Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vaikea hyväksyä/ymmärtää ystävän valintoja
01.03.2015 |
Saan varmaan lokaa niskaani mutta haluaisin rehellisiä mielipiteitä tilanteestani: Eli mulla on ystävä jonka kanssa ollaan oltu ystäviä ihan ala-asteelta saakka. Molemmilla meillä on lapsia ja tämä ystävä erosi hiljattain miehestään rakkauden puutteen takia ja muutti lasten isästä aika kauas lastensa kanssa. Eron aikaan oli jo löytänyt uuden miehen (tilanteeseen siis liittyi pettäminenkin), joka muutaman kk jälkeen muutti myös samaan asuntoon. Vuottakaan ei ole mennyt ja nyt heillä on jo lapsi suunnitelmissa. Lapset ovat reagoineet ainakin jollain tapaa, on tullut sanomista että he eivät ole tärkeitä äidille ja äiti tykkää uudesta miehestä enemmän jne.
Ongelma on se, ettemme tapahtuneen jälkeen ole pystyneet olemaan enää normaalin avoimesti ystäviä. Aikaisemmin meillä oli ja on siis ollut vuosia, hyvät ja läheiset välit, ollaan kerrottu toisilla arkoja asioita ja tiettu toisiamme. Silloin kun tämä tapahtui, sanoin mielipiteeni että mun mielestä ystävän pitäisi lasten takia edetä hitaasti, antaa lasten tottua tilanteeseen ja että rakkaus kyllä odottaa ja seurauksena oli aina ystävän loukkaantuminen. En vaan pysty suhtautumaan häneen tukevasti ja kannustavasti, koska paheksun hänen valintojaan! Mun mielestä hän ei ole yhtään ajatellut lastensa parasta, vaan toiminut rakkautensa sokaisemana. Ja vielä tuo että lisää lapsia vaan suunnitelmissa!
Nyt meillä on mietintäpaussi, hän kokee ettei voi mulle puhua enää asioitaan ja joutuu puolustelemaan itseään ja valintojaan ja mä taas en vaan voi hymistellä ja olla onnellinen hänen puolestaan kun mun arvomaailmaan ne valinnat ei sovi.
Onko tästä enää nousua? Pitääkö mun vaan koittaa käsitellä asia että pystyisin hyväksyä että hän elää elämäänsä noin ja minä näin ja sillä siisti ja yrittää olla tukena vaikka olenkin eri mieltä? Vai onko niin ettei ystävyys voi säilyä jos arvomaailmat eroavat liikaa toisistaan?
Kommentit (70)
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:27"]
Mä ymmärrän sua ap, mulla sama tilanne niin kuin vähän jokaisella jonka kaveripiiri lähestyy neljääkymppiä. Ihmiset tekevät aivan pimeitä ratkaisuja silloin ja yleensä lapset kärsii. Musta on kolmekymppisenä karissut kaikki miellyttämisenhalu, ei niin että mä tietäisin aina mikä on oikein, mutta kyllähän sitä tähän ikään, 39, nyt jotain jo tajuaakin eikä todellakaan jaksa enää alkaa kuuntelemaan niitä teini-ikäisen kuuloisia renkutuksia uusista rakastumisista jne. Sanon suoraan jos uusi suhde ei hyvältä kuulosta, enkä ole koskaan vielä ollut väärässä.
[/quote]
Komppaan aapeetä ja tätä. Samanlaisessa tilanteessa yritin olla tuomitsematta entistä ystävääni, joka ihan salamana petti, jätti ja lapsensakin oli silloin vielä alle kaksi vuotta. Mutta vaikka minä yritin ymmärtää tai edes sietää, se voi olla pidemmänki päälle vaikeaa jos vanha ystävä tuntuu muuttuneen täysin, arvomaailmasta lähtien. Kun ystäväni ei edes pari vuotta eronsa jälkeen ollut "rauhoittunut", sanoin hänelle suorahkot sanat ja ystävyys päättyi siihen koska hän ei halunnut edes keskustella. Totuus satuttaa, sanon mä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munkin ystävä on käyttäytynyt eron jälkeen tosi paskasti lapsia kohtaan. Olen sanonut mitä ajattelen mutta ei siinä välien tarvi mennä. Itsekään en ole täydellinen eikä ole varaa tuomita. Voit ap sinäkin opetella nöyryyttä ja opetella olemaan vähemmän mustavalkoinen. Jos et jotain yhtä valintaa ymmärrä niin so what.
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:21"]
Mä mietein vielä tätä asiaa enemmän ja tajusin että mun ja tän ystävän ystävyys on aina perustunut siihen että ollaan voitu jakaa asiamme avoimesti ja on voinut aina luottaa toisen tukeen ja ymmärrykseen. Ollaan me nuorina yhdessä biletettykin jne mutta enemmän siihen on ollut molemmilla muut kaverit. Me ollaan istuttu kahvikuppien ääressä ja puhuttu ja toiselta on saanut aina hyviä ajatuksia, tavallaan rakennusaineita itselle. On ollut molemmilla aina olo meidän keskustelujen jälkeen, että on tavallaan saanut puhdistautua ja uusia näkökulmia ongelmiinsa. Meillä on ollutkin aika erikoislaatuinen suhde. Oon aina kauheasti arvostanut tän ystäväni mielipiteitä ja ajatuksia ja hän minun.
