Miten toimia kun lapsi saa kaupassa huutoraivarin?

Me ei ikinä ostettu karkkia tai leluja kauppareissulla, kun lapset oli pieniä, niin ei ole ollut tuota ongelmaa. Ei niille tullut edes mieleen että voisi saada niitä karkkeja. Ovat saaneet valita vaikka jotkut mieluiset jugurtit yleensä ja olleet iloisia siitä. Karkki- ja leluostokset on tehty sitten ihan erikseen. Nyt vasta 6-7v iässä on esikoinen alkanut haluta kaikenlaista krääsää ja kiukuta jos ei saa, mutta tuon ikäisen kanssa pystyy jo keskustelemalla hoitamaan nämä.

Vierailija kirjoitti:

Tietämättä minkä ikäisiä äitejä täällä on ja eteenkin ap.

Saitteko te itse itä itkupotkuraivareita kaupassa?

Tuskin.

Itse toki olen jo keski-ikäinen mut eipä meidän nuoruudessa olisi ikimaailmassa uskaltanut järjestää mitään kohtausta kaupassa....eikä missään muuallakaan.

Saattoihan se harmittaa ettei saanut haluamaansa mutta ei kyllä käynyt mielessäkään että olis oikeus tai mahdollisuus alkaa osottamaan mieltäni. Kunnioitimme vanhempien sanomisia ja määräysvaltaa ja ainakin ylenpalttiset tunteet oli hillittävä jo ihan pienenä lapsena.

Kyllä minä ainakin olen keski-ikäinen joka sai ihan täsmälleen samanlaisia karkki- ja leluhyllyraivareita 40 vuotta sitten kuin nykylapset saavat. Ne loppuivat aina siihen, kun isä tai äiti sanoi, että nyt raivoaminen loppuu tai tulee ihan kunnon tukkapölly (koetan tekstin muotoilulla havainnollistaa sitä millaiseen painokkaaseen sävyyn nämä viimeiset kolme sanaa sanottiin). Sehän ei ollut laitonta vielä silloin. Kyllähän se toimi, mutta jotain kertoo se, että muistan vielä 40 vuotta myöhemmin todella tarkasti sen pelon ja turvattomuuden tunteen, joka kulki aaltona lävitseni. Kyllä parempia keinoja pitää pystyä löytämään.

remmiä perseelle

Mulla oli kaksi pientä yhtäaikaa, kaupassa käytiin niin että tenavat oli kärryssä (autokärryyn mahtuu kaksi vähän isompanakin). Ja karkki- ja leluhyllyt kierrettiin kaukaa. En tiedä miten olisin luoninut, jos molemmat olisi saaneet raivarit yhtäaikaa, olivat kyllä täysin kykeneviä raivoamiseen, joten varmistelin ettei ruokaostoksilla tule siihen aihetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä käskytän tuollaiset ulos.

Ei kenenkään tarvitse sietää tuollaista käytöstä omalla työmaallaan.

Terv. Myyjä

Asiakas on aina oikeassa. Myös pieni asiakas.

Miksi poliisi pitää pamppua vasemmassa kädessään?

No kun asiakas on aina oikessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietämättä minkä ikäisiä äitejä täällä on ja eteenkin ap.

Saitteko te itse itä itkupotkuraivareita kaupassa?

Tuskin.

Itse toki olen jo keski-ikäinen mut eipä meidän nuoruudessa olisi ikimaailmassa uskaltanut järjestää mitään kohtausta kaupassa....eikä missään muuallakaan.

Saattoihan se harmittaa ettei saanut haluamaansa mutta ei kyllä käynyt mielessäkään että olis oikeus tai mahdollisuus alkaa osottamaan mieltäni. Kunnioitimme vanhempien sanomisia ja määräysvaltaa ja ainakin ylenpalttiset tunteet oli hillittävä jo ihan pienenä lapsena.

