Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Keski-ikäinen nainen, miksi et enää haluaisi muuttaa uuden miesystävän kanssa yhteen?
22.11.2021 |
Olen itse viiskymppinen nainen, tokalla kierroksella, "uusperhe" ja avioliitto joka solmittu keski-ikäisenä.
Palstalla ja tosielämässä tulee usein vastaan naisten toteamus, että uusi miesystävä/ystäviä voi olla mutta ei ikinä yhteenmuuttoa (avioliitto olisi varmaan kauhistus :) ) . Pidetään tämä uusi mies ikäänkuin erillisenä saarekkeena muusta elämästä.
Nyt kysyn: mitä hirvittävää siinä olisi että asuisi yhdessä kumppaninsa kanssa? Ette varmaan fiksuina naisina ottaisi mitään kaheleita renttuja edes miesystäväksi, eli joku taso varmasti näillä tapailumiekkosilla on kuitenkin?
Eihän se ole yhtä selkeätä kuin nuorena, lapsetkin useimmilla, mutta toisaalta jo aika vanhoja tässä iässä alkavat olemaan ja heillä omat menonsa jo.
Ja jos lapset ovat vielä suht pieniä, palstallakin usein neuvotaan, että odottakaa kunnes lentävät pesästä. Odottaako se toinen osapuoli pahimmillaan yli kymmenenkin vuotta että toisen lapset lähtevät? Etenkin jos hänellä ei ole sama tilanne. Eli on joko lapseton tai sitten lapset ovat jo isoja, tai ei muuten näe ongelmana uusioperhettä.
Eikö se ole hankalaakin kun kahdesta paikasta seurustellaan ja kyläillään? Ja ellei ole miljonääri, onhan se taloudellinenkin kysymys, kun täytyy pitää kahta asuntoa.
Tiedän 60+ ikäisiäkin pareja jotka ovat menneet jopa avioliittoon, suhteellisen pian ensi tapaamisesta.
Moni mies kuitenkin tahtoisi että uusi naisystävä muuttaisi yhteen? En haluaisi uskoa että pelkän sukanpesijää ja ruoanlaittajaa olisivat vailla. En puhu nyt mistään toivottomista tapauksista vaan ihan fiksuista tavallisista miehistä siis, jotka kyllä itsekin selviävät arjesta.
Valaiskaapa, naiset asiaa :) koska itse kuulun selkeästi vähemmistöön koska olen muuttanut "vanhoilla päivilläni" yhteen miehen kanssa.
Kommentit (198)
Vierailija kirjoitti:
Meillä on aika setti teinejä, omistani toisella on Asperger, toisella syömishäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät ole "omissa menoissaan" käytännössä ikinä koulua lukuun ottamatta. Miehen lapsilla on myös omat haasteensa, kaikilla on traumaattisia kokemuksia. Olisi aivan järjetöntä alkaa tässä tilanteessa haaveilla yhteenmuuttamisesta. Ehkä sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois. Vaikea kuvitella, että tällaiselle sakille löytyisi myöskään kuuden tai edes viiden makuuhuoneen asuntoa, ainakaan kohtuuhinnalla tai - vuokralla.
Se, että emme asu yhdessä ei tarkoita, että pitäisin miestä ulkokehällä. Hän on keskiössä heti lasten jälkeen. Viime yön hän vietti kanssani, lähti töihin, annoin eilisen päivällisen tähteet evääksi, ettei miehen tarvinnut lähteä kauppaan. Illalla hän tulee taas. Tämä on luontevaa ja helppoa. Ei tarvitse katkeroitua siivoamisesta tai ruoanlaittovuoroista tai vääntää raha-asioista tai mistään arkisesta.
Edullisempi iso omakotitalo kehyskunnasta? On tilaa ja mahtuu myös ääntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen "jämänainen", enkä koskaan asunut miehen kanssa. Olen kyllä yrittänyt seurustella, mutta viimesin alkoi ladella ehtoja jo ennen kuin edes olin aloittanut haaveilun yhteisestä tulevaisuudesta. Hän ilmaisi inhoavansa naisten sisustusmakuja ja ettei haluaisi asua naisen kanssa, joka sisustaa esim. "live love laugh" tauluilla.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että en kaipaa ketään nipoa ihmistä elämääni. En varsinkaan miestä, joka komentelee jo suhteen alkumetreillä.
