Mitä tehdä kun oman lapsen nimi on kestoharmituksen aihe?

Sama fiilis..

Olenko ainoa, jolla tällaisia tunteita? Oletteko päässeet asiasta jotenkin yli? Jollain tavalla tunnen syyllisyyttä siitä, että a) en itse rakasta lapsen nimeä b) olen sen kuitenkin itse valinnut. Mitä jos lapsi isona vihaa nimeään, enkä voi edes totuudessa pysyen puolustella sitä vilpittömästi sillä, että se on mielestäni maailman ihanin nimi? ap

En voi sanoa että lapseni ensimmäinen nimi olisi maailman ihanin. Tai edes ihana. Mutta se oli ainoa nimi joka sopi lapselle. Jos lapsi aikuisena kokee olevansa jonkun muun niminen, ei tule nimen vaihto minua kirpaisemaan. Mutta nyt hän on nimensä oloinen ja ainakin vielä ylpeä nimestään.

Kai tämän asian kanssa pitää vain oppia elämään. Pitäisi varmasti lopettaa av-palstalla oleminen, koska täällä usein haukutaan niin monia nimiä, ja minulle tulee usein näitä luettuani paha mieli lapseni nimestä. ap

Kyl mä välillä mietin että millaisia parisuhteita voi olla olemassa. Ei edes jumalauta yhteiselle lapselle osata nimeä antaa mikä miellyttäisi molempia?! No onnea, menestystä ja pitkää liittoa teille!

Kasva aikuiseksi!
Ihmisellä on nimi ja siihen totutaan. Ei ole maailman tärkein (tai mikään status)) asia. Milainen ihminen jaksaa 3 vuotta voivotella oman lapsen nimeä?

Onko lapsesi nimi kenties Ebba olivia? :D

Mä en erikoisemmin pidä esikoisen toisesta nimestä, joka oli miehen toive jopa etunimeksi. Mutta sen kanssa elää. Inhoan minä itsekin nimistäni toista kolmesta, mutta ei se iso asia ole. Se kai se tärkeintä on, miten lapsi itse nimensä kanssa viihtyy. Mutta siitä olen mielissäni, että kummini on sanonut suoraan, että kolmas nimeni, joka olisi ollut isäni toive, on liian vanhanaikainen ja etunimi kaunis, käyttäkää sitä. Etunimeni on ollut äidillä tytölle valmiina ihan teini-ikäisestä saakka ja etunimestäni pidän kovasti. Tuo kolmas nyt sellainen ihansama nimi, mutta jos se olisi lapsena kutsumanimeksi laitettu, se olisi varmasti heti 18 täytettyän vaihtunut. Mutta nimet on ne mitkä ovat ja ei "nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä". Jos pahasti ahdistaa, ottaa jonkun kivan kuuloisen lempinimen. 

Luulis tärkeämpiäkin asioita olevan, kuin murehtia nimeä, joka lapsella on ollut jo 3 vuotta.

Lopeta nysvääminen sen nimen kanssa ja totea, että se on nyt siinä ja näillä mennään!

Minun lapseni nimi on Sandra. Ja niin tuikitavallinen ja mitäänsanomaton nimi. Mieheni sen päätti, ei antanut periksi, koska nimi kulkee hänen suvussaan. Minä sain sitten päättää toisen lapsemme nimen. Sandra-tyttömme näyttää toki ihan Sandralta, kun sen nimen on saanut ja hän on jo 5-vuotias. Mutta silti jos hän nimensä joskus haluaisi vaihtaa, niin minua ei kirpaisisi lainkaan. Sandra nimenä ei herätä minussa mitään mielikuvia tai tunteita.

Nimimaku muuttuu. Mahdotonta antaa sellaista nimeä joka aina sataprosenttisesti miellyttäisi omaa korvaa. Kantajalleen se silti sopii aina ja nimeä oppii rakastamaan samoin kuin ihmistä.