Kyllä minä ainakin olen keski-ikäinen joka sai ihan täsmälleen samanlaisia karkki- ja leluhyllyraivareita 40 vuotta sitten kuin nykylapset saavat. Ne loppuivat aina siihen, kun isä tai äiti sanoi, että nyt raivoaminen loppuu tai tulee ihan kunnon tukkapölly (koetan tekstin muotoilulla havainnollistaa sitä millaiseen painokkaaseen sävyyn nämä viimeiset kolme sanaa sanottiin). Sehän ei ollut laitonta vielä silloin. Kyllähän se toimi, mutta jotain kertoo se, että muistan vielä 40 vuotta myöhemmin todella tarkasti sen pelon ja turvattomuuden tunteen, joka kulki aaltona lävitseni. Kyllä parempia keinoja pitää pystyä löytämään.

Minä sain lapsena tukkapöllyä, kun tein jotain mitä ei olisi saanut (en välttämättä edes tiennyt etukäteen kielletyksi, silti tuli tukkapölly). Minä taas muistan sen pohjattoman vihan mitä tunsin, kun käsi tarttui hiuksiin kiinni. Puristin silmät kiinni ja päätä ravistettiin ja olin niin vihainen, ajattelin en ainakaan itke. En varmasti itke.

Koin sen niin epäoikeudenmukaiseksi, ja sitähän se olikin. Opin jo pienenä purkittamaan tunteeni kannen alle, piilottamaan sen raivon ja kiukun. 

Näinhän ne nykylapsetkin saisi kasvatettua etteivät raivoa ja kiukkua kaupan käytävillä? Mutta onko se kovin tervettä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietämättä minkä ikäisiä äitejä täällä on ja eteenkin ap.

Saitteko te itse itä itkupotkuraivareita kaupassa?

Tuskin.

Itse toki olen jo keski-ikäinen mut eipä meidän nuoruudessa olisi ikimaailmassa uskaltanut järjestää mitään kohtausta kaupassa....eikä missään muuallakaan.

Saattoihan se harmittaa ettei saanut haluamaansa mutta ei kyllä käynyt mielessäkään että olis oikeus tai mahdollisuus alkaa osottamaan mieltäni. Kunnioitimme vanhempien sanomisia ja määräysvaltaa ja ainakin ylenpalttiset tunteet oli hillittävä jo ihan pienenä lapsena.

Kyllä minä ainakin olen keski-ikäinen joka sai ihan täsmälleen samanlaisia karkki- ja leluhyllyraivareita 40 vuotta sitten kuin nykylapset saavat. Ne loppuivat aina siihen, kun isä tai äiti sanoi, että nyt raivoaminen loppuu tai tulee ihan kunnon tukkapölly (koetan tekstin muotoilulla havainnollistaa sitä millaiseen painokkaaseen sävyyn nämä viimeiset kolme sanaa sanottiin). Sehän ei ollut laitonta vielä silloin. Kyllähän se toimi, mutta jotain kertoo se, että muistan vielä 40 vuotta myöhemmin todella tarkasti sen pelon ja turvattomuuden tunteen, joka kulki aaltona lävitseni. Kyllä parempia keinoja pitää pystyä löytämään.

Minä olen vähän päälle kolmekymppinen ja kyllä olen kuulemma saanut melkoisia itkupotkuraivareita aikanaan. Itse en niitä muista, mutta äiti on kertonut. Äitini on niitä harvinaisia ihmisiä jotka eivät kuvittele olleensa täydellisiä kasvattajia, vaikka ihan tervepäisiä lapsia saikin kasvatettua.

Jättää kauppaan huutamaan ja lähtee himaan

1) kato, et lapsi ei oo esim vaarassa tippua kärryistä

2) hengitä, niin stressi ei tartu suhun

3) kanna lapsi ulos, jos ei muuten rauhoitu

Meillä tosin sai kaupassa raivarit vain kerran, eikä se tapahtunut karkkihyllyllä. Muuten vaan meni kuppi nurin uhmaikäisellä. Yleensä kiukut tuli vasta illalla.

En lukenut koko ketjua. Kun oma mukava ja yleensä yhteistyökykyinen uhmaikäinen lapseni heittäytyi kaupan lattialle, sanoin rauhallisesti, että huuda siinä rauhassa. Äiti käy tekemässä ostokset ja haen sinut sitten kun lähden kassalle. (Tuttu kauppa). Lapsi nousi ja käveli perässäni mukaan kierrokselle. Ja en kuvittele että keino tepsii kuin neuroryypilliseen "helppoon" lapseen.