Vierailija kirjoitti:
Olen 41 eikä lapsia. Voisin kyllä muuttaa miehen kanssa yhteen, jos olisi järkevä tyyppi. Ongelma vain on, että tässä iässä minulla on oma asunto, joka on valittu lyhyehkön matkan päästä työpaikastani ja minulle tärkeästä harrastuksesta. Miehilläkin yleensä on, ja heillä on oletuksena, että nainen muuttaa, luopuu elämästään ja järjestää kaiken heidän ympärilleen, kun itse eivät pysty tekemään mitään kompromisseja. Joten tuskin muutan koskaan kenenkään kanssa enää yhteen.
Ongelma ei siis ole muuttaminen, vaan se, etteivät miehet näe parisuhdetta tiiminä, johon molemmat panostavat.
Näin minäkin asian ajattelen.
Minulla on koti hyvällä sijainnilla, pääsen suht kätevästi julkisilla töihin, ne vähät kaverini (2kpl) asuvat samalla paikkakunnalla ja satun rakastamaan kotikaupunkiani.
Edellisessä suhteessani minun oletettiin muuttavan hänen paikkakunnalleen, koska hänellä oli työ siellä. Entäs minulla sitten! Minun huonekaluistani mikään ei olisi kelvannut, koska eivät olleet yhtä arvokkaita kuin hänen kaikki tummat massiivipuiset huonekalunsa. Eli toisin sanoen minun olisi täytynyt jättää kaikki taakseni ja vain tupsahtaa matkalaukkuni kanssa hänen asuntoonsa. Olen niin iloinen, että en suostunut.
mami 86 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on aika setti teinejä, omistani toisella on Asperger, toisella syömishäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät ole "omissa menoissaan" käytännössä ikinä koulua lukuun ottamatta. Miehen lapsilla on myös omat haasteensa, kaikilla on traumaattisia kokemuksia. Olisi aivan järjetöntä alkaa tässä tilanteessa haaveilla yhteenmuuttamisesta. Ehkä sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois. Vaikea kuvitella, että tällaiselle sakille löytyisi myöskään kuuden tai edes viiden makuuhuoneen asuntoa, ainakaan kohtuuhinnalla tai - vuokralla.
Se, että emme asu yhdessä ei tarkoita, että pitäisin miestä ulkokehällä. Hän on keskiössä heti lasten jälkeen. Viime yön hän vietti kanssani, lähti töihin, annoin eilisen päivällisen tähteet evääksi, ettei miehen tarvinnut lähteä kauppaan. Illalla hän tulee taas. Tämä on luontevaa ja helppoa. Ei tarvitse katkeroitua siivoamisesta tai ruoanlaittovuoroista tai vääntää raha-asioista tai mistään arkisesta.
Edullisempi iso omakotitalo kehyskunnasta? On tilaa ja mahtuu myös ääntä.
Tuskin järkevää sekään. Asumme isohkon kaupungin lähiössä. Miehellä on oma asunto, minä vuokralla. Miehen työt ovat täällä, pyöräilymatkan päässä. Tämä alue on varmasti koko Suomen mittakaavassa halvinta seutua asua, joten täältä lähteminen ei auta asumiskuluihin. Ja lapset kuitenkin lähtevät jossain kohtaa ( toivottavasti lähitulevaisuudessa) omilleen ja mitä me sillä suurella talolla sitten tehdään. Huomioitava on myös se, että lapset, kummankaan, eivät ole sopeutuvaisinta sorttia. Ovat jo joutuneet niin paljon ottamaan vastaan kaikenlaista, ettemme halua lisätä taakkaa yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mami 86 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on aika setti teinejä, omistani toisella on Asperger, toisella syömishäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät ole "omissa menoissaan" käytännössä ikinä koulua lukuun ottamatta. Miehen lapsilla on myös omat haasteensa, kaikilla on traumaattisia kokemuksia. Olisi aivan järjetöntä alkaa tässä tilanteessa haaveilla yhteenmuuttamisesta. Ehkä sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois. Vaikea kuvitella, että tällaiselle sakille löytyisi myöskään kuuden tai edes viiden makuuhuoneen asuntoa, ainakaan kohtuuhinnalla tai - vuokralla.
