Keskenmenosta selviäminen
Sain aivan yllättäen keskenmenon viikolla 12 ja en tiedä miten selviän. Takana oli kolme vuotta sitten tehty elämää järkyttänyt abortti, jota olen käsitellyt terapiassa ja surrut pitkään, sillä kaduin sitä kovasti jälkeenpäin.
Nyt olen ollut pari vuotta hyvässä parisuhteessa ja tulin onnellisesti raskaaksi muutamassa kuukaudessa. Vaikka yritin olla pessimistinen, elin valehtelemattani elämäni onnellisinta aikaa ihanassa rakkauskuplassa ja suunnittelin koko tulevaisuuteni tulevan vauvan mukaan. Kävimme yksityisellä ultrassa viikolla 7 ja kaikki oli hyvin. Äidiksi tuleminen on kaikista suurin haaveeni.
Hain rohkeasti vielä uutta työpaikkaa, ja kerroin paikan saatuani ennen kuin sopimus kirjoitetaan tilanteestani, ja he ottivat minut ihanasti vastaan ja sain työpaikan. Olin niin onnellinen kun ihminen vaan voi olla ja itkin onnen kyyneleitä, siitä että saan unelmieni työn ja olen raskaana. Heti seuraavana päivänä matto vedettiin jalkojen alta ja soitin paniikissa miehelleni, kun näin verta. Matkalla päivystykseen olin litimärkä reisistä verestä ,ja aivan shokissa seuraavat 10h päivystyksessä lääkittynä ja kanyyleissa...
Miten tästä selviää? Olen itkenyt viikon putkeen ja tuntuu vaan niin pahalta. Loukkaa kun ihmiset ovat sanoneet, että yritä kohta uudestaan tai että oot niin nuori, että kerkeet vielä saada monta lasta. Mä oon surullinen koska menetin tän lapsen minkä olisin halunnut, ja suunnitellut koko elämän tän varaan.
Tiedän että tästä on pakko selvitä, mutta jos joku tietää miten saa kirjoittaa ja vastata
Mulla oli keskenmeno viime vuonna, myöskin ekalla kolmanneksella. Sitä oli alkuun todella vaikea uskoa ja sitä vaan halusi upottautua työntekoon. Ilo katosi, olin uupunut, maassa, masentunut, useamman kuukauden. Sain potkut koeajalla, mikä oli silloin kamalaa, mutta jälkikäteen ajatellen pelkästään hyvä juttu, koska siitä tuli tilaisuus levätä.
Ehkä 3-4 kuukautta keskenmenon jälkeen alkoi jotenkin näkyä valoa tunnelin päästä. Ajattelin siinä kohtaa myös että ehkä meille ei tule sitten lasta ollenkaan (ikää jonkin verran lasissa), mutta niin sitä vaan ollaan vuosi myöhemmin uudestaan raskaana ja ihan loppumetreillä.
Mutta ensin tarvittiin tilaa surulle, joka oli siis omalla kohdallani jotenkin yllättävän syvää. Tiesin että sikiö ei jostakin syystä voinut selviytyä, mutta olisin silti halunnut pitää sen, tai edes voida pitää hetken kämmenellä, tai ihan mitä tahansa, mutta ei.
Toipumisessa voi mennä pitkään. Voi olla viikko- tai kuukausikaupalla paska olo, ja ne hyvää tarkoittavat kommentit ei auta yhtään mitään. Psyykelääkkeillä voi helpottaa oloa joksikin aikaa, mutta sen varsinaisen menetyksen käsittely samalla viivästyy... Koita etsiä joku tukiryhmä (jos yhtään siltä tuntuu), ja joku psykologi tai terapeutti jonka kanssa puhua omasta jaksamisestasi ja menetyksestä... Juttelin psykologin kanssa tuolloin, tukiryhmää en osannut etsiä, ja uskon että se olisi auttanut tosi paljon.
Ota aikaa surulle. Et ole yksin.