Asiat elämässä sotkenut - kaikki ohi..

En vain näe enää valoa missään. Olen menettänyt kaiken. Mieheni, ystäväni, sukulaiset.. Lapset lähtevät miehen mukana, Se on ymmärrettävää. Mietin että olisiko parempi kaikille että olisin poissa? Lapset ovat vielä pieniä, he aikanaan unohtavat. Mieheni ehtii saada rinnalleen vielä ihmisen jota rakastaa. Ehkä hekin, joiden elämän olen pilannut, pääsevät rakentamaan sitä uudelleen kun en olisi enää täällä.
Kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä, mitä teen seuraavaksi. Sain jo 2 mahdollisuutta mieheltäni muuttua, mutta en ole muuttunut. Olen edelleen tehnyt ihan hirveitä asioita (lähinnä rahaan liittyen, ja usein myös pilannut muutaman muun raha-asiat). Eniten mietin että en haluaisi lähteä niin, että arkkuun ei jäisi kuin pelkkä kasa. Haluaisin olla vielä ihmisen näköinen..

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:12"]

Miten pääsisin eteenpäin? Olen kuitenkin sotkenut muutaman todella läheisen elämän, aiheuttanut yhdelle masennuksen ja hirvittävät raha-vaikeudet? Ymmärrän täysin että mies ei halua enää jatkaa ja haluaa lapset itselleen. Nyt on taas menossa "kausi" kun yritän selvittää mitä on tapahtunut, hoidan asioita kuntoon ja kadun kaikkea. Tiedän jo nyt että kohta mennään kovaa ja korkealle, sieltä kun tullaan alas niin haudon itsemurhaa ja tietoisesti aiheutan itselleni tuskaa (fyysistä kipua). Tämän olen käynyt läpi jo miljoona kertaa..

[/quote]

Sinulla on varmasti todella vaikeaa olla nyt itsesyytöstesi kanssa. Ystävääni sivusta seuranneena voin todeta, että bipolar on yksi hirvittävimmistä mielen sairauksista. Tuo olo, että on sotkenut kaiken totaalisesti on varmasti tosi kamalaa. Sinun vaan täytyy yrittää olla itsellesi armollinen. koittaa selvittää suhteitasi, pyydellä anteeksi vaikkei sitä annettaisikaan. Onhan sinulla lääkitys kunnossa? Älä vaan lopeta sitä, se on sairaudessasi todella tärkeää.

Voimia. Joku päivä olosi on parempi.

Minkä ikäisiä lapsesi on? Tsemppiä!!

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:46"]

En vain näe enää valoa missään. Olen menettänyt kaiken. Mieheni, ystäväni, sukulaiset.. Lapset lähtevät miehen mukana, Se on ymmärrettävää. Mietin että olisiko parempi kaikille että olisin poissa? Lapset ovat vielä pieniä, he aikanaan unohtavat. Mieheni ehtii saada rinnalleen vielä ihmisen jota rakastaa. Ehkä hekin, joiden elämän olen pilannut, pääsevät rakentamaan sitä uudelleen kun en olisi enää täällä. Kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä, mitä teen seuraavaksi. Sain jo 2 mahdollisuutta mieheltäni muuttua, mutta en ole muuttunut. Olen edelleen tehnyt ihan hirveitä asioita (lähinnä rahaan liittyen, ja usein myös pilannut muutaman muun raha-asiat). Eniten mietin että en haluaisi lähteä niin, että arkkuun ei jäisi kuin pelkkä kasa. Haluaisin olla vielä ihmisen näköinen..

[/quote]

Lapsille äiti on tärkeä, vaikka tämä ei olekaan näkösällä. Pitäisköhän sinun hetkeksi repäistä itsesi kaikesta irti hetkeksi(vaikka tämä periaatteessa voi olla huonokin neuvo bipolle) ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä. Minä ymmärrän tuota itsetuhoisuutta. Voin helposti kuvitella itseni samaan rooliin. Koet niin paljon syyllisyyttä ettet edes usko olevasi elämän arvoinen. Katso asiaa tältä kantilta: Sinä olet sairas ja olit tuolloin sairas. Se mitä tapahtui ei ollut täysin sinun vikasi. Myös ihmisillä, jotka ovat olleet kanssasi tekemisissä, omaavat tietyn vastuun valinnoistaan ja tekemisistään. Minä olen hassannnut äidiltäni 10 000 euroa, mutta maksan sen sitten takaisin kun olen terveempi ja saan tienattua kyseisen summan.