Se, että emme asu yhdessä ei tarkoita, että pitäisin miestä ulkokehällä. Hän on keskiössä heti lasten jälkeen. Viime yön hän vietti kanssani, lähti töihin, annoin eilisen päivällisen tähteet evääksi, ettei miehen tarvinnut lähteä kauppaan. Illalla hän tulee taas. Tämä on luontevaa ja helppoa. Ei tarvitse katkeroitua siivoamisesta tai ruoanlaittovuoroista tai vääntää raha-asioista tai mistään arkisesta.
Edullisempi iso omakotitalo kehyskunnasta? On tilaa ja mahtuu myös ääntä.
Tuskin järkevää sekään. Asumme isohkon kaupungin lähiössä. Miehellä on oma asunto, minä vuokralla. Miehen työt ovat täällä, pyöräilymatkan päässä. Tämä alue on varmasti koko Suomen mittakaavassa halvinta seutua asua, joten täältä lähteminen ei auta asumiskuluihin. Ja lapset kuitenkin lähtevät jossain kohtaa ( toivottavasti lähitulevaisuudessa) omilleen ja mitä me sillä suurella talolla sitten tehdään. Huomioitava on myös se, että lapset, kummankaan, eivät ole sopeutuvaisinta sorttia. Ovat jo joutuneet niin paljon ottamaan vastaan kaikenlaista, ettemme halua lisätä taakkaa yhtään.
Tää kommentti ei ole sinulle vaan yleisesti. Onko tää joku alemman luokan ongelma ettei kyetä keski-iässä uuteen vakavaan suhteeseen muuttamisineen jne? Aloin miettimään työpaikan ihmisiä, sieltä löytyy usea joka on 40+ ja on muutettu, toiset avioliittoonkin, eli näitä haisevia lenkkari/autonroju/juoppous-mieslapsi-ties mitä-ongelmatapauksia ei ainakaan joka paikassa ole? Vai maakuntakohtainen eroavaisuus? Yhteenmeno varttuneella iällä vaatii paljon, se ei ole heikkohermoisten eikä pääkköjen hommaa. Kaikkien osapuolten täytyy sopeutua, joustaa ja tehdä kompromisseja.
Uskon kyllä naisten kirjoitukset, eli on raskaat syyt olla muuttamatta yhteen, mies laiska ja haiseva, ei tulla kenenkään lasten kanssa toimeen, hankalat jutut joka kantilta. Ja osa on saanut tarpeekseen ensimmäisen liiton miehestä koko miessukupuolesta. Mutta ette kai te toista samanlaista turhapuroa ole ottamassa?
Mutta miksi se ei ole täysin mahdotonta kaikilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 41 eikä lapsia. Voisin kyllä muuttaa miehen kanssa yhteen, jos olisi järkevä tyyppi. Ongelma vain on, että tässä iässä minulla on oma asunto, joka on valittu lyhyehkön matkan päästä työpaikastani ja minulle tärkeästä harrastuksesta. Miehilläkin yleensä on, ja heillä on oletuksena, että nainen muuttaa, luopuu elämästään ja järjestää kaiken heidän ympärilleen, kun itse eivät pysty tekemään mitään kompromisseja. Joten tuskin muutan koskaan kenenkään kanssa enää yhteen.
Ongelma ei siis ole muuttaminen, vaan se, etteivät miehet näe parisuhdetta tiiminä, johon molemmat panostavat.
Näin minäkin asian ajattelen.
Minulla on koti hyvällä sijainnilla, pääsen suht kätevästi julkisilla töihin, ne vähät kaverini (2kpl) asuvat samalla paikkakunnalla ja satun rakastamaan kotikaupunkiani.
Edellisessä suhteessani minun oletettiin muuttavan hänen paikkakunnalleen, koska hänellä oli työ siellä. Entäs minulla sitten! Minun huonekaluistani mikään ei olisi kelvannut, koska eivät olleet yhtä arvokkaita kuin hänen kaikki tummat massiivipuiset huonekalunsa. Eli toisin sanoen minun olisi täytynyt jättää kaikki taakseni ja vain tupsahtaa matkalaukkuni kanssa hänen asuntoonsa. Olen niin iloinen, että en suostunut.
Itse olen aina hakenut vain "näiltä seuduilta" miestä. Eli esim. asun Tampereella enkä katsele Oulun poikii ollenkaan. En nimittäin lähde kotiseudultani. Toistaiseksi on kotiseudultani löytynyt mieluisia miehiä.
