Lue keskustelun säännöt.
Kun oma lapsi ei ole mikään ruudinkeksijä, mitä tehdä?
09.09.2006 |
Näinhän ei kai vanhempi saisi lapsestaan sanoa ainakaan monien mielestä, mutta kun se on totta. Yksi lapsistani on tyhmä, siis ei erityisen älykäs. Muutenkaan asiaa ei oikein voi sanoa, koska hänellä ei ole mitään diagnoosia, joita vastaavilla nykyään yleensä on. Häntä on tutkittu, mutta mitään erityistä neurologista ongelmaa ei hänellä on, hänellä on oppimisvaikeuksia, mutta ei mitään spesifejä tai toisaalta niin pahoja, että ne olisivat ns. laaja-alaisia ja täten lähennellä heikkolahjaisuutta tai lievää kehitysvammaa.
Hän on aina kehittynyt muita hieman myöhemmin, mutta vihdoin olen myöntänyt itselleni, että kyse ei ole vain siitä, että hän kehittyisi omassa tahdissaan, vaan hän ei tule ikinä saamaan muita kiinni. Ikää on nyt 13 vuotta ja olemme koko hänen koulu-uransa panostaneet hänen koulunkäyntiinsä ja hän on keikkunut muiden mukana tyydyttävän tasoisin tiedoin. Ainoa vain, että hän on joutunut tekemään paljon enemmän töitä niiden eteen. Nyt yläkoulun myötä on tullut toinen vieras kieli ja enemmän luettavaa muistakin aineista. Kun sekä mekaaninen lukeminen että oppiminen on hidasta ja elämä ei voi olla pelkkiä läksyjäkään, niin tulokset varmasti laskevat tai sitten siirrytään osittain mukautettuun opetussuunnitelmaan. Tähän opettajat kuitenkin pitävät poikaa hieman liian tasokkaana.
Hän on siis välinputoaja, ei tarpeeksi ongelmainen ollakseen erityislapsi ja ponnistaakseen niistä lähtökohdista, mutta ei ihan yhtä välkky kuin keskivertolapset. Tilanne on vähän vaikea, koska me vanhemmat olemme suvuista, joissa akateemista suorittamista on pidetty hyvin tärkeänä ja nyt lapsi alkaa itsekin ymmärtää, että hänellä ei ole lahjoja siihen suuntaan. Toisaalta hän on kuitenkin perinyt suvun taipumuksen kädentaidolliseen lahjattomuuteen. Kun hänellä vielä on kaksi vuotta nuorempi pikkuveli, joka on melkoinen neropatti ja nopea oppimaan ja mennyt monissa taidoissa isoveljen ohi jo aikoja sitten, on tilanne kaikkea muuta kuin kiva.
Syy tähän kaikkeen voi olla synnytyksenaikaisessa hapenpuuttessa tai sitten ihan vain perintötekijöissä. Lääkärit veikkaavat, että hapenpuute aiheutti lieviä vaurioita, mutta vauriot eivät ole niin suuria, että ne olisi helppo diagnosoida ja toisaalta hän juuri ja juuri mahtuu normaaliälykkyyden sisään.
Pelkään hirveästi lapseni puolesta. Hänenlaisiaan syrjäytyy niin usein ja heille käy huonosti. Haluaisin niin kovasti, että hän pystyisi selviämään yläkoulusta sen verran kunniolla, että pääsisi ammattikouluun opiskelemaan jotain, mikä häntä kiinnostaisi ja jossa hän voisi olla hyvä. Saisi sen jälkeen töitä ja ihan tavallisen kunnon elämän. Mutta kun toinen on niin vietävissä kaikkiin älyttömyyksiin ja tuon haaveeni saavuttaminen tulisi vaatimaan häneltä niin paljon kovaa työtä ja määrätietoisuutta, että en tiedä onko se edes mahdollista.
Kommentit (61)
Hienoa, että näytit niille! Saako udella, että mitä teet nykyään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei suurimmalla osalla ihmisistä oikeasti ole mitään erityislahjakkuuksia, ja tosi moni on vain keskinkertainen kaikessa. Eikö se ole jo hienoa, että poikanne kuitenkin pärjää monissa asioissa?! Nykyään aina etsitään kaikista jotain erityispiirteitä... Aika raakaa sellaisille, jotka ei ole mitenkään erityisiä missään. Elämä voi olla ihan hyvä, vaikkei olisikaan varsinaisesti " omalla alallaan" - jos sellaista ei ole. Pääasia kai on, että pojastanne kasvaa hyvä ihminen, ja siitä kai ap olitkin eniten huolissasi. Sepä se onkin sitten suuri pulma. Kotikasvatuksella voi varmasti vaikuttaa paljoon, mutta ei kaikelta voi suojella ketään.