Ei sun lapset sua unohda. Sä olet se ainoa äiti, joka heillä on. Ei kukaan toinen voi korvata sitä. Anna lapsille se malli, että vaikka tulisi mitä eteen asioista voi silti selvitä. Älä jätä heitä yksin, he tarvitsevat sua ihan varmasti. Mä olen itsekin käynyt siellä epätoivon syövereissä, mutta just sen takia uskallan väittää, että asiat voi myös muuttua parempaan. Älä luovuta.

Ap, sivusta olen minäkin seurannut kaksisuuntaisen elämää. Kaksisuuntaisen elämä voi olla todella vaikeaa, kun lääkitys ei ole vielä kunnossa eikä toimivaa terapiasuhdetta ole vielä. Hanki itsellesi nämä. Tarvitset tasaavan lääkityksen ja hyvän terapeutin, joka osaa auttaa sinua hoitamaan itsesi kuntoon. Hoidat raha-asiasi kuntoon ja keskityt olemaan äiti lapsillesi. 

Vielä tämänkin jälkeen, kun sairaus saadaan tasapainoon, saattaa tulla vastoinkäymisiä. Kaksisuuntaiset nimittäin saattavat toisinaan luulla, että lääkkeitä ei enää tarvitakaan, vaikka niitä pitää syödä lopun elämän. 

Muista, että olet ainoa äiti lapsillesi. Kukaan ei voi korvata sinua heille. Et saa aiheuttaa lapsillesi murhetta vahingoittamalla itseäsi. Olet lapsillesi aina heidän äitinsä, vaikka lapsesi muuttaisivat isänsä luokse asumaan. Olet saanut uuden mahdollisuuden elämässäsi. Etä-äitinä sinulla on velvollisuus itseäsi ja lapsiasi kohtaan hoitaa itsesi kuntoon, jotta jaksat olla heille äiti aina, kun he tulevat luoksesi. 

Hoida myös raha-asiasi kuntoon. Hakeudu velkaneuvojalle, ellet pärjää velkasi kanssa. 

Muista, että olet tärkeä lapsillesi ja tietenkin myös itsellesi.

Tsemppiä!

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:43"]

Täällä oikeastaan samoissa ongelmissa kieriskelevä. Joskin en ole aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa läheisilleni, koska niitä ei ole, mutta pientä vahinkoa vieraille ihmisille. Jotka ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta jotain peruuttamatonta olen tehnyt omassa elämässäni ja pohdinkin miten saan asian korjattua - edes joten kuten. Minulla on vieläpä kaksisuuntaisen lisäksi ptsd joten lujaa mennään ja kovaa. En koe että terapiasta on hyötyä eikä siitä oikeastaan ole sitä ollutkaan. Tavallisten ihmisten ajatus maailma on niin kaukana ja ammattiväkikin keskittyy enemmän omien hoitotyylien hiomiseen kuin minun kuuntelemiseeni. Eivätkä he pysty tukemaan minun konkreettisten ongelmien kanssa, jotka ovat ehkä voimakkain mt-ongelmien aiheuttaja. Yritä tässä sitten pärjätä normaalien ihmisten kanssa kun vaaditaan kymmenkertaa enemmän että onnistuu eikä sekään aina riitä.

[/quote]

Hei, sinä tuntematon, vaikuttaa siltä, että hoitosi ei ole kohdallaan, sillä kerrot, että sinulla menee lujaa ja kovaa. Lisäksi suhtaudut kovin epäileväisesti omaan hoitotahoosi. 