Miten muuten jos tamperelainen ja oululainen alkavat seurustella: jos yhteen muutetaan, siinähän tulee jommallekummalle lähtö kotipaikkakunnalta, eikös se ole aika selvä yhtälö? Ellei pidetä etäsuhteena, mutta luulisi siinäkin olevan kovin pitkä matka nähdä vklp.
Mitä huonekaluihin tulee, niin eikös paremmat pidetä ja huonot heitetään jätteeseen tai annetaan opiskelijoille tms, eikös se aina ole mennyt niin. Toisella jalopuuhuonekalut ja toisella Ikean kamaa, niin kummat säilytetään ja kummat hävitetään? :)
Sori ot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mami 86 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on aika setti teinejä, omistani toisella on Asperger, toisella syömishäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät ole "omissa menoissaan" käytännössä ikinä koulua lukuun ottamatta. Miehen lapsilla on myös omat haasteensa, kaikilla on traumaattisia kokemuksia. Olisi aivan järjetöntä alkaa tässä tilanteessa haaveilla yhteenmuuttamisesta. Ehkä sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois. Vaikea kuvitella, että tällaiselle sakille löytyisi myöskään kuuden tai edes viiden makuuhuoneen asuntoa, ainakaan kohtuuhinnalla tai - vuokralla.
Se, että emme asu yhdessä ei tarkoita, että pitäisin miestä ulkokehällä. Hän on keskiössä heti lasten jälkeen. Viime yön hän vietti kanssani, lähti töihin, annoin eilisen päivällisen tähteet evääksi, ettei miehen tarvinnut lähteä kauppaan. Illalla hän tulee taas. Tämä on luontevaa ja helppoa. Ei tarvitse katkeroitua siivoamisesta tai ruoanlaittovuoroista tai vääntää raha-asioista tai mistään arkisesta.
Edullisempi iso omakotitalo kehyskunnasta? On tilaa ja mahtuu myös ääntä.
Tuskin järkevää sekään. Asumme isohkon kaupungin lähiössä. Miehellä on oma asunto, minä vuokralla. Miehen työt ovat täällä, pyöräilymatkan päässä. Tämä alue on varmasti koko Suomen mittakaavassa halvinta seutua asua, joten täältä lähteminen ei auta asumiskuluihin. Ja lapset kuitenkin lähtevät jossain kohtaa ( toivottavasti lähitulevaisuudessa) omilleen ja mitä me sillä suurella talolla sitten tehdään. Huomioitava on myös se, että lapset, kummankaan, eivät ole sopeutuvaisinta sorttia. Ovat jo joutuneet niin paljon ottamaan vastaan kaikenlaista, ettemme halua lisätä taakkaa yhtään.
Tää kommentti ei ole sinulle vaan yleisesti. Onko tää joku alemman luokan ongelma ettei kyetä keski-iässä uuteen vakavaan suhteeseen muuttamisineen jne? Aloin miettimään työpaikan ihmisiä, sieltä löytyy usea joka on 40+ ja on muutettu, toiset avioliittoonkin, eli näitä haisevia lenkkari/autonroju/juoppous-mieslapsi-ties mitä-ongelmatapauksia ei ainakaan joka paikassa ole? Vai maakuntakohtainen eroavaisuus? Yhteenmeno varttuneella iällä vaatii paljon, se ei ole heikkohermoisten eikä pääkköjen hommaa. Kaikkien osapuolten täytyy sopeutua, joustaa ja tehdä kompromisseja.
Uskon kyllä naisten kirjoitukset, eli on raskaat syyt olla muuttamatta yhteen, mies laiska ja haiseva, ei tulla kenenkään lasten kanssa toimeen, hankalat jutut joka kantilta. Ja osa on saanut tarpeekseen ensimmäisen liiton miehestä koko miessukupuolesta. Mutta ette kai te toista samanlaista turhapuroa ole ottamassa?
Mutta miksi se ei ole täysin mahdotonta kaikilla?
Ehkä asumispreferenssit muuttuvat monella iän myötä? Arvostaa enemmän omaa vapautta ja näkee täysin turhana koko yhdessäasumisen.