Sillähän tää kauhealta tuntuukin, että nyt tältä kaikelta on pudonnut pohja. Mä en vaan pysty olla tässä asiassa se ymmärtäjä, tukija ja keskustelija, kun en vaan pysty! Vaikka kuinka haluaisin. Ollaan me ennenkin eri mieltä oltu asioista ja ystävälläni on ollut aina aika värikkäitä käänteitä elämässään, mutta jostain syystä ne on aikaisemmin päinvastoin kirvoittanut hyviä keskusteluja. Kait se on nyt se, että tähän liittyy vahvasti lapset ja mä koen, että hän kohtelee kaltoin omiaan ja on tavallaan muuttunut eri ihmiseksi jollain tapaa. Ihmiseksi, jollaisista mä en vaan pidä. En mä tätä tahallani tee, voi kun haluaisin olla se kuuntelija ja tukija, mutten pysty! :(
Kuulostan joo varmaan ärsyttävältä pätijältä ja ymmärrän kyllä täysin miksei ystävä enää voi avautua mulle. Mutta niinkuin sanoin, jos hän kertoo mulle uusperheensä ongelmista tai lasten ongelmista, mulla tulee vaan se yks vastaus enää mieleen ja se on että miksi menit noin tekemään, olisi kannattanut vähän vetää jarrua. Eipä siinä paljon voikaan enää keskustella, ei tietenkään. Toinen vaihtoehto on että vältellään näistä aiheista puhumista, mutta sittenhän ei mitään puhumista jääkään jos hän ei voi elämänsä tällä hetkellä tärkeimmistä asioista puhua.
Kai tässä on pohjimmiltaan kyse nyt siitä, että en arvosta häntä enää. :( Ja mä en voi sille mitään, vaikka kuinka haluaisin. Voi pee, tää tais sitte olla tässä. :(
ap
[/quote]
Koita antaa itsellesi aikaa. Mikä pakko sun on heti tietää, mitä mieltä olet koko jutusta. Älä tapaa vähään aikaan. On sulla siihen oikeus. Mutta joku sanoi hyvin: täytyy myös hyväksyä se, että toinen elää omaa elämäänsä.
Kun annat ajan mennä etkä pakota jotain ratkaisua (mitä hyötyä siitä olisi?) niin saatat hyväksyä kauempaa katsoen toisen elämän jos nyt et kokonaan niin riittäviltä osin. Mutta ota aikaa! Puoli vuotta vuosikaan ei ole pitkä aika ihmisen elämässä.
t. liian monta siltaa takanaan polttanut tai liian aikaisin
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:27"]
Mä ymmärrän sua ap, mulla sama tilanne niin kuin vähän jokaisella jonka kaveripiiri lähestyy neljääkymppiä. Ihmiset tekevät aivan pimeitä ratkaisuja silloin ja yleensä lapset kärsii. Musta on kolmekymppisenä karissut kaikki miellyttämisenhalu, ei niin että mä tietäisin aina mikä on oikein, mutta kyllähän sitä tähän ikään, 39, nyt jotain jo tajuaakin eikä todellakaan jaksa enää alkaa kuuntelemaan niitä teini-ikäisen kuuloisia renkutuksia uusista rakastumisista jne. Sanon suoraan jos uusi suhde ei hyvältä kuulosta, enkä ole koskaan vielä ollut väärässä.
[/quote]
Mitä se sun oikeassa olemisesi on aittanut? Kerropa mulle.
Minun mielestäni ihminen joka ei osaa antaa toisen elää omaa elämäänsä ei ole mikään ystävä. Eli sä osaat antaa - kunhan sun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämänohjeena tämä "ei saa tuomita" on mielenkiintoinen. Miksi ei saa tuomita? Jeesus sanoi että älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi. Mutta saahan minut tuomita jos toimin kuin idiootti psykoosissa ja tuhoan lasteni elämät päättömällä miehen metsästyksellä. Miksei lähimmäisen toimintaa saisi tuomita ja arvostella? Mitä hyötyä mistään ihmissuhteista on jos niiden tulee olla olemassa vain peukuttamista ja hymistelyä varten. Tietysti "tuomitsemisen" voi tehdä myös niin että pyytää ystävää avaamaan vähän ajatuksen juoksuaan: auta minua ymmärtämään miksi teet niin kuin teet. Mutta oikeasti, eiköhän jokaisella meillä ole arvot sen verran kohdallaan tai ainakin pitäisi nykyään olla, kun jokatoinen liitto päättyy eroon, että osaa ajatella näitä skenaarioita jo etukäteen tyyliin: jos ero tulee, en syöksy avoliittoon ja rupea lisääntymään kuin kani vaan annan itseni toipua ilman uutta suhdetta ja tasapainotan lasteni elämän, jonka perusturvallisuus on järkkynyt erossa.