Mistä tämä johtuu? Etkö noudata lääkärin hoito-ohjeita? Syötkö lääkkeesi, käytkö terapiassa? Onko sinulla terapeutti, joka ymmärtää, mistä ptsd:ssä on kysymys? Kaikki eivät sitä ymmärrä eivätkä osaa hoitaa oikealla tavalla. Jos näin on, sinun pitäisi etsiä itsellesi terapeutti ja lääkäri, jotka osaavat hoitaa ptsd:ää.

Hoida itsesi kuntoon. Olet sen velkaa itsellesi. Voimia. 

Onpa täällä paljon fiksuja ihmisiä! Hetkittäin tulee olo että kyllä minä pystyn tähän! Pyydän anteeksi, maksan velkani ja hakeudun hoitoon! Ja hetken päästä taas maailma romahtaa. Soittaisinko huomenna johonkin? En usko että saan lapsia itselleni koska elämäni on niin sekaisin. En tiedä miten kestän miehen uuden naisen kun sellainen tulee. Minulla on hirveä ikävä ystäviäni ja perhettäni.. Hävettää. Yritin puhua miehelleni että kohtauksia tulee mutta hänen ja äitinsä mielestä se oli vain "liioittelua". Lakkasin puhumasta miehelleni. Ja jatkoin vuoristorataa. Auttaisiko jos kertoisin kaikille avoimesti että minä en ole terve? Ymmärtävätkö ihmiset millaisen helvetillisen sairauden kanssa minä painin? Vai meneekö tämä kaikilla vain säälinhakemisen piikkiin..

Tarvitset ammattiapua, hae sitä heti. Soittaminen heti huomenna on tärkeää. Sinun ei tarvitse pystyä korjaamaan asioita yksin. Ehkä lapsillasi on parempi juuri nyt isänsä kanssa, älä kuitenkaan tee mitään peruuttamatonta. Kun olet paremmassa kunnossa, pystyt jälleen olemaan läsnä heille <3 Älä välitä juuri nyt siitä miten läheiset reagoivat, keskity hankkimaan apua ammattilaisilta. Läheiset kyllä ymmärtävät aikanaan mikä todellainen tilasi oli. PS. Oma rakas äitini oli bipolaarinen skitsofreenikko ja minun kokemukseni on, että asiat kyllä järjestyvät. 

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 23:55"]

Onpa täällä paljon fiksuja ihmisiä! Hetkittäin tulee olo että kyllä minä pystyn tähän! Pyydän anteeksi, maksan velkani ja hakeudun hoitoon! Ja hetken päästä taas maailma romahtaa. Soittaisinko huomenna johonkin? En usko että saan lapsia itselleni koska elämäni on niin sekaisin. En tiedä miten kestän miehen uuden naisen kun sellainen tulee. Minulla on hirveä ikävä ystäviäni ja perhettäni.. Hävettää. Yritin puhua miehelleni että kohtauksia tulee mutta hänen ja äitinsä mielestä se oli vain "liioittelua". Lakkasin puhumasta miehelleni. Ja jatkoin vuoristorataa. Auttaisiko jos kertoisin kaikille avoimesti että minä en ole terve? Ymmärtävätkö ihmiset millaisen helvetillisen sairauden kanssa minä painin? Vai meneekö tämä kaikilla vain säälinhakemisen piikkiin..

[/quote]

Minun on vaikea sanoa, koska en tiedä minkälaisia sukulaisia sinulla on. Mutta minä ainakin varmistaisin että en aiheuttaisi enempää vahinkoa. Ja kertoisin että tuolloin kun aiheutit jotain niin et täysin ymmärtänyt tekojasi. Sinun ei tarvitse saada heiltä ymmärrystä, vaikka minä puolestani ymmärrän halusi koska koet tekojesi tähden olevasi "alempi-arvoinen" joten koet tarvitsevasi heidän "hyväksynnän" tapahtuneelle. Se toki olisi parhain asetelma että he erottavat sairauden sinusta(koska siitähän tässä on kyse, Sinä et ole yhtä kuin Sairautesi), mutta koska bipo on yhäkin tavallaan "tuntematon" sairaus, niin tavallisen ihmisen on ehkä hankala nähdä sitä. Sanon vain varmuuden vuoksi. Älä tee tyhjiä lupauksia. Minä olen todennut että voin korjata asioita JOS siihen kykenen, mutta en anna täyttä lupausta. En ennusta sairauteni kulkua niin hyvin. Tiedän että toiminnallasi haluat rauhan itsellesi anteeksi annon kautta, mutta jos ymmärrät että sairaus ei ole sinun vikasi(tiedän, muiden on hankala nähdä sitä) niin et tarvitse sitä -9

