Olin unelmasynnyttäjä

MInäkin olen kuulemma unelmasynnyttäjä, mutta kätilö päinvastoin toivoi ettei kaikki olisi kuten minä koska silloin työ olisi liian tylsää =)
Kivunlievityksenä otin kyllä epuduraalin, ohjeita en kyllä oikein saanut kun ilmaisin vain itse mitä toivon, ja kerron miltä minusta tuntui. Esikoisen kanssa olin 5h synnyttämässä, toisen kanssa 4h.

No etpä kokenut vuorokauden piinaa???

En ole jaksanut miettiä asiaa. Mun mielestä tärkeintä vaan on että synnytyksestä selviää ilman komplikaatioita ja muita ylimääräisiä toimenpiteitä. Ja että äiti ja vauva voi hyvin.

Minä olin sitten varmaan ihan superhelppo unelmatapaus: suunniteltu sektio nukutuksessa jokaisessa raskaudessa. :-D

Toisella kerralla en ainakaan ollut "unelma" kun kehtasin vaatia toimivaa ilokaasua (laite oli rikki) ja vaadin että väliliha pitää puuduttaa vaikka ei tehty epparia koska tiesin jo etukäteen että repeän ja niin repesinkin. Kätilö oli ihan vihainen moisista vaatimuksista.

Huusin myös lopussa kuin tapettava :)

Olin minäkin aluksi. Kunnes 10h jälkeen makasin hikisenä ja likaisena sängyllä, ja kätilö sano että olet 4cm auki. Phih, siinä kohtaa meni usko että ei lapsi tule ikinä ulos. Sen jälkeen aloin hokemaa en pysty en pysty se kuolee mä kuolen me kuollaa!! Loppuviimeksi joudutii hätäsektioon kun alko vauvalta happi loppua ja oli jumissa. Mutta ekat 10h oli unelmasynnyttäjä. :D

Ekat neljä tuntia olin unelmasynnyttäjä. Sen jälkeen uhkasin tappaa miehen ja kätilön ja erään opiskelijaparan kun ne kehtas puhua mulle supistusten aikaan. Se siitä unelmasynnyttäjästä sitte. Pyysin kyllä jälkeenpäin anteeksi.

Omasta mielestäni toinen synnytys oli ns unelmasynnytys. Ensimmäisellä oli ongelmia. Molemmat vauvat yli 4 kiloisia ja syntyivät iltapäivällä, kun aamulla menin sairaalaan. Molemmissa sain kivunlievitystä ja epiduraalin. Ekalla olin todella tuskainen, huolestunut, pelokas, ymmärtämätön, lopulta voimaton, mutta viime tingassa syntyi, ja repeämiä tuli. Siinä en kyennyt hallitsemaan tilannetta loppuun, vaan koin pakokauhua, mikä lopulta päättyi kuitenkin ihan ok. Toinen kerta oli hallittu ja rauhaisa, vaikka kipuja oli ja pahasti repesi. Pystyin rentoutumaan ja olemaan hyvin onnellinen ja mukana tilanteessa. Jäi hyvin kaunis kuva itse synnytyksestä. Vauvoista jäi heti kummastakin erittäin onnellinen muisto. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja leimautuminen oman vauvansa kanssa. Sanoinkin, että näitä ei sitten kukaan pysty vaihtamaan, niin syvälle mieleen upposi vauvan ensinäkeminen.

Mä olin myös ekalla kerralla, kätilö kehui mua ja kaikki menikin nappiin. Toisella kerralla olikin kaikki toisin, jouduin kiireelliseen sektioon, puuduttaminen ei meinannut onnistua ja mä pelkäsin ihan älyttömästi. Kukaan ei kertonut mulle mitä tapahtuu, ja epiduraalia ja spinaalia hakattiin se kerta toisensa jälkeen eikä vaan onnistunut, samaan aikaan kuului kun vauvan syke hyppeli miten sattui. Lopulta kaikki meni hyvin, mutta en todellakaan ollut unelmasynnyttäjä, tosin hoitohenkilökuntakin oli unelmasta kaukana.

Me muut synnytetään tietenkin väärin. Hyvä että olet oivaltanut miten kuuluu synnyttää oikealla tavalla. Ps. en ollut unelma synnyttäjä, mutta kuulema reipas synnyttäjä.