Nykyään olen saanut paljon kehuja kädentaitoja vaativista jutuista esim askartelemiani (joulu)kortteja on hyvin mient ihastelleet. Tuntuu hyvältä saada edes nyt kehuja (vaikka mitättömästäkin asiasta) mutta en ole yhä edelleenkään kovin läheisissä väleissä perheeni kanssa. Se asia meni pilalle jo sillonkoulu aikana.
En ole kirjaviisas, mutta isoveljeni ja siskoni (jotka muuten ovat aina yrittäneet auttaa ja tukea) ovat sanoneet, että minulla on jotain paljon tärkeämpää kuin kirjaviisaus.
Ja olen itsekin samaa mieltä. Osaan olla järkevä käytännönasioissa ja ennenkaikkea olen onnellinen kolmen lapsen äiti! :)
18
Poika siis pitää keittiöhommista: Älkää lannistuko ja lannistako häntä, kun hän ei ole hyvä. Eihän hänestä huippukokkia tarvitse tulla - tähdätkää keittiöapulaiseksi.
Lapsenne on eläinrakas ja sosiaalinen: Nämä eivät ole vain tyhjiä sanoja kehujen listassa, vaan ominaisuuksia, joita maatalouslomittajilta vaaditaan.
Onko postinjakajan työ liian vaativaa pojallenne tulevaisuudessa? Entä autonkuljettajan?
Tukeutukaa opoon, jolla on laaja tietämys eri ammateista. Teidän mieleenne eivät varmastikaan tule kaikki mahdollisuudet. Keskustelkaa opon kanssa, sillä muuten hän ohjaa poikaanne kouluarvosanojen pohjalta, jotka tässä tapauksessa eivät paljasta todellista tilannetta.
Ammattikoulukaan ei ole ainoa oppiväylä, vaan oppisopimuskoulutus voisi olla pojallenne vähemmän raastava.
Kyllä nykymaailmassakin löytyy töitä, joissa ei vaadita mitään tiettyä erityislahjakkuutta eikä älykkyyttäkään, riittää että suoriutuu kohtuullisesti tehtävistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän lähti peruskoulun jälkeen töihin, kun lukuhommat eivät kiinnostaneet. Mutta hänen vahvuutensa ovat rohkeus ja kyky muistaa ihmiset ja heidän kasvonsa ja mitä hän heidän kanssaan on jutellut. Hänestä tulikin sitten yrittäjä asiakaspalvelualalla ja työntekijöitä hänellä on vaihtelevasti 10 - 25. Taloudellisesti hänellä pyyhkii nyt parikymmentä vuotta myöhemmin about kymmenen kertaa vahvemmin kuin minulla - luokkamme priimuksella.
Eli koulumenestys ei kerro ihmisestä todellakaan kaikkea. Koulussa voi menestyä kuka vain - poikasikin kohtalaisesti tekemällä lujasti töitä. Mutta elämässä menestyy se, joka osaa löytää itsestään vahvuudet ja käyttää niitä oikealla tavalla hyödykseen.
ratkaisuja, kun vastuu kumminkin on suuri. Voisi ehkä olla parempi, jos työ olisi sellaista, että olisi joku toinen jolta kysyä, kun tulee ongelma. Erilaisia avustavia töitä on vain nykyään niin paljon karsittu, kaikkialla tunnutaan vaadittavan ihan hirveän paljon.
Käytännön kotitöitä meillä vaaditaan molemmilta pojilta aika tavalla, kumpaakaan kun ei ole tarkoitus päästää maailmalle avuttomana ja toistaitoisena kotitöiden suhteen. Yritämme kaikin tavoin tukea esikoisen itsetuntoa, vaikka välillä pinna uhkaa kiristyä, kun joidenkin asioiden tekeminen hänen kanssaan on niin vaikeaa. Mutta ymmärrän kyllä, kuinka vahingollinen joku " et sinä kanssa mitään osaa" -kommentti hänelle olisi, joten itsehillintää harjoitetaan ja poikaa kehutaan paljon.