Minusta voi olla ystävä vaikkei jakaisi kaikkia samoja arvoja. Kai sun täytyy ap ratkaista että voitko olla ystävä myös sellaisen kanssa, joka onjostain eri mieltä kuin sinä. Siitähän tässä on pohjimmiltaan kysymys eli saavatko läheisesi elää kuten elävät vai tuleeko elää kuten sinä haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:49"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:27"]
Mä ymmärrän sua ap, mulla sama tilanne niin kuin vähän jokaisella jonka kaveripiiri lähestyy neljääkymppiä. Ihmiset tekevät aivan pimeitä ratkaisuja silloin ja yleensä lapset kärsii. Musta on kolmekymppisenä karissut kaikki miellyttämisenhalu, ei niin että mä tietäisin aina mikä on oikein, mutta kyllähän sitä tähän ikään, 39, nyt jotain jo tajuaakin eikä todellakaan jaksa enää alkaa kuuntelemaan niitä teini-ikäisen kuuloisia renkutuksia uusista rakastumisista jne. Sanon suoraan jos uusi suhde ei hyvältä kuulosta, enkä ole koskaan vielä ollut väärässä.
[/quote]
Mitä se sun oikeassa olemisesi on aittanut? Kerropa mulle.
Minun mielestäni ihminen joka ei osaa antaa toisen elää omaa elämäänsä ei ole mikään ystävä. Eli sä osaat antaa - kunhan sun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä?
[/quote]
Hyvä kysymys, mitä apua siitä on ollut että olen jo siinä kaverin rakastumisen alkuhuumassa sanonut oman rehellisen mielipiteeni? Siitä on ollut ystävilleni paljonkin apua. Ensinnäkin, se on nopeuttanut heidän toipumista kun sydän on särkynyt. Olen pystynyt osoittamaan ystävälleni, jo ennen kuin ystävän mielestä mikään on ollut pielessä, että ero ei koskaan tule kuin "salama kirkkaalta taivaalta" ja että petollisen ihmisen tunnistaa aina jo ihan suhteen alussa.
Olen opettanut heitä kiinnittämään huomiota miesten käytökseen, ristiriitoihin heidän puheissa ja toimissa ja aina ihan jokaikinen kerta, mies on sanonut sen inhottavimman, paljastavimman totuuden itsestään jo suhteen alussa. Ystäväni joka on rakastanut on vain päättänyt sivuuttaa sen eikä ole halunnut kuunnella vaistojaan. Minä olen siksi hänen varamuistinsa. Puolet sydänsuruista on ihan turhaa shaibaa, itseaiheutettua onnettomuutta, kun rakkauden "uhreja" on vain ajanut rakastumaan oma kiima, lisääntymistarve, hellyysvaje ja mitä lie. Teini-iässä näihin sutturoihin meni vuosia, koska ystävistä ei oikeasti ollut mitään apua, he vain nyökyttelivät. Nyt neljäkymppisinä ei tässä ole aikaa hukata vääriin ukkoihin vuosikausia, ja minä autan ystävänä siinä prosessissa.
Hymistelyn ja sen että ei pysty olemaan ystävä ihmiselle jolla on jossakin suhteessa erilainen arvomaailma, mahtuu aika paljon muitakin vaihtoehtoja.
Kaikkien kanssa ei pysty olemaan ystävä ja toisinaan joutuu pettymään siihen että ystävä ei enää olekaan 'oman ystävyyden arvoinen'.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:41"]
Kyllä mielestäni ystävyyteen kuuluu rehellisyys eikä perseennuoleskelu. Varsinkin jos kyse noin tärkeästä asiasta kuin lasten hyvinvointi. Saahan ystävä olla rakastunut ja olla onnellinen uuden miehen kanssa. Mutta ei tämä nainen ole antanut lapsillensa aikaa surra vanhempiensa eroa, tottua uuteen paikkakuntaan/kotiin ja mielestäni uusi mies tuli kuvioihin lasten kannalta liian pian. Ei lapsi pysty käsittelemään noin suuria muutoksia kovin lyhyessä ajassa. Ja kyllä, rakkaus olisi odottanut ja voinut lykätä yhteenmuuttamista ja lapsihaavetta hieman myöhemmälle. Ei ihme, jos lapset kokevat jääneensä vähälle huomiolle tai olevansa vähemmän merkityksellisiä. Tämmöisistä tulisi voida puhua ystävän kanssa, eikä loukkaantua. Tosin jos ap on "vittuilevaa/kaikkitietävää" äänensävyä, niin voi ystävä suutahtaa. Mutta ihme, jos koko ystävyys kaatuu tuohon. Itselläni välit viilenivät parhaan kaverin kanssa, koska hän nai ukkomiehen kanssa. Olemme aina -siis aina- "halveksineet" ja ihmetelleet pettäjien toimia ja sitä kuinka he voivat niin heppoisasti pettää kumppaniaan. No, kaveri ihastui varattuun, toki olen tehnyt selväksi että mies on naimisissa. Mutta ei estänyt häntä, nuoleskeli ja nai bileissä miehen kanssa. Tiesi, etten arvostanut hänen tekoaan. Myöhemmin vielä päätti naida miehen kanssa minun katon alla (kaveri kun oli kylässä, minä töissä). Aluksi väitin etten välitä ja naureskelin. Sisimmässä kiehui. Lopulta keskusteltiin asia halki ja kerroin, että olin pettynyt hänen käytökseensä ja tuntui, ettei hänen arvonsa koskaan olleetkaan samankaltaiset. Ja lisäksi se, että olin tahtomattani sotkeutunut tähän soppaan ja katsomaan petettyä vaimoa silmiin tietäen totuuden. No, välit jonkin verran viilenivät. Toki yhä nähdään usein ja jutellaan puhelimitse. Mutten koe enää samanlaista ystävyyttä kuin ennen. En yhtä syvää yhteyttä ja ymmärrystä. Olkoon sitten oma vika kun en ymmärrä, mutta koko soppa tuntui kaksinaismoralistiselta ja niin pahalta. Eikä ystävä kadu muuta kuin sitä, että teko suututti minut. Vaimolla ei väliä... Mutta kaikissa suhteissa tulee väistämättä näitä ylä- ja alamäkiä.