Ei kai erillään asuminen ole sallittua vain silloin, kun on ns. raskaat syyt erillään asumiselle? Omasta mielestäni suhteen läheisyys ja vakavuus ei ole yhdessäasumisesta riippuvainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluaa vapaasti tapailla miehiä ja elää elämäänsä oman mielen mukaan, niin miksi ihmeessä silloin kannattaisi muuttaa yhteen? Silloinhan menettää mahdolliauuden molempiin.
Ap ajoikin takaa tilannetta jossa on vain se yksi mies kerrallaan. Tietty jos on "mieskaruselli" niin ei kannata muuttaa niistä jonkun kanssa yksiin :) Luulisi taas toisaalta että keski-iässä juoksut olisi jo juostu ja haluaisi rauhoittua yhden kumppanin kanssa jatkamaan elämää eikä enää mitään "uutta villiä nuoruutta". Nykymaailma vaarallisempaakin kuin vuosikymmeniä sitten. Niin paljon hörhöjä liikkeellä ettei tiedä mikä tappaja osuu kohdalle.
Ompas ap muuten saanut paljon alapeukkuja, taitaa ollakin kuuma peruna tämä aihe.
Mieskarusellin pito olisi muuten paljon haastavampaa näillä vuosirenkailla. Vaikka itse olisi säilynyt kuinka hehkeänä daamina, vapaat miehet on taas ukottuneita, raihnaisia ja vaikka mitä. Olisiko niistä edes yhdeksi yöksi karuselloimaan?
Jos tästä lähtisi nyt "discoon" etsimään kivaa karuselliseuraa ensi yöksi, ja ul _ko _ma aalaisia miehiä ei halua, tuskin kovin kasoista olisi tarjonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siitä mitään tulisi kuitenkaan, sen parempi mitä vähemmän sotkee elämäänsä noin isoilla järjestelyillä.
mmim1221221 kirjoitti:
minkälainen on Mies-lapsi?
Sellainen, jolla on Äiti-vaimo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mikään ongelma asua erillään. Haluan nukkua yksin, juoda aamukahvini yksin, haluan puuhailla kotonani yksin ja sisustaa sen ilman miesten hirveitä medialaitteita ja johtokasoja. En myöskään halua enää tarjota kodinhoidollisia palveluita enkä ole kiinnostunut seksistäkään. En myöskään perustää lääppimisestä ja nuolemisesta, en naaman enkä alapään.
Mitä sitten kumppanilla teet kun haluat tehdä kaiken yksin? Laske hänet vapaaksi ja anna löytää oikea rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 41 eikä lapsia. Voisin kyllä muuttaa miehen kanssa yhteen, jos olisi järkevä tyyppi. Ongelma vain on, että tässä iässä minulla on oma asunto, joka on valittu lyhyehkön matkan päästä työpaikastani ja minulle tärkeästä harrastuksesta. Miehilläkin yleensä on, ja heillä on oletuksena, että nainen muuttaa, luopuu elämästään ja järjestää kaiken heidän ympärilleen, kun itse eivät pysty tekemään mitään kompromisseja. Joten tuskin muutan koskaan kenenkään kanssa enää yhteen.
Ongelma ei siis ole muuttaminen, vaan se, etteivät miehet näe parisuhdetta tiiminä, johon molemmat panostavat.
Näin minäkin asian ajattelen.
Minulla on koti hyvällä sijainnilla, pääsen suht kätevästi julkisilla töihin, ne vähät kaverini (2kpl) asuvat samalla paikkakunnalla ja satun rakastamaan kotikaupunkiani.
Edellisessä suhteessani minun oletettiin muuttavan hänen paikkakunnalleen, koska hänellä oli työ siellä. Entäs minulla sitten! Minun huonekaluistani mikään ei olisi kelvannut, koska eivät olleet yhtä arvokkaita kuin hänen kaikki tummat massiivipuiset huonekalunsa. Eli toisin sanoen minun olisi täytynyt jättää kaikki taakseni ja vain tupsahtaa matkalaukkuni kanssa hänen asuntoonsa. Olen niin iloinen, että en suostunut.Itse olen aina hakenut vain "näiltä seuduilta" miestä. Eli esim. asun Tampereella enkä katsele Oulun poikii ollenkaan. En nimittäin lähde kotiseudultani. Toistaiseksi on kotiseudultani löytynyt mieluisia miehiä.
