En kestä mieheni läheisyyttä? Asumusero?

Jokin aika sitten huomasin, etten kestä mieheni läheisyyttä. Puhun miehenä, vaikka hän on vain avopuolisoni.
Halit tuntuvat kankeilta ja pusut ahdistavilta, seksi ei tule kuuloonkaan.
Saimme esikoisemme 8kk sitten, viimeisiä kertoja pusuttelimme pari kk sen jälkeen. Mieheni vaivautui sairaalaan 2 pv synnytyksen jälkeen.

Olemme riidelleet parin viikon välein siitä sun tästä: väärinkäsityksistä joita toinen ei ole raaskinut lähtä puimaan vaan pitänyt itsellään, kodinhoito, miehen masennus ja ahdistuneisuus, vastuu. Mies ei tunnu tiedostavan näitä riitoja ja ilmapiiriä kotonamme, tai ei vain halua myöntää.

Kun poikamme syntyi, hoito on 99% kontollani ensimmäiset 4kk.
Yritin keskustelujen kautta saada häneltä enemmän apua, mutta sain sitä vain kun tilanne puhkesi riidaksi.
Nyt hän auttaa pojan kanssa pari tuntia päivässä.

Tästä olen tietenkin kiitollinen, mutta tilanne silti vaivaa.
Tuntuu epäreilulta että mieheni työttömänä saa harrastaa ja pelata päivät läpeensä, juoda kaljaa ja lösötä, kun itse olen joutunut luopumaan täysin omasta ajastani.
Jos sanon asiasta, hän kärjistää asian niinkuin vaatisin häntä antamaan kaiken aikansa lapselleen, ja että olen epäreilu.
En tiedä olenko.

Arkemme ylipäätään on yhtä naama messingillä kulkua, mutta hiljaista silmien pyörittelyä, huokailua ja tiuskintaa.
Tuntuu että jatkuvasti saa varoa sanomisiaan ettei toinen pahastu. Hän sanoo samaa minusta.

Viime viikonloppuna jännite kotona puhkesi typerästä pikkujutusta ratki riidaksi keskellä yötä. Kaikki huutaa, minä ja vauva itkien, ja sanoin miehelleni että se oli tässä, en jaksa: erotaan.
Mies ampuu yleisimmillä syyllistyksillään: Uhkaa itsemurhalla, sanoo ettei pysty huolehtimaan ilman minua edes koirastaan, vien häneltä kaiken, olen epäreilu, jne.

Menin äidilleni yökylään jonka aikana mies oli viestitse saanut kerättyä minulta sääliä ja anoi antamaan viimeisen mahdollisuuden. Että vain poikamme kärsii jos eroamme.
Suostuin.

Vatsassani oli kuitenkin tunne että tämä oli virhe, joten parin päivän päästä sanoin sen ja ehdotin eron sijaan asumuseroa.
Siitä seurasi säälishow eteisen lattialla, itkua ja valitusta, kulkee ympäriinsä haamun hitaasti pää roikkuen, korostaa minulle miten raukka on, tekee kaikki temput jotka tuntuvat minusta manipuloinnilta. Sitä ei saa sanoa, tai hän suuttuu.

Myönnyin perumaan asumusero puheet.

Nyt mies, taas, kulkee suu pielet korvissa, mielistelee ja ylläpitää valheellisen tuntuista rauhaa, todennäköisesti vieläkin asioita padoten.
En voi olla rauhassa, yliajattelematta sanomisiani tai tekemisiäni, tai olla valmiina että kohta paukahtaa taas riita tulille.

Olen nyt uskaltanut miehelleni sanoa etten kestä suudella häntä, niukin naukin halata, että vaikka rakastan häntä, rakkaus tuntuu vain kaverilliselle.
Hän ei välitä, vaikka asia itseäni häiritsee. Hän harmittelee mutta voivottelee että mitähän sille voisi tehdä.

Vatsatuntumani sanoo vieläkin että tämä suhde on virhe, että elämämme yhdessä ei ikinä tule olemaan tasapainoista, että hän pitää minua kotona yksinäisyyden pelosta, että rakkaus jota luulen tuntevani häntä kohtaan on vain sääliä.
Mutta samaan aikaan, pelkään teenkö virheen. Oli se sitten jäämällä taikka lähtemällä.

Sillä vaikka hän tuntuu yhden sortin energiavampyyrille, näen myös asiat joiden vuoksi jäädä.
Sen miten hänen perheensä pitää minusta, mahdollisuuden että joskus tämä toimisi, että olisimme iloinen yhtenäinen perhe, ja sen että hän kyllä yrittää parhaansa, ainