Kun oma lapsi ei ole mikään ruudinkeksijä, mitä tehdä?

Näinhän ei kai vanhempi saisi lapsestaan sanoa ainakaan monien mielestä, mutta kun se on totta. Yksi lapsistani on tyhmä, siis ei erityisen älykäs. Muutenkaan asiaa ei oikein voi sanoa, koska hänellä ei ole mitään diagnoosia, joita vastaavilla nykyään yleensä on. Häntä on tutkittu, mutta mitään erityistä neurologista ongelmaa ei hänellä on, hänellä on oppimisvaikeuksia, mutta ei mitään spesifejä tai toisaalta niin pahoja, että ne olisivat ns. laaja-alaisia ja täten lähennellä heikkolahjaisuutta tai lievää kehitysvammaa.



Hän on aina kehittynyt muita hieman myöhemmin, mutta vihdoin olen myöntänyt itselleni, että kyse ei ole vain siitä, että hän kehittyisi omassa tahdissaan, vaan hän ei tule ikinä saamaan muita kiinni. Ikää on nyt 13 vuotta ja olemme koko hänen koulu-uransa panostaneet hänen koulunkäyntiinsä ja hän on keikkunut muiden mukana tyydyttävän tasoisin tiedoin. Ainoa vain, että hän on joutunut tekemään paljon enemmän töitä niiden eteen. Nyt yläkoulun myötä on tullut toinen vieras kieli ja enemmän luettavaa muistakin aineista. Kun sekä mekaaninen lukeminen että oppiminen on hidasta ja elämä ei voi olla pelkkiä läksyjäkään, niin tulokset varmasti laskevat tai sitten siirrytään osittain mukautettuun opetussuunnitelmaan. Tähän opettajat kuitenkin pitävät poikaa hieman liian tasokkaana.



Hän on siis välinputoaja, ei tarpeeksi ongelmainen ollakseen erityislapsi ja ponnistaakseen niistä lähtökohdista, mutta ei ihan yhtä välkky kuin keskivertolapset. Tilanne on vähän vaikea, koska me vanhemmat olemme suvuista, joissa akateemista suorittamista on pidetty hyvin tärkeänä ja nyt lapsi alkaa itsekin ymmärtää, että hänellä ei ole lahjoja siihen suuntaan. Toisaalta hän on kuitenkin perinyt suvun taipumuksen kädentaidolliseen lahjattomuuteen. Kun hänellä vielä on kaksi vuotta nuorempi pikkuveli, joka on melkoinen neropatti ja nopea oppimaan ja mennyt monissa taidoissa isoveljen ohi jo aikoja sitten, on tilanne kaikkea muuta kuin kiva.



Syy tähän kaikkeen voi olla synnytyksenaikaisessa hapenpuuttessa tai sitten ihan vain perintötekijöissä. Lääkärit veikkaavat, että hapenpuute aiheutti lieviä vaurioita, mutta vauriot eivät ole niin suuria, että ne olisi helppo diagnosoida ja toisaalta hän juuri ja juuri mahtuu normaaliälykkyyden sisään.



Pelkään hirveästi lapseni puolesta. Hänenlaisiaan syrjäytyy niin usein ja heille käy huonosti. Haluaisin niin kovasti, että hän pystyisi selviämään yläkoulusta sen verran kunniolla, että pääsisi ammattikouluun opiskelemaan jotain, mikä häntä kiinnostaisi ja jossa hän voisi olla hyvä. Saisi sen jälkeen töitä ja ihan tavallisen kunnon elämän. Mutta kun toinen on niin vietävissä kaikkiin älyttömyyksiin ja tuon haaveeni saavuttaminen tulisi vaatimaan häneltä niin paljon kovaa työtä ja määrätietoisuutta, että en tiedä onko se edes mahdollista.