[/quote]
Tää on just kuin tää meidänkin tilanne! Kun ystävä tekee jotain tällaista, niin väistämättä se suhtautuminen häneen muuttuu. En tosiaankaan sano että olisin itse täydellinen äiti, en todellakaan, oon hyvinkin lyhytpinnainen, usein kiukkuinen, huudan tarpeettomasti lapsille jne, kamppailen tempperamenttini kanssa jatkuvasti. Mutta suurissa linjoissa en tuollaisia ratkaisuja voisi koskaan tehdä. On meilläkin miehen kanssa ollut tosi vaikeita aikoja, jopa erokin puheissa, mutta silti koskaan, ikinä, ei ole tullut mieleen hypätä toiseen sänkyyn tai viedä lapsia kauas isästään. Ennemmin olisin yksin lasten kanssa, eleltäis ja totuteltais muuttuneeseen tilanteeseen, ei tulis mieleenkään esitellä mitään uusia isäehdokkaita. Toki mä en ole tollaista salamarakkautta kokenut, sumeneeko siinä sitten samalla järkevä ajattelukin, en tiedä.
Tottakai mä oon onnellinen ystävän puolesta, että on löytänyt rinnalleen kumppani tätä elämää jakamaan, tuntuu olevan harvassa nykyään onnistuneet parisuhteet. Ois vaan tuon eron/uuden suhteen voinut toisellakin tapaa hoitaa. Pakkoko sitä olisi heti saman katon alle rynniä.
En mä siltoja halua vielä polttaa. Tauko meillä on menossakin ja katsellaan sitten uudestaan taas. Toki jos me ei enää pystytä toisillemme puhumaan, se pohja tältä on kadonnut. Mutta onhan tässä toivoa että tilanne muuttuu kun itsekin saan tätä asiaa sulatella aikani.
ap
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:51"]
Elämänohjeena tämä "ei saa tuomita" on mielenkiintoinen. Miksi ei saa tuomita? Jeesus sanoi että älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi. Mutta saahan minut tuomita jos toimin kuin idiootti psykoosissa ja tuhoan lasteni elämät päättömällä miehen metsästyksellä. Miksei lähimmäisen toimintaa saisi tuomita ja arvostella? Mitä hyötyä mistään ihmissuhteista on jos niiden tulee olla olemassa vain peukuttamista ja hymistelyä varten. Tietysti "tuomitsemisen" voi tehdä myös niin että pyytää ystävää avaamaan vähän ajatuksen juoksuaan: auta minua ymmärtämään miksi teet niin kuin teet. Mutta oikeasti, eiköhän jokaisella meillä ole arvot sen verran kohdallaan tai ainakin pitäisi nykyään olla, kun jokatoinen liitto päättyy eroon, että osaa ajatella näitä skenaarioita jo etukäteen tyyliin: jos ero tulee, en syöksy avoliittoon ja rupea lisääntymään kuin kani vaan annan itseni toipua ilman uutta suhdetta ja tasapainotan lasteni elämän, jonka perusturvallisuus on järkkynyt erossa.
[/quote]
Miten sinua auttaa tuomitseminen? Esim. mä voin tässä nyt tuomita sinut. Otatko opiksesi? Jos olisit ystäväni, niin loukkantuisitko vin ja pahoittaisitko mielesi?
Eli tuomitsen sinut ahdasmielisyydestä ja siitä, että et kykene hyväksymään erilaista elämää elävää ystävääsi. Tuomitsen sinut siitä, että tuomitset sellaista, mitä en itsekään ymmärrä miksi teen niin kuin teen, mutta se on minun elämääni, haluan katsoa minne se johtaa enkä aio lopettaa.
No? Avarsiko nyt maailmaasi paljonkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:58"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:49"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:27"]
Mä ymmärrän sua ap, mulla sama tilanne niin kuin vähän jokaisella jonka kaveripiiri lähestyy neljääkymppiä. Ihmiset tekevät aivan pimeitä ratkaisuja silloin ja yleensä lapset kärsii. Musta on kolmekymppisenä karissut kaikki miellyttämisenhalu, ei niin että mä tietäisin aina mikä on oikein, mutta kyllähän sitä tähän ikään, 39, nyt jotain jo tajuaakin eikä todellakaan jaksa enää alkaa kuuntelemaan niitä teini-ikäisen kuuloisia renkutuksia uusista rakastumisista jne. Sanon suoraan jos uusi suhde ei hyvältä kuulosta, enkä ole koskaan vielä ollut väärässä.