Opoon täytyy tosiaan ottaa yhteyttä ja miettiä tuota oppisopimusvaihtoehtoakin. Tietenkin poika itse aikanaan päättää, mitä haluaa, mutta minusta tuntuu, että hän saattaa tarvita sen oman uransa löytämisessä enemmän tukea.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän perheessä oli aikanaan vähän saman kaltainen tilanne. Minä taisin olla se" neropatti" ja veljeni taas se yksinkertaisempi. Tilanteesta kärsi koko perhe. Minä koin syyllisyyttä, kun näin miten kovasti pikkuveli teki töitä eikä pärjännyt, ja minä porskutin menemään ilman sen suurempia ponnisteluita. Vanhemmat olivat huolissaan ja veli oli itsekin välillä sitä mieltä, ettei hänestä mitään tule. Nyt vuosia myöhemmin (olemme pikkuveljen kanssa kolmenkympin molemmin puolin) olemme molemmat ihan ok ja onnellisia aikuisia. Minä akateemisesti koulutettu ja veljeni taas omalla alallaan tyytyväinen ja arvostettu. Aikansa siinä kesti (että me molemmat löysimme oman alamme), mutta hyvin menee meillä molemmilla. Veljestäni ei olisi siihen hommaan mitä minä teen,mutta ei minustakaan olisi hänen työtään tekemään...
... että vanhempien välittämisellä on oikeasti iso merkitys. Se että olette poikanne tukena on merkittävämpää hänen tulevaisuutensa kannalta kuin hänen akateeminen menestyksensä. Jos hän kokee olevansa arvokas ihminenen sellaisenaan, hän kyllä löytää paikkansa maailmassa. Kun taas lapsi,joka kokee, että hän ei kelpaa itsenään, on hukassa vaikka olisi kuinka " fiksu" .
T: 29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku jo aiemmassa viestissä kirjoitti: hyvän itsetunnon pohjalle voi rakentaa vaikka mitä.
Esimerkiksi luokallani oli eräs poika, tyhmä kun saapas ja huono koulussa, joka vailla korkeakouluopintoja, mutta erittäin (jopa liian :)) hyvällä itsetunnolla varustettuna on nykyään merkittävässä asemassa suuressa yhtiössä. Näin se menee, kyllä äijät työelämässä pärjää, ja jos itsevarmuutta ja supliikkia löytyy niin se korvaa puuttuvat älynlahjat.
Mun vanhempi poika on 11 v. tänä syksynä, vitosella, hänellä todettin lukihäiriö. Opettajat sano, että ei sillä mitään oo, itse olen ammattikasvattaja ja uskon, että kaikki arkaili sen vuoksi-mulle ei tohdittu sanoa:(((( itse vaadin tutkimuksia ja sain! Harmittlen vain, että näin monta vuotta valui hukkaan, ennen kuin opetkin sen uskoi...
Mun poika on kaksikielinen. Eli koulukieli ruotsi. Mielstäni hän on hieman puolikielinen, mutta suomi kuitenkin vahvempi ja sillä pärjää aika hyvin! Koulukieli kuitenkn ruotsi ja kaikki kaverit/naapurusto ruotsinkielisiä.
Psykologin tutkimuksissa selvisi, että pojalla on aika monta vahvaa aluetta, jotka korreloi lukivaikeuksia. Hän on esim. sosiaalinen ja keskittyy hyvin. Visduaalinen hahmottaminen sitävastoin erittäin vaikeaa. Myös isällään on ollut aikoinaan lukihäiriö...
Vaikka diagnosointi oli tavallaan helpotus, toi se myös stressiä. Itse mietin, miten poika selviytyy englannin opiskelusta. Myös kirjoittaminen on vaikeaa. Itse autan paljon läksyissä, mutta mielestäni liika auttaminen toisaalta voi olla jopa pahaksi..missä menee kultainen keskitie????
Itselleni lukeminen ja kirjallisuus on ollut lähes elinehto. Olen ahdistunut ajatuksesta, että lapselleni se on suljettu maailma. Mietin, paljostako hän jää paitsi...
Lapseni rakastaa luontoa, eläimiä, hän on sosiaalinen ja tasapainoinen. Hän rakastaa nikkarointia. Hän soittaa konservatoriossa ja selviytyy siitä ihan hyvin, mutta...Opettajat sanoivat, että poikani tulee kaikesta huolimatta löytämään paikkansa yhteiskunnassa paremmin kuin moni muu luokaltaan. Lohdullisia sanoja. Silti itsellä on epävarma olo ja ahdistus siitä, kuinka paljon enemmän hän joutuu tekemään töitä, kuin moni muu...Elämä ei aina ole ollenkaan reilua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tämä on vain esimerkki ja ehkä mallia voi käyttää myös muilla aloilla.