Miten muuten jos tamperelainen ja oululainen alkavat seurustella: jos yhteen muutetaan, siinähän tulee jommallekummalle lähtö kotipaikkakunnalta, eikös se ole aika selvä yhtälö? Ellei pidetä etäsuhteena, mutta luulisi siinäkin olevan kovin pitkä matka nähdä vklp.
Mitä huonekaluihin tulee, niin eikös paremmat pidetä ja huonot heitetään jätteeseen tai annetaan opiskelijoille tms, eikös se aina ole mennyt niin. Toisella jalopuuhuonekalut ja toisella Ikean kamaa, niin kummat säilytetään ja kummat hävitetään? :)
Sori ot.
Tätä on alapeukutettu? Eli joku on sitä mieltä että puolisoa kannattaa lähteä hakemaan jostain kaukaa? Tamperelaisen kai sitten kannattaa hakea jostain Rovaniemeltä puoliso? Itse olen kyllä eri mieltä. Tämänhän takia ne maaseudun miehet eivät saa naisia kun eivät suostu lähtemään pois sieltä kaupunkeihin missä vapaita naisia on. Mutta nyt ketjun luettuani: mikä estää niitä city naisia seurustelemasta näiden maaseutumiesten kanssa jos omat asunnot pidetään? Toki jos maamies hakee virallista vaimoa ja tahtoo perheen, se ei etänä onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mami 86 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on aika setti teinejä, omistani toisella on Asperger, toisella syömishäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Eivät ole "omissa menoissaan" käytännössä ikinä koulua lukuun ottamatta. Miehen lapsilla on myös omat haasteensa, kaikilla on traumaattisia kokemuksia. Olisi aivan järjetöntä alkaa tässä tilanteessa haaveilla yhteenmuuttamisesta. Ehkä sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois. Vaikea kuvitella, että tällaiselle sakille löytyisi myöskään kuuden tai edes viiden makuuhuoneen asuntoa, ainakaan kohtuuhinnalla tai - vuokralla.
Se, että emme asu yhdessä ei tarkoita, että pitäisin miestä ulkokehällä. Hän on keskiössä heti lasten jälkeen. Viime yön hän vietti kanssani, lähti töihin, annoin eilisen päivällisen tähteet evääksi, ettei miehen tarvinnut lähteä kauppaan. Illalla hän tulee taas. Tämä on luontevaa ja helppoa. Ei tarvitse katkeroitua siivoamisesta tai ruoanlaittovuoroista tai vääntää raha-asioista tai mistään arkisesta.
Edullisempi iso omakotitalo kehyskunnasta? On tilaa ja mahtuu myös ääntä.
Tuskin järkevää sekään. Asumme isohkon kaupungin lähiössä. Miehellä on oma asunto, minä vuokralla. Miehen työt ovat täällä, pyöräilymatkan päässä. Tämä alue on varmasti koko Suomen mittakaavassa halvinta seutua asua, joten täältä lähteminen ei auta asumiskuluihin. Ja lapset kuitenkin lähtevät jossain kohtaa ( toivottavasti lähitulevaisuudessa) omilleen ja mitä me sillä suurella talolla sitten tehdään. Huomioitava on myös se, että lapset, kummankaan, eivät ole sopeutuvaisinta sorttia. Ovat jo joutuneet niin paljon ottamaan vastaan kaikenlaista, ettemme halua lisätä taakkaa yhtään.
Tää kommentti ei ole sinulle vaan yleisesti. Onko tää joku alemman luokan ongelma ettei kyetä keski-iässä uuteen vakavaan suhteeseen muuttamisineen jne? Aloin miettimään työpaikan ihmisiä, sieltä löytyy usea joka on 40+ ja on muutettu, toiset avioliittoonkin, eli näitä haisevia lenkkari/autonroju/juoppous-mieslapsi-ties mitä-ongelmatapauksia ei ainakaan joka paikassa ole? Vai maakuntakohtainen eroavaisuus? Yhteenmeno varttuneella iällä vaatii paljon, se ei ole heikkohermoisten eikä pääkköjen hommaa. Kaikkien osapuolten täytyy sopeutua, joustaa ja tehdä kompromisseja.