[/quote]
Mitä se sun oikeassa olemisesi on aittanut? Kerropa mulle.
Minun mielestäni ihminen joka ei osaa antaa toisen elää omaa elämäänsä ei ole mikään ystävä. Eli sä osaat antaa - kunhan sun ei tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä?
[/quote]
Hyvä kysymys, mitä apua siitä on ollut että olen jo siinä kaverin rakastumisen alkuhuumassa sanonut oman rehellisen mielipiteeni? Siitä on ollut ystävilleni paljonkin apua. Ensinnäkin, se on nopeuttanut heidän toipumista kun sydän on särkynyt. Olen pystynyt osoittamaan ystävälleni, jo ennen kuin ystävän mielestä mikään on ollut pielessä, että ero ei koskaan tule kuin "salama kirkkaalta taivaalta" ja että petollisen ihmisen tunnistaa aina jo ihan suhteen alussa.
Olen opettanut heitä kiinnittämään huomiota miesten käytökseen, ristiriitoihin heidän puheissa ja toimissa ja aina ihan jokaikinen kerta, mies on sanonut sen inhottavimman, paljastavimman totuuden itsestään jo suhteen alussa. Ystäväni joka on rakastanut on vain päättänyt sivuuttaa sen eikä ole halunnut kuunnella vaistojaan. Minä olen siksi hänen varamuistinsa. Puolet sydänsuruista on ihan turhaa shaibaa, itseaiheutettua onnettomuutta, kun rakkauden "uhreja" on vain ajanut rakastumaan oma kiima, lisääntymistarve, hellyysvaje ja mitä lie. Teini-iässä näihin sutturoihin meni vuosia, koska ystävistä ei oikeasti ollut mitään apua, he vain nyökyttelivät. Nyt neljäkymppisinä ei tässä ole aikaa hukata vääriin ukkoihin vuosikausia, ja minä autan ystävänä siinä prosessissa.
[/quote]
Ai? Eli kukaan ei ole loukkantunut sulle. Jos on, niin mitä se silloin on auttanut? Loukkasit toisen ihmisen tunteita. Mahtaa olla hyvä fiilis.
Mäkin oon tätä tuomitsemisasiaa miettinyt ja mulla on se vakaa käsitys että jos "arvostelu" tulee ihmiseltä jota kunnioittaa ja jonka tietää haluavan hyvää, niin sen voi ottaa vastaan. Tai ainakin pitäisi voida. Voitteko te muut sanoa, ettei teillä ole koskaan ollut tilannetta että joku on sanonut teille, että nyt mokasit tai teit väärin ja ette olisi ottanut siitä opiksenne? Tai että muutoin tilanne olisi kenties jäänyt teiltä huomaamatta? Toinen ihminen tän ystäväni lisäksi, jota kunnioitan paljon, on mun äiti ja hän kerran sano mulle että keskimmäinen lapseni näyttää olevan nyt kovasti hellyydenkipeä ja tuntee jääneensä liian vähälle huomiolle sun taholta, että pistäiskö sun tehdä asialle jotain. Olisitteko te muut vetäneet herneen nenään, että mikäs sä oot arvostelemaan mun äitiyttä? Mulla kyllä eka ajatus oli, että voi kauhea, niin varmaan oonkin tajuamattani laiminlyöny keskimmäistä ja pitääpä korjata tilanne! Miten ihminen voi missään asiassa parantaa tapojaan/korjata laiminlyöntejään, jos kukaan ei koskaan sano mitään?
