Voiko johonkin ihmiseen ihastua niin voimakkaasti, ettei unohda tätä koskaan?

Sama ongelma. Olen yli 20 vuotta haaveillut lukioaikaisesta ihastuksestani, lähes päivittäin. 

Kuulostaa että haaveet ovat ottaneet vallan ilman mitään kosketusta todellisuuteen. Olette ilmeisesti tavanneet muutaman kerran. Et tiedä hänestä juuri mitään. Eteenpäin.

Taidatte olla aika hulluja, elämässä ei taida kauheasti sisältöä olla?

Juu, onpa helpottavaa kuulla että on muitakin samanlaisia. Välillä tuntuu siltä että ihmiset vaan ihastuu joka päivä uuteen ja saman tien unohtaa. Itselleni tapahtunut rakastuminen ihan muutamia kertoja elämän aikana. Muut olen unohtanut mutta yhtä ikävöin ja ajattelen päivittäin. Vaikka en ole nähnyt useampaan vuoteen. 

Sielunkumppani. Niitä on niin vähän, että useimmat eivät kohtaa sellaista ikinä eivätkä voi ymmärtää.

Voi, jos koskaan ei pääse tutustumaan paremmin ja kohtaamaan myös niitä huonoja puolia. Siihen auttaa realismi ja järkiajattelu. Oletko koskaan tavannut pariskuntaa, jolla on tulenpalavaa, sokeaa ihastumista vielä vuosien/vuosikymmenten jälkeenkin? Mä en ole.

Minäkin olen kaivannut yli 20 vuotta lukioaikaista rakkauttani. Seurustelimme tuolloin, mutta elämä erotti: Hän lähti armeijaan, minä opiskelemaan, hän myös armeijan jälkeen opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Seurustelu kuihtui välimatkoihin. Menimme tahoillamme naimisiin ja perustimme perheet.

Ongelma on siinä, että törmäilemme edelleen 1-2 kertaa vuodessa, sillä meillä on edelleen yhteisiä, nuoruusajoilta asti olevia ystäviä ja perhetuttuja. Nuorempana näimme kaverpariskuntien häissä, sitten kolmikymppisillä, luokkakokouksissa, nykyään nelikymppisillä jne. Olemme myös palanneet perheinemme kotiseudullemme, joten saatamme nykyään törmätä myös hiihtoladulla, kauppakeskuksessa jne. Aina on yhtä ihanaa nähdä toista ja halata ja vaihtaa kuulumiset.

Kerrottakoon salaisuutena, että olemme kyllä keskustelleet asiasta pikku pöhnässä eräillä syntymäpäivillä. Totesimme, että voimme säilyttää sen illuusion, että olisimme olleet maailman onnellisin pari ja elämämme olisi ollut vain ruusuilla tanssimista... Ja kerrottakoon salaisuutena vielä, että lähetämme messenger-viestejä esimerkiksi syntymäpäivinä, jouluna jne. tai on jotain muuta, mistä toinen tulee mieleen.

Ei ole helppoa, ei. Hän on mielessäni päivittäin - kuulemma minä myös hänen. Mutta ehkä hän tulee hakemaan minua treffeille sitten vanhainkodista.... Sitä odotellessa.

Kyllä sitä elämänsä ihastukset muistaa. Mun ihastuksia on olleet Hanna, Nea, Emmi, Jenni, Susanna, Susanne, Linda, Maria, Jonna ja Sara. Osalle heistä en ole koskaan puhunut. Parin kanssa olen seurustellut. Kaikki muistan lopun elämääni. Pääasiassa hyviä muistoja heistä. Yksi on kuitenkin ollut ylitse muiden. Maria oli se, joka pääsi karkuun.

Lukioaikainen ihastus Tuula.

Niitä silmiä en unohda koskaan ja mikä virheetön iho kasvoilla. Niin pehmeät tytön piirteet. Hrrrr!

M 57

Kyllä ne muistaa. Kannattaa ottaa yhteyttä ihastukseesi, paras tapa päästä yli ihastuksesta, on se, että hän sanoo suoraan, ettei ole kiinnostunut.

Tapasin elämäni rakkauden ensi kerran 24 vuotta sitten. Olimme sinä kesänä paljon yhdessä - se on kesä, jota ajattelen aina kun kuulen laulun sanat "kesä jonka kerran elää sain". Tunteet olivat molemminpuolisia, mutta olosuhteet eivät mahdollistaneet enempää.

Nyt 24 vuoden ajan hän on ollut joka päivä ainakin hetken mielessäni. Meillä molemmilla on nykyisin perheet. Silti en voi unohtaa häntä. Vuosia sitä yritin, kannoin syyllisyyttä ajatuksistani, mutta sitten annoin periksi enkä yritä enää.

Tuon nuoruuden kesän jälkeen olemme tavanneet kahdesti. Edellisen kerran yli 10 vuotta sitten. Toisen kerran ihan hiljattain. Aina ihailen hänen silmiään ja hymyään. Niitä olen tänäänkin ajatellut. Mutta se sielunkumppanuus...se on silti ylitse kaiken.

Voi.