Uskon kyllä naisten kirjoitukset, eli on raskaat syyt olla muuttamatta yhteen, mies laiska ja haiseva, ei tulla kenenkään lasten kanssa toimeen, hankalat jutut joka kantilta. Ja osa on saanut tarpeekseen ensimmäisen liiton miehestä koko miessukupuolesta. Mutta ette kai te toista samanlaista turhapuroa ole ottamassa?
Mutta miksi se ei ole täysin mahdotonta kaikilla?
Miksi se on joku lähtökohtainen tavoite ylipäätään että asutaan yhdessä? Sinulla on niin eri näkökulma jo koko asiaan että et pysty ymmärtämään muita. Sinulle yhdessä asuminen on itseisarvo, kaikille ei. Eikä se ole mikään ”mikä vikana” tai ylipäätään ongelma. Toiset nyt vaan tykkää asua niin.
Juttelin eilen Tinderissä taas jonkun uuden hepun kanssa. Melkein ensimmäisen moin jälkeen alkoi tenttaaminen miten asun, montako huonetta, omistus- vai vuokra-asunto. Tulee mieleen että siinä etsitään enemmän asuntoa kuin naista. 🙄
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperhekuvioihin en suostu ja niin kauan kun on lapset kotona, ei meille ketään oteta.
Entäs sitten kun lapset muuttavat pois, ja tuleekin uusi mies kotiin, ehkä olette vaihtanut pienempään perheasunnosta. Jos lapset palaavatkin takaisin? Mitä sitten tapahtuu kun kaksiossa onkin äidin uusi hellu? Paljonko muuten aikuiset lapset palaavat takaisin, uskaltaako sitä missä kohdin vaihtaa pienempään city kämppään?
Kyllä mies saa lähteä. Oma lapsi on aina tärkein, hyvänen aika!
tämä on yksi syy, miksi miehen ei ikinä pidä sekaantua yh:seen
Totta. Jos on hankittu yhteinen pieni city asunto kun lapset lähteneet, ja sitten lapsi/lapset tuleekin takaisin. Ei ne siihen citykaksioon mahdu. Eli uusiopariskunta myy kämpän, eroaa ja hankkii uudet asunnot tahollaan. Kaikki tämä siksi että aikuinen lapsi päätti palata kotiin ja lapsen vanhempi tähän suostui mukisematta jättäen uuden miehensä sivuun. Totean tähän että ei muuten onnistu ihan kaikissa perheissä tällainen että joku 25vee lapsi voi tuolla tavalla terrorisoida äitinsä uutta elämää.
Jos haluaa elää loppuiän lapsilleen, älkää ottako uutta puolisoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen kanssa asuessa olisi aina sotkuisempaa. Pidän järjestyksestä.
Miesten työkalut ja laitteet vie paljon tilaa, tarvitsee olla isompi talo.
Miehet harvoin välittää samanlaisesta sisustuksesta kuin naiset.
Monet miehet on laiskoja siivoamaan.
Yhdessä asuessa toisesta tulee usein itsestäänselvyys eikä tule tehtyä asioita niin paljon yhdessä vaan molemmat puuhailee omiaan.
Tää työkalu, sisustus, johdot, elektroniikka jne asia. Tottahan tuo on. Miesten siivous monesti myös voi vaihdella.
Mutta. Samat naiset mitkä nyt kritisoi näitä, on nuorena suostunut avioon ja jopa lisääntymään näiden romunkerääjien edustajien kanssa.
Keski iässä ei enää jakseta näitä juttuja, vaikkei tarvitsisi enää lapsia tehdä, taloa rakennuttaa jne. ???
Sitä paitsi on paljon kauniita tai tavallisia koteja joissa asuu mieskin, eivät perheiden kodit yleensä ole mitään romuvarastoja vaikka tajuankin mitä romujutulla ajetaan takaa. Asunhan miehen kanssa... Tämä on molempien kompromissi tämä asunnon sisustus.
Miehet ei pidä mietetauluista, tuikkukipporivistä eikä muumi kattauksesta.
Totta on että parisuhde ja yhdessä asuminen on kompromissia. Mutta silti mieluiten asun mieheni kanssa, kuin että olisi eri asunto. Ja kakkoskierros on menossa.
Tai sit mä oon täysi kotipiika ja orja enkä vaan tajua asiaa ;)
Ketä sä yrität vakuuttaa ja miksi? Me ollaan tosiaan kaikki asuttu miesten kanssa joskus, ei sun tarvi kertoa millaista se on. Jos se sinulle sopii niin good for you, kaikkia ei vaan kiinnosta mitkään kompromissit. Ja miksi pitäisi?