Oon huomannu senkin, että ihmiset jotka ei sano asioista ajoissa, on usein niitä, jotka sitten räjähtää kerralla kunnolla ja jälki on aika tuhoisaa sitten. Mutta toki jos ihminen ei halua ottaa vastaan "arvostelua" tai poikkipuolisia mielipiteitä, ei sanomisesta seuraa mitään hedelmällistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 23:13"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 23:02"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 22:41"]
Kyllä mielestäni ystävyyteen kuuluu rehellisyys eikä perseennuoleskelu. Varsinkin jos kyse noin tärkeästä asiasta kuin lasten hyvinvointi. Saahan ystävä olla rakastunut ja olla onnellinen uuden miehen kanssa. Mutta ei tämä nainen ole antanut lapsillensa aikaa surra vanhempiensa eroa, tottua uuteen paikkakuntaan/kotiin ja mielestäni uusi mies tuli kuvioihin lasten kannalta liian pian. Ei lapsi pysty käsittelemään noin suuria muutoksia kovin lyhyessä ajassa. Ja kyllä, rakkaus olisi odottanut ja voinut lykätä yhteenmuuttamista ja lapsihaavetta hieman myöhemmälle. Ei ihme, jos lapset kokevat jääneensä vähälle huomiolle tai olevansa vähemmän merkityksellisiä. Tämmöisistä tulisi voida puhua ystävän kanssa, eikä loukkaantua. Tosin jos ap on "vittuilevaa/kaikkitietävää" äänensävyä, niin voi ystävä suutahtaa. Mutta ihme, jos koko ystävyys kaatuu tuohon. Itselläni välit viilenivät parhaan kaverin kanssa, koska hän nai ukkomiehen kanssa. Olemme aina -siis aina- "halveksineet" ja ihmetelleet pettäjien toimia ja sitä kuinka he voivat niin heppoisasti pettää kumppaniaan. No, kaveri ihastui varattuun, toki olen tehnyt selväksi että mies on naimisissa. Mutta ei estänyt häntä, nuoleskeli ja nai bileissä miehen kanssa. Tiesi, etten arvostanut hänen tekoaan. Myöhemmin vielä päätti naida miehen kanssa minun katon alla (kaveri kun oli kylässä, minä töissä). Aluksi väitin etten välitä ja naureskelin. Sisimmässä kiehui. Lopulta keskusteltiin asia halki ja kerroin, että olin pettynyt hänen käytökseensä ja tuntui, ettei hänen arvonsa koskaan olleetkaan samankaltaiset. Ja lisäksi se, että olin tahtomattani sotkeutunut tähän soppaan ja katsomaan petettyä vaimoa silmiin tietäen totuuden. No, välit jonkin verran viilenivät. Toki yhä nähdään usein ja jutellaan puhelimitse. Mutten koe enää samanlaista ystävyyttä kuin ennen. En yhtä syvää yhteyttä ja ymmärrystä. Olkoon sitten oma vika kun en ymmärrä, mutta koko soppa tuntui kaksinaismoralistiselta ja niin pahalta. Eikä ystävä kadu muuta kuin sitä, että teko suututti minut. Vaimolla ei väliä... Mutta kaikissa suhteissa tulee väistämättä näitä ylä- ja alamäkiä.
[/quote]
Tää on just kuin tää meidänkin tilanne! Kun ystävä tekee jotain tällaista, niin väistämättä se suhtautuminen häneen muuttuu. En tosiaankaan sano että olisin itse täydellinen äiti, en todellakaan, oon hyvinkin lyhytpinnainen, usein kiukkuinen, huudan tarpeettomasti lapsille jne, kamppailen tempperamenttini kanssa jatkuvasti. Mutta suurissa linjoissa en tuollaisia ratkaisuja voisi koskaan tehdä. On meilläkin miehen kanssa ollut tosi vaikeita aikoja, jopa erokin puheissa, mutta silti koskaan, ikinä, ei ole tullut mieleen hypätä toiseen sänkyyn tai viedä lapsia kauas isästään. Ennemmin olisin yksin lasten kanssa, eleltäis ja totuteltais muuttuneeseen tilanteeseen, ei tulis mieleenkään esitellä mitään uusia isäehdokkaita. Toki mä en ole tollaista salamarakkautta kokenut, sumeneeko siinä sitten samalla järkevä ajattelukin, en tiedä.
Tottakai mä oon onnellinen ystävän puolesta, että on löytänyt rinnalleen kumppani tätä elämää jakamaan, tuntuu olevan harvassa nykyään onnistuneet parisuhteet. Ois vaan tuon eron/uuden suhteen voinut toisellakin tapaa hoitaa. Pakkoko sitä olisi heti saman katon alle rynniä.
En mä siltoja halua vielä polttaa. Tauko meillä on menossakin ja katsellaan sitten uudestaan taas. Toki jos me ei enää pystytä toisillemme puhumaan, se pohja tältä on kadonnut. Mutta onhan tässä toivoa että tilanne muuttuu kun itsekin saan tätä asiaa sulatella aikani.
ap
[/quote]
Varo sinä vain, ettet saa aikuisilta lapsiltaai aikanaan viestejä, joissa he kertovat vihaavansa sinua. TAi ettet kasvata heistä masentuvia tahdottomia olentoja jos kerran tapanasi on raivota ja huutaa heille. Ja itse luulet että olet heille just se paras mutsi. Justiinsa juu ja totuus onkin lapsista aivan toinen!! Ja niin vain näet ystäväsi lapsissa ongelman, miksiköhän sun lapset niin paljon paremmin voisi?
Minunkin äitini (se tasapainoton huutaja juurikin, joka itse kokee olevansa aina oikeassa lasten kanssa jos tulee täysi erimielisyys) oli niin olevinaan aina siitä, ettei eron jälkeen raahannut meille ketään miestä, ettei minua haittaisi. Totuus taisi olla se, ettei "armon röyvä" löytänyt ketään, joka olisi ollut arvolleen sopiva kun kuvitteli itsestään ihan liikoja, mutta se ei nyt liittynyt tähän mitenkään, eikä ollut pointtini vaan pointti on se, että kovastipa sinä arvostat omaa äitiyttäsi ja mollaat ystäväsi,
mahdatko säkään olla niiin hyvä äiti after all?