[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 00:17"]

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 23:55"]

Onpa täällä paljon fiksuja ihmisiä! Hetkittäin tulee olo että kyllä minä pystyn tähän! Pyydän anteeksi, maksan velkani ja hakeudun hoitoon! Ja hetken päästä taas maailma romahtaa. Soittaisinko huomenna johonkin? En usko että saan lapsia itselleni koska elämäni on niin sekaisin. En tiedä miten kestän miehen uuden naisen kun sellainen tulee. Minulla on hirveä ikävä ystäviäni ja perhettäni.. Hävettää. Yritin puhua miehelleni että kohtauksia tulee mutta hänen ja äitinsä mielestä se oli vain "liioittelua". Lakkasin puhumasta miehelleni. Ja jatkoin vuoristorataa. Auttaisiko jos kertoisin kaikille avoimesti että minä en ole terve? Ymmärtävätkö ihmiset millaisen helvetillisen sairauden kanssa minä painin? Vai meneekö tämä kaikilla vain säälinhakemisen piikkiin..

[/quote]

Minun on vaikea sanoa, koska en tiedä minkälaisia sukulaisia sinulla on. Mutta minä ainakin varmistaisin että en aiheuttaisi enempää vahinkoa. Ja kertoisin että tuolloin kun aiheutit jotain niin et täysin ymmärtänyt tekojasi. Sinun ei tarvitse saada heiltä ymmärrystä, vaikka minä puolestani ymmärrän halusi koska koet tekojesi tähden olevasi "alempi-arvoinen" joten koet tarvitsevasi heidän "hyväksynnän" tapahtuneelle. Se toki olisi parhain asetelma että he erottavat sairauden sinusta(koska siitähän tässä on kyse, Sinä et ole yhtä kuin Sairautesi), mutta koska bipo on yhäkin tavallaan "tuntematon" sairaus, niin tavallisen ihmisen on ehkä hankala nähdä sitä. Sanon vain varmuuden vuoksi. Älä tee tyhjiä lupauksia. Minä olen todennut että voin korjata asioita JOS siihen kykenen, mutta en anna täyttä lupausta. En ennusta sairauteni kulkua niin hyvin. Tiedän että toiminnallasi haluat rauhan itsellesi anteeksi annon kautta, mutta jos ymmärrät että sairaus ei ole sinun vikasi(tiedän, muiden on hankala nähdä sitä) niin et tarvitse sitä -9

[/quote]

Tämä oli siis -14, väärä numero tuli loppuun.

Oikeasti vaadi nyt hoitoa :( ystäväni tappoi itsensä kun taisteli pitkään tuon sairauden kanssa eikä lääkitystä saatu kohdilleen millään. Kaikki vaiheet mihin hän vaipui ja kävi läpi, oli järkyttävää katseltavaa. En ymmärrä miksei tuota sairautta oteta vakavasti.

Ap, etkö ole vielä kertonut miehellesi sairaudestasi?

Vai eikö hän usko sinua, eikö hän ymmärrä, millaisesta taudista on kysymys?

On tärkeää, että läheisesi tietävät sairaudestasi. Tarvitset nimittäin heidän apuaan tunnistamaan, milloin tarvitset erityistä huolenpitoa. Maniavaiheessa nimittäin lääkkeet saattavat jäädä ottamatta ja uutta tuhoa syntyy, ellei joku sano, että nyt pitää mennä taas lääkäriin.

Jos taas miehesi ei ymmärrä tai usko sanojasi, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö on, ota hänet mukaan lääkäriin ja pyydä lääkäriä kertomaan miehellesi sairaudestasi. 

Ehkä tämä avaa miehesi silmät ymmärtämään, mistä oikein on kysymys. 

Mielestäni on myös tärkeää olla rehellinen ja avoin omille omaisille myös mt-ongelmista. Se helpottaa ymmärtämistä melkoisesti. Sitäpaitsi salailu syö voimia. Tiedän sen kokemuksesta (tosin salailun aihe oli jotakin muuta kuin bipo).

Hoida itsesi kuntoon. Se on mielestäni tärkeintä. Sitten kun olet paremmassa kunnossa, osaat arvioida paremmin, jaksatko olla lähivanhempi vai haluatko mieluummin olla etävanhempi. 

Ammattiavun lisäksi koita Jeesusta, joka voi syntisi antaa anteeksi. Täällä puhuu yksi asioitaan aikanaan sössinyt ja joka on saanut uskosta mielenrauhaa, anteeksiantoa ja ylipäätään toivon elämäänsä (eli laitostaustaa, mt-ongelmia, päihteitä ja huonoja ideoita, nyt olen ollut uskon ja Jeesuksen avulla täysraitis jo joitain vuosia).

[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 00:33"]

Ammattiavun lisäksi koita Jeesusta, joka voi syntisi antaa anteeksi. Täällä puhuu yksi asioitaan aikanaan sössinyt ja joka on saanut uskosta mielenrauhaa, anteeksiantoa ja ylipäätään toivon elämäänsä (eli laitostaustaa, mt-ongelmia, päihteitä ja huonoja ideoita, nyt olen ollut uskon ja Jeesuksen avulla täysraitis jo joitain vuosia).

[/quote]

Jospa nyt kuitenkin keskityttäisiin asioihin ongelma kerrallaan. Mielestäni on kohtuutonta ruveta tuputtamaan Jeesusta ihmiselle, joka on huonossa hapessa. Palaa asiaan joku toinen kerta. Jooko. 

Joskus on parempi antaa lapset isälle.

Hei Ap!

Tahtoisin antaa sinulle muutaman neuvon :) Se, miten tällä hetkellä saat elämäsi järjestykseen ja rullaamaan tapahtuu niin, että soitat heti ensitöiksesi tämän viestin nähtyäsi jonnekin, missä kaksisuuntaista mielialahäiriötäsi ymmärretään. Tämä tarkoittaa sitä, että hakeudut jonkun terveydenhoitoalan ammattilaisen, mieluusti lääkärin tai psykologin, juttusille.

Olet ilmeisesti TÄLLÄ HETKELLÄ bipolaarisuutesi masennuksen vaiheessa, mikä aiheuttaa sinulle tuskalliset tunteesi. Tarvitset tällä hetkellä sellaisen henkilön tukea, joka osaa auttaa sinua. Älä soita miehellesi, hän ei ymmärrä sairaudestasi tarpeeksi. Oikea henkilö auttamaan sinua löytyy terveydenhoidon piiristä. Sieltä saat lääkityksen (kaksisuuntainen vaatii aina lääkityksen) ellei sinulla jo sellaista ole, ja kuten joku jo sanoikin, älä missään tapauksessa lopeta lääkkeesi ottamista. Lääkityksen LISÄKSI tarvitset keskusteluapua.

Toivon sinulle parempia aikoja ja voin luvata, että paremmat ajat vielä tulevat kun vain masennusjaksosi menee ohi. Sen lupaan sinulle <3

Kuulostaa siltä, että olet hienosti ymmärtänyt tilanteesi vakavuuden ja sen, että jokin muutos tämän hetkiseen tilanteeseesi täytyy tulla. Olet jo tunnistanut, missä vaiheessa sairauttasi tällä hetkellä olet (sanot, että tiedät " kohta olevan menoa"). Tiedostaminen on tärkeää tulevan paremman elämäsi kannalta: on hyvä, että opit ennakoimaan sairautesi vaiheita ja toimimaan järkevällä tavalla kulloiseenkin vaiheeseen liittyen.