Ihmettelee sitä kun nuorena samat naiset on näitä hunsvotti romunkerääjä miehiä ottaneet ja jopa lisääntyneet heidän kanssaan. Lapsiperhe arki ym ollut kenties vuosikymmeniä. Niin nyt kun olisi seesteinen keski-ikä niin ei kestetä mitään enää? Näin mä sen ymmärsin.
Minä muutin miehein kanssa yhteen. Meillä oli molemmilla omat asunnot. Myytiin ne ja ostettiin yhteinen. Hyvin on mennyt jo pian 10 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehen kanssa asuessa olisi aina sotkuisempaa. Pidän järjestyksestä.
Miesten työkalut ja laitteet vie paljon tilaa, tarvitsee olla isompi talo.
Miehet harvoin välittää samanlaisesta sisustuksesta kuin naiset.
Monet miehet on laiskoja siivoamaan.
Yhdessä asuessa toisesta tulee usein itsestäänselvyys eikä tule tehtyä asioita niin paljon yhdessä vaan molemmat puuhailee omiaan.
Tää työkalu, sisustus, johdot, elektroniikka jne asia. Tottahan tuo on. Miesten siivous monesti myös voi vaihdella.
Mutta. Samat naiset mitkä nyt kritisoi näitä, on nuorena suostunut avioon ja jopa lisääntymään näiden romunkerääjien edustajien kanssa.
Keski iässä ei enää jakseta näitä juttuja, vaikkei tarvitsisi enää lapsia tehdä, taloa rakennuttaa jne. ???
Sitä paitsi on paljon kauniita tai tavallisia koteja joissa asuu mieskin, eivät perheiden kodit yleensä ole mitään romuvarastoja vaikka tajuankin mitä romujutulla ajetaan takaa. Asunhan miehen kanssa... Tämä on molempien kompromissi tämä asunnon sisustus.
Miehet ei pidä mietetauluista, tuikkukipporivistä eikä muumi kattauksesta.
Totta on että parisuhde ja yhdessä asuminen on kompromissia. Mutta silti mieluiten asun mieheni kanssa, kuin että olisi eri asunto. Ja kakkoskierros on menossa.
Tai sit mä oon täysi kotipiika ja orja enkä vaan tajua asiaa ;)
Ketä sä yrität vakuuttaa ja miksi? Me ollaan tosiaan kaikki asuttu miesten kanssa joskus, ei sun tarvi kertoa millaista se on. Jos se sinulle sopii niin good for you, kaikkia ei vaan kiinnosta mitkään kompromissit. Ja miksi pitäisi?
Ihmettelee sitä kun nuorena samat naiset on näitä hunsvotti romunkerääjä miehiä ottaneet ja jopa lisääntyneet heidän kanssaan. Lapsiperhe arki ym ollut kenties vuosikymmeniä. Niin nyt kun olisi seesteinen keski-ikä niin ei kestetä mitään enää? Näin mä sen ymmärsin.
Miksi pitäisi kestää? What’s in it for ME? Nyt on lapset tehty ja miehet paapottu, on tullut aika elää itselle. En varmana ”kestä” asioita vain jostakin kestämisen ilosta vaan aion todella nauttia elämästä.
En tee enää ikinä mitään, mikä ei ole joko pakollista, hyödyllistä tai mukavaa.
Alue: Aihe vapaa
Mielikuva partakonemiehestä menossa pitkin asuntoa :) Minkähän ihmeen takia ei voinut kylppärissä tehdä tuota?
Huhhuh, ompas tullut aika ehdottomia vastauksia, tässä alkaa ihmetellä että olenko jotenkin vajaa kun olen mennyt yksiin miehen kanssa keski-iässä. Tai ainakin pahasti läheisriippuvainen? :) On meillä omiakin menoja ja työt tietysti, ettei tässä 24/7 nyhjätä toistemme edessä.
Määrätyt asiat toisessa puolin ja toisin ärsyttää se on totta, mutta plussalle jäädään.
Suurin osa palstan keski-ikäisistä ei halua muuttaa yhteen, se on tullut selväksi. Ystävä ja suku piirissäni itseni lisäksi meitä jonkin verran on.