[/quote]
Mä sanoinkin että tämä on se mun kipupiste, jonka kanssa kamppailen koko ajan. En todellakaan pidä lyhytpinnaisuuttani hyvänä asiana ja olenkin mielestäni parantanut tässä asiassa paljon ja löytänyt keinoja että selvitään pukemaan ja ulos jne ilman hermojen menetystä. Tiedostan asian ja yritän parhaani muuttaa sitä. Menen vaikka toiseen huoneeseen hetkeksi, jos oikein pinnaa kiristää. Ei meillä päivittäin huudeta!
ap
[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 23:15"]
Mäkin oon tätä tuomitsemisasiaa miettinyt ja mulla on se vakaa käsitys että jos "arvostelu" tulee ihmiseltä jota kunnioittaa ja jonka tietää haluavan hyvää, niin sen voi ottaa vastaan. Tai ainakin pitäisi voida. Voitteko te muut sanoa, ettei teillä ole koskaan ollut tilannetta että joku on sanonut teille, että nyt mokasit tai teit väärin ja ette olisi ottanut siitä opiksenne? Tai että muutoin tilanne olisi kenties jäänyt teiltä huomaamatta? Toinen ihminen tän ystäväni lisäksi, jota kunnioitan paljon, on mun äiti ja hän kerran sano mulle että keskimmäinen lapseni näyttää olevan nyt kovasti hellyydenkipeä ja tuntee jääneensä liian vähälle huomiolle sun taholta, että pistäiskö sun tehdä asialle jotain. Olisitteko te muut vetäneet herneen nenään, että mikäs sä oot arvostelemaan mun äitiyttä? Mulla kyllä eka ajatus oli, että voi kauhea, niin varmaan oonkin tajuamattani laiminlyöny keskimmäistä ja pitääpä korjata tilanne! Miten ihminen voi missään asiassa parantaa tapojaan/korjata laiminlyöntejään, jos kukaan ei koskaan sano mitään?
Oon huomannu senkin, että ihmiset jotka ei sano asioista ajoissa, on usein niitä, jotka sitten räjähtää kerralla kunnolla ja jälki on aika tuhoisaa sitten. Mutta toki jos ihminen ei halua ottaa vastaan "arvostelua" tai poikkipuolisia mielipiteitä, ei sanomisesta seuraa mitään hedelmällistä.
[/quote]
Kaikki eivät voi todellakaan arvostaa tai kunnioita äitejään.
Ehkä siksi on vaikeaa luottaa keihinkään muihinkaan. Esim minä olen juuri tällainen. Äitini on aina vain haukkunut minua, että kaikki muut näkevät minut samoin kuin hän, joten minä en luota keihinkään ihmisiin, olivatpa he millaisia tahansa. En usko heidän ristiriitatilanteessa haluavan minulle hyvää. Siis jos arvoni tai valintani poikkeavat heidän arvoistaan tai valinnoistaan. Annan muiden elää omaa elämäänsä, mun ei tartte sitä ohjailla, mutta jos mua tullaan arvostelemaan, niin ilman, että haluaisin (kuten ap:kin koko ajan vetoaa, ettei haluaisi tuomita) niin ilman että mäkään haluaisin olla luottamatta että mulle halutaan hyvää, niin mä en ikinä luota siihen, eli uskon sen ihmisen haluavan musertaa ja nujertaa minut, koska miksi hän muuten sanoisi asioita, jotka satuttavat?
kun minua arvostellaan, olen ihan varma, ettei se toinen ymmärrä minun tilannettani ja usein ei ymmärräkään tai ei ainakaan anna millään tavalla tietää, että ymmärtää. Ei, hän arvostelee. Arvostelu tarkoittaa minulle mitätöintiä ja sitä, ettei minua kunnioiteta ja minä kunnioitan mielestäni liikaakin, eli en osaa useinkaan sanoa miksi jotain teen, ei minua kotonakaan koskaan kuunneltu, mitään mun syitä ei ollutkaan eikä niitä hyväksytty. Olen oppinut häviämään kaikki erimielisyydet jo aivan valmiiksi, ei mun kannata koittaa selittää, miksi jotain teen.
Enkä usein edes ymmärrä, miksi asia kiusaa toisia, se mitä mä teen.
Vaikeinta ystävällesi varmasti on se että tietää sinun olevan oikeassa mutta pitkään jatkuneen rakkaudettoman liiton seurauksena kokee olevansa oikeutettu onneen.Toimisin kuten sinä ja pysyisin kannassani.Ystäväsi palautuu maan pinnalle ennemmin tai myöhemmin.Joskus ystävyyssuhteissa on viileämpiä kausia.Älä poikkaise ystävyyttä mutta ota etäisyyttä.
Tuollaisissa sanomisissa on sekin puoli toisinaan, että sanotaanko niitä missä määrin sen tähden, että ne sopisivat paremmin sen sanojan omaan elämään ja valintoihin niitä tukien. Minulla on tuollaisia tuttavia kaveripiirissä ja ovat kyllä lievästi rasittavia. Siitä huolimatta, teillä molemmilla on oikeus mielipiteisiinne, tietenkin, ja ystäväsihän on selvästi toiminut moraalisesti väärin ja hoitanut tilanteen (uuden suhteen) huonosti. Ehkäpä taitaa tiedostaa sinun olevan "oikeassa", mutta kun sehän ei mitenkään käy hänen elämäänsä kun hän haluaa nauttia nykyisestä tilanteesta!