Tuli siis mieleeni, että ehkä voisitte yrittää käyttää myös innovatiivisia tapoja etsiä se urapolku. Eli voi olla mahdollista, että myös eläinten parissa löytyisa " apupojan" töitä. Uudet navetat rakennetaan nykyään niin suuriksi, ettei niitä enää hoideta yhden ihmisen työpanoksella. Moni näistä navetoista kuuluukin maatalousyhtymälle, jolloin usean perheen jäsenet tekevät työt yhdessä. Mutta jos joku perhe rakentaa tällaisen suuren navetan (vajaa 100 lehmää) yksin, niin heillä voisi olla käyttöä yhdelle (ei liian kalliille mutta luotettavalle) työntekijälle. Olen myös lukenut kymmenien hevosten hevostalleista ja tiedän eräänkin 200 000 broilerin kasvattamon.
Tämänlaisissa paikoissa olisi työtoveri aina läsnä ja mahdollisuus jakaa työtehtäviä siten, että pojalle tulisi rutiinityöt ja omistaja huolehtisi syvempää ammattitaitoa ja tarkkailua vaativat työt.
Mutta koska edellä mainitun työpaikan löytäminen sopivalta alueelta on tuurista kiinni, ei alalle kannata kouluttautua ja sitten vasta ihmetellä, että eikö niitä töitä sitten ollutkaan.
Kyseeseen voisikin tulla sellainen ratkaisu, että etsisitte harjoittelupaikan Maaseudun Tulevaisuuden tai muun sanomalehden avulla. Rehellisesti sanottuna henkilökohtaisella kontaktilla on varmasti helpompi " päästä sisään" , mutta ehkä aivan ilmoittelemallakin voi käydä säkä. Ja jos yhteistyö alkaa kehittymään, niin sitten oppisopimuskoulutus kehiin.
koska hyvä koulutus kyllä korostuu teidän perheessä. jotenkin tuli paha olo lapsesi puolesta ja jotenkin säälin sinua. rakasta lastasi sellaisena, kun hän on. kaikki lapset eivät ole lahjakkaita.
oma lapseni on kehitysv. ja hän tuntee olevas hyvä, koska kehumme paljon poikaa. hän on itsevarma poika.
jokainen lapsi on jollain osaalueella lahjakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kiinnostus koneistaq, puutöistä, käden taidoista ja kannustaa johonkin hänelle vahvempaan suuntaan.
Ihmisen hyvyyttä ei ratkaise koulutus tai äly vaan sydämen sivistys ja siihen vaaditaan kyllä myös itsensä tuntemista jossakin asiassa hyväksi.
Sitä paitsi tyydyttävät koulunumerot eivät poikalapselle ole mikään katastrofi. Pojan seiska on tytön ysi, mitenkään tasa-arvosta vaahtoamatta.
On muitakin hyviä ammatteja ja uria kuin teoreettisen avaruusfysiikan tohtori.
millekin aloille on. Todellisuus on kuitenkin sellainen, että monella alalla, jossa koulutusta ei vaadita (ravintola-ala) ei ole mitään erityisiä ruudinkeksijöitä töissä. Aina voi tukeutua vuoropäällikköön. Ja usein, ikävä kyllä, se vp:kään ei ole mikään kovin välkky.
Nopsat hoksottimiset tietysti helpottavat alalla kuin alalla. Mutta voin kertoa sinulle, että käydessäni ravintolakoulua noin 40 oppilaan luokalla oli vain 3, jotka osasivat kirjoittaa suunnilleen virheetöntä kieltä.
Useimmat olivat täysin kädestä pitäen ohjattavissa olevia, kirjoitustaito oli muutama rivi ja peruskoulutus joko kokki/tarjoilijalinja tai ylioppilas A:n papereilla.
Hemmetin hauskaa opinahjossa silti oli.
Sitä paitsi tyydyttävät koulunumerot eivät poikalapselle ole mikään katastrofi. Pojan seiska on tytön ysi, mitenkään tasa-arvosta vaahtoamatta
Mulla on pari ystävää, jotka eivät tosiaan ole mitään ruudinkeksijöitä, mutta sitäkin ihanampia ja onnellisempia ihmisiä. Koulutusta heillä ei juurikaan ole, mutta hei, nykyään alkaa olla nimenomana pula niistä suorittavan työn tekijöistä. Heille on tarjolla ne vakipaikat ja kilpailu työpaikoista ei ole niin raadollista ja kovaa kuin korkeakoulutetuilla (tiedän todellakin mistä puhun...).