Mikä se nimi nyt sitten on?

Mä en tajua tätä juttua että "nimi pitää olla lapsen näköinen". Kun joku joskus selittäisi, että minkä näköinen sen Iidan pitää olla, tai onko Reetalla punainen tukka tai Villellä hörökorvat. Vai mitä se tarkoittaa että joku nimi on jonkun näköinen?

aika lailla samat fiilikset, olisin halunnut talvivauvalle nimen Saga/Saaga, mies lausui ehdottoman ein. löysin sitten S-kirjaimella alkavan nimen, joka on lähellä muttei sama. en usko voivani ikinä olla täysin tyytyväinen tytön nimeen :/

[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 01:40"]

Olenko ainoa, jolla tällaisia tunteita? Oletteko päässeet asiasta jotenkin yli? Jollain tavalla tunnen syyllisyyttä siitä, että a) en itse rakasta lapsen nimeä b) olen sen kuitenkin itse valinnut. Mitä jos lapsi isona vihaa nimeään, enkä voi edes totuudessa pysyen puolustella sitä vilpittömästi sillä, että se on mielestäni maailman ihanin nimi? ap

[/quote]

No miksi sitä nimeä pitäisi puolustella. Lapsen voi antaa vaihtaa nimeään jos niin haluaa. Näin itsekin tein 16-vuotiaana. Meilllä myös minulle annettu nimi oli isän toiveen ja äidin toiveen kompromissi, nimi josta en pitänyt yhtään. Eivät yhtään järkyttyneet kun sanoin teininä että aion vaihtaa nimeni. Helppoahan yksi nimi on vaihtaa, sitä on turha murehtia.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 09:48"]

Mä en tajua tätä juttua että "nimi pitää olla lapsen näköinen". Kun joku joskus selittäisi, että minkä näköinen sen Iidan pitää olla, tai onko Reetalla punainen tukka tai Villellä hörökorvat. Vai mitä se tarkoittaa että joku nimi on jonkun näköinen?

[/quote]

Tästä mäkin haluaisin selityksen. "Lapselle oli PAKKO antaa nimeksi Elias kun se oli NIIN Eliaksen näköinen." Mitä? Lönnrotin vai?

Se lapsi on isänkin, siksi hänelläkin on sanansa nimen suhteen annettavana. Mutta kun minä minä ja  en oo sujut ja yhyy. "mulla on terve lapsi, mut mä en niinku pääse yli siitä etten saanu antaa sitä nimee vaan mies haki kompromissia. en tuu koskaan oleen ok" Nyt pää pois pensaasta. 

[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 01:40"]

Olenko ainoa, jolla tällaisia tunteita? Oletteko päässeet asiasta jotenkin yli? Jollain tavalla tunnen syyllisyyttä siitä, että a) en itse rakasta lapsen nimeä b) olen sen kuitenkin itse valinnut. Mitä jos lapsi isona vihaa nimeään, enkä voi edes totuudessa pysyen puolustella sitä vilpittömästi sillä, että se on mielestäni maailman ihanin nimi? ap

[/quote]

Lapsi voi isona inhota sitä äitin lemppari-nimeäkin yhtälailla. Mun mielestä näin täysin turhaa asiaa on ihan typerä edes miettiä.

Mä taas oon tyytyväinen että mies piti päänsä nimen valinnassa. Itse olisin halunnut alunperin sellaisen erikoisen nimen jota ei löydy kalenterista. Tyyliin Sademarja. Mies halusi kuitenkin perinteisemmät nimet lapsille ja nyt jälkeenpäin ne mun erikoiset nimet tuntuvat ihan typeriltä! :D Kiitokset miehelle!

Huh onneks meillä oli niin että minä sain valita nimet, ihan tavallisia nimiä mut ne tavallaan " juolahti" mieleen heti kun sain syliini synnytyksien jälkeen! Olivat vaan vaikka Eemelin ja Eevan näköisiä :D