On kyllä sairasta, miten lapsen saamisesta tehdään äitien välillä kilpailua.

Alkaen jo ihan alusta: kuka tulee nopeiten raskaaksi? Se koetaan kehumisen arvoisena asiana, että tultiin ekasta kerrasta raskaaksi.

Ja sitten raskaus: kuka on kauneiten raskaana? Eli kenellä kasvaa vain kaunis raskaumaha, eikä lihoa/turpoa muutoin yhtään. Ylipäätään, kenellä on helpoin raskaus.

Ja sitten vielä synnytys: Kuka on kätilöiden mielestä paras synnyttäjä. Kuka synnyttää nopeiten ja ilman kivunlievitystä, sekä ilman repeämiä.

Sen jälkeen aletaankin kilpailemaan lapsella, eli kuka konttaa aikaisimmin, kuka puhuu aikaisimmin, kuka pärjää koulussa parhaimmiten jne.

Oikeasti: Hankkikaa harrastus.

Millaisen mitalin sait vai tuliko rahapalkinto?

12 puhuu ihan asiaa. Eihän miehetkään leveile tollasilla asioilla. Mikä naisia vaivaa. Jatkuvaa vertailua ja itsensä ylentämistä.

Tein mitä kätilö sanoi, en huutanut ja silleen. Olinko unelmasynnyttäjä, en tiedä eikä kiinnosta. Tuo lapsi on nyt ykkönen ja synnytys on historiaa. Mutta kai se synnytys on naisille armeijajuttuihin verrattavissa olevaa tarinointia.

Yritin kyllä parhaani, mutta en varmasti ollut unelmasynnyttäjä. Kovia kipuja oli, mutten huutanut. Kätilö oli todella mukava ja kannustava. Hän ei poistunut synnytyssalista, vaikkei edistymistä tapahtunut, koska vointini oli heikko ja hän selvästi oli huolissaan. Piti puoliani, kun lääkäri oli välinpitämätön. En muista tarkkaan mutta menetin tajuntani pari kertaa ja sitten aloin yhtäkkiä vuotamaan verta.

Lopputulos oli terve lapsi ja terve äiti, se oli tärkeintä. Ei muuta viitsi muistellakaan enää pian synnytyksen jälkeen.

#12, #13 ja #14: ette ilmeisesti ole synnyttäneet? :-D Pientä sarkasmia ja itseironiaa havaittavissa jokaisessa viestissä ennen teitä... :'-D

Mä olin varmaan susipaska.

Toisilla on kuukautiskipuja, toisilla ei. Toisille synnytys on h*lvetin tulet, toisille ei. Sinulla ei ollut niin paha synnytys että tarvitsisi huutaa. Joku toinen ei ole enää siinä tilassa että pystyy asiaa päättämään, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin huutaa. Jokaisella on omanlaisensa synnytys, eikä ne liity toisiinsa millään lailla.

[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 13:13"]

#12, #13 ja #14: ette ilmeisesti ole synnyttäneet? :-D Pientä sarkasmia ja itseironiaa havaittavissa jokaisessa viestissä ennen teitä... :'-D

[/quote]

Hyvin on sarkasmi ja itseironia piilotettu kun niitä ei huomaa.

[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 13:17"]

Toisilla on kuukautiskipuja, toisilla ei. Toisille synnytys on h*lvetin tulet, toisille ei. Sinulla ei ollut niin paha synnytys että tarvitsisi huutaa. Joku toinen ei ole enää siinä tilassa että pystyy asiaa päättämään, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin huutaa. Jokaisella on omanlaisensa synnytys, eikä ne liity toisiinsa millään lailla.

[/quote]

Heh, tulikin tästä mieleen, miten teini-ikäisenä siskollani ei ollut juuri ollenkaan menkkakipuja ja itselläni oli sellaiset, että pitkän huutamisen jälkeen oksentelin ja lopulta yleensä pyörryin.

Siskoni mielestä filmasin ja esitin saadakseni huomiota. Ja tämän muisti käydä ilmoittamassa minulle, kun sängyssä makasin tuskanhiessä niin kovassa kivussa, että olisin voinut vaikka hypätä parvekkeelta kunhan vain saisin tuskan loppumaan. Voi että sitä vahingoniloa, kun sitten pari vuotta myöhemmin alkoi itse kärsiä yhtä pahoista kivuista...