Minusta sinun on vain annettava hänen elää tyylillään. Ei siinä tarvitse alkaa persettä nuolemaan, olet kertonut mitä mieltä olet ja sillä siisti. Eikä sitä pidä alkaa tuputtamaan. Jos ystävyys tuollaiseen kaatuu, eipä ole kaksista ollutkaan.
Kyllä meillä on ollut hyvä ystävyys, ollaan kuitenkin päälle kolmekymppisiä molemmat mutta ehkä se on just perustunut samankaltaisiin arvomaailmoihin ja että meillä on sitä kautta ollut yhteiset kiinnostuksen kohteet. Mihin se ystävyys edes perustuu jos ei johonkin yhteiseen?? Kellä se on harrastus, kellä yhdistävä äitiys tms. Eikai esim. jollain viherhippikukkahatulla ja skinheadilla olisi kauheasti aineksia ystävyyteen...
Tässä on vielä sekin että ollaan toistemme lasten kummeja, enkä halua menettää kummilastanikaan. Ehkä tässä täytyy vaan pitää paussia ja toivoa että tilanne tasaantuu ja itsekin löydän keinon olla ystävä luopumatta silti omasta arvomaailmastani. Nyt vaan tuntuu ettei mulla ole kauheasti sanottavaa. :( Kun hän haukkuu exäänsä mulle ja valittaa kun on vaikea hoitaa lasten asioita ja ex on hankala jne niin tosiasiassa mun tekis mieli kysyä, että no miksiköhän on, mitä luulet?? Tekis mieli ottaa hartioista kiinni ja ravistella että herää nainen! 5 vuoden päästä se ensihuumakin haihtuu, mitä jos sulla on sitten kahdelle eri miehelle liuta lapsia ja kaikki lapset voi pahoin! :( En voi käsittää miksi ihmisillä on rakkauden huumassa niin älytön kiire! Pitää hirveellä vauhdilla mennä naimisiin ja hommata liuta yhteisiä lapsia.
ap
Hyvä ystävä on rehellinen ja puuttuu peliin, jos toisella menee liian lujaa. Hyvin teit. Nyt täytyy varmaan vaan antaa aikaa. Huomaa kyllä, että olette naisia. Naisten täytyy aina olla samaa mieltä kaikesta. Muuten ei voi tulla toimeen.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä mielestäni ystävyyteen kuuluu rehellisyys eikä perseennuoleskelu. Varsinkin jos kyse noin tärkeästä asiasta kuin lasten hyvinvointi. Saahan ystävä olla rakastunut ja olla onnellinen uuden miehen kanssa. Mutta ei tämä nainen ole antanut lapsillensa aikaa surra vanhempiensa eroa, tottua uuteen paikkakuntaan/kotiin ja mielestäni uusi mies tuli kuvioihin lasten kannalta liian pian. Ei lapsi pysty käsittelemään noin suuria muutoksia kovin lyhyessä ajassa. Ja kyllä, rakkaus olisi odottanut ja voinut lykätä yhteenmuuttamista ja lapsihaavetta hieman myöhemmälle. Ei ihme, jos lapset kokevat jääneensä vähälle huomiolle tai olevansa vähemmän merkityksellisiä. Tämmöisistä tulisi voida puhua ystävän kanssa, eikä loukkaantua. Tosin jos ap on "vittuilevaa/kaikkitietävää" äänensävyä, niin voi ystävä suutahtaa. Mutta ihme, jos koko ystävyys kaatuu tuohon.
Itselläni välit viilenivät parhaan kaverin kanssa, koska hän nai ukkomiehen kanssa. Olemme aina -siis aina- "halveksineet" ja ihmetelleet pettäjien toimia ja sitä kuinka he voivat niin heppoisasti pettää kumppaniaan. No, kaveri ihastui varattuun, toki olen tehnyt selväksi että mies on naimisissa. Mutta ei estänyt häntä, nuoleskeli ja nai bileissä miehen kanssa. Tiesi, etten arvostanut hänen tekoaan. Myöhemmin vielä päätti naida miehen kanssa minun katon alla (kaveri kun oli kylässä, minä töissä). Aluksi väitin etten välitä ja naureskelin. Sisimmässä kiehui. Lopulta keskusteltiin asia halki ja kerroin, että olin pettynyt hänen käytökseensä ja tuntui, ettei hänen arvonsa koskaan olleetkaan samankaltaiset. Ja lisäksi se, että olin tahtomattani sotkeutunut tähän soppaan ja katsomaan petettyä vaimoa silmiin tietäen totuuden. No, välit jonkin verran viilenivät. Toki yhä nähdään usein ja jutellaan puhelimitse. Mutten koe enää samanlaista ystävyyttä kuin ennen. En yhtä syvää yhteyttä ja ymmärrystä. Olkoon sitten oma vika kun en ymmärrä, mutta koko soppa tuntui kaksinaismoralistiselta ja niin pahalta. Eikä ystävä kadu muuta kuin sitä, että teko suututti minut. Vaimolla ei väliä... Mutta kaikissa suhteissa tulee väistämättä näitä ylä- ja alamäkiä.