Toisekseen, mä en ole ikinä ymmärtänyt sitä duunarityön halveksimista tai alempiarvoisen pitämistä. tavallinen duunarityö on kuitenkin sitä kaikkein tärkeintä työtä, mitä ilman ei yhteiskunta pyörisi. Jos mietitään ihan perustasolla, niin kummankohan työ on OIKEASTI tärkeämpää, sairaanhoitajan vain vaikkapa jonkun ison pankin sijoittaja-ekonomin? JA olen akateeminen itsekin, mutta aina ajatellut näin, jos oikeasti tulisi esim. joku todellinen yhteiskunnallinen kriisi, niin mä olisin yhtä tärkeä kuin kärpäsen paska...
Mutta kuten joku sanoi, mullakin tuli suuri hellyys sun poikaasi kohtaan, ja toivotan hänelle oikein hyvää elämää!
Usein pojilla on huonommat kouluarvosanat kuin tytöillä, mutta se johtuu lähinnä yrittämisen puutteesta. Olen varma, että on paljon erittäin älykkäitäkin lapsia, joilla arvosanat ovat meidän poikaa huonommat. Ongelma on siinä, että meidän poika tekee niiden seiskojensa eteen kovasti töitä ja yrittää. Ja pelkäänpä, että mikään yrityskään ei riitä pitämään arvosanoja edes tällä tasolla enää nyt yläkoulussa. Resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Palkitsemme ja kehumme häntä yrityksestä, emme niinkään tuloksista, korostamme, että kun yrittää rehellisesti parhaansa, niin se on ihan riittävästi ja että joillekin ihmisille jotkut asiat ovat helppoja, toisille toiset.
Emme myöskään halveksi duunariammatteja, mutta emme myöskään kuvittele, että ne olisivat välttämättä helppoja tai että niissä ei vaadittaiosi paljon osaamista, itsenäisyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja. Ongelma on, että pelkään, että voi olla vaikea löytää ammattia, johon meidän esikoinen kykenee, jossa hän voi olla hyvä. Kyse ei ole yhteiskunnallisesta arvostuksesta, minusta jokaista rehellistä työtä tekevää pitää arvostaa, tai edes rahasta, ei tässä maassa nälkään kuole ja pystymme keräämään pojalle pesämunaakin sen verran, että pienemmilläkin tuloilla pääsee ihan kivasti alkuun, vaan siitä, että poika ei välttämättä tule pärjäämään valtaosassa ns. duunaritöitäkään ja ilman koulutusta ja työtä jääminen altistaa elämässä monelle pahalle asialle, joita en rakkaalle lapselleni halua. Minä haluaisin hänelle aikuisena työn, jossa hän kokee olevan järkeä, kivoja harrastuksia ja toivon mukaan perheenkin. Minusta ihan normaaleja toiveita. Olen vain nähnyt liian monen hänen kaltaisensa jäävän vaille noita asioita, alkoholisoituvan, ajautuvan pikkurikollisuuteen ja syrjäytyvän. Ja sitä en lapselleni haluaisi.
Ap
elää elämänsä pystypäin.
Jos sinulle sittenkin akateemisuus on tärkein ominaisuus, asian pohtiminen vaatii henkistä ponnistelua itseltäsi.
Lapsesi sen sijaan asettaa varmaan aikanaan omat tavoitteensa ja pyrkii toteuttamaan niitä jopa sinulta mitään kysymättä.
En ymmärrä miten 7-keskiarvo pojalla pelkästään enteilisi syrjäytymistä. Viina, huumeet ja luonnehäiriöt pikemminkin.
Rauhoitu, anna lapsesi elää omaa elämäänsä.
kirjoitti ylioppilaaksi kehnoin paperein. Ongelmana se, ettei oikein hahmota olennaista epäolennaisesta. On hurjan huolellinen, mutta oma-aloitteisuutta ei juurikaan. Hänellä on tosi huono itsetunto. Muutenkin on lapsellisempi ja epäitsenäisempi kuin 3v nuorempi pikkuveljensä.
Hankalaa, hankalaa. Siskolla on myös sydän syrjällään kun pelkää ettei poikanen selviä.