Näitä taitoja voit vahvistaa, sillä että pääset jonkinlaiseen kuntoutukseen. Soita siis taholle, joka tarjoaa avun sinulle :) äläkä vain missään tapauksessa päätä elämääsi, sinulla on vielä paljon onnea edessäsi, ja kaikki asiat todellakin ovat korjattavissa, tavalla tai toisella! Jos sinulle kuitenkin vielä tulee ahdistava epätoivon olo, voit soittaa esim. hätänumeroon, he siellä auttavat sinua myös.

Paljon tsemppiä Ap! Olen iloinen, että kirjoitit tänne palstalle, sekin jo osoittaa, että toivosi ei vielä ole kokonaan mennyt!

Ystävällisin terveisin ja sinun parastasi toivoen:
- Eräs psykologian opiskelija, joka välittää -

Oletan, että et ole tappanut ketään, et ole käyttänyt lasta seksuaalisesti hyväksesi etkä pahoinpidellyt ketään vammauttaen hänet pysyvästi. Et siis ole tehnyt mitään anteeksiantamatonta rikosta! Et mitään, mistä ei voisi ajan kanssa selvitä.
Ymmärrän, että rahahuolet ja mahdollinen ero ahdistavat. Ymmärrän, että sinusta TUNTUU, että olet pilannut elämäsi.
Raha-asiat järjestyvät aina! Ulosoton ja velkajärjestelyn kautta, keinoja löytyy etkä todellakaan ole ainoa!
Jos ero tulee, pääset siitä yli. Erosta huolimatta lapsesi tarvitsevat äitiään! Vaikka olisitkin etävanhempi. Tuskin edes olet tehnyt lapsillesi suoranaisesti mitään vahinkoa? Raha-asioiden totaalinenkaan sotkeminen ei tee sinusta huonoa vanhempaa! SINULLA EI OLE OIKEUTTA VIEDÄ LAPSILTASI ÄITIÄ!!! Äidin menettäminen itsemurhan takia on tuhat kertaa traumaattisempaa kuin erolapsena olo.
Ja tottakai diagnoosista on sinulle hyötyä! Hanki itsellesi hoitoa, vaadi sitä, pidä puolesi! Ja jos lasten huoltajuusasia menisi oikeuteen, niin voisin kuvitella, että bipodiagnoosi _ja varsinkin siihen aloitettu hoito_ otettaisiin huomioon vanhemmuuskykyjäsi arvioidessa. Kertoisin perheelle ja sukulaisille diagnoosista myös, selittää niin paljon aiemmasta käytöksestäsi. Tsemppiä!

Mieheni tietää sairaudesta, mutta hänen mielestään se ei ole sairaus. On toki antanut anteeksi monta kertaa tekojani ja ollut ymmärtäväinen mutta ei enää..
Vaikka hakisin apua, niin eihän minulle jää ystäviä, tai ketään kenelle kertoa asioista, ei yhtään tukipilaria. Vaikka vanhempani, sukulaiseni ja mieheni suku tietäisivät tuosta sairaudesta, en usko että heidän kantansa muuttuisi. Lisäksi monien mielestä mt ongelmat ovat keksittyjä tekosyitä. Parhaina viikkoina olen kyllä iloinen, energinen, sellainen joka olin vuosia sitten. Yhtäkkiä alkaa hiljalleen masentaa, tulee univaikeuksia ja väsymystä. Sitten valutaan ajanjaksoon jolloin olen ihan hämärän peitossa ja en muista välttämättä kaikkea mitä on tapahtunut tms. Anoppi häärää innokkaasti pois lapsia minulta.. Eikai siinä. Tosin pienimmän lapsen kohdalla mieheni ei ole vielä käyty tunnistamassa isyyttään (aika olisi parin viikon päästä, vaikka lapsi on jo vuoden). Eli menetän myös toisen lapseni koska en varmasti pystyisi heistä huolehtimaan yksin. Mutta uskon myös etten "parane" tai voi edes jatkaa elämää yksin. Vaikka mietinkin paljon itsemurhaa, edelleen kelaan ja kelaan sitä että pääsisikö lähipiiri ja erityisesti lapset helpommalla?

Älä keksi tekosyitä. Hae apua ja mene hoitoon. Mieti muita asioita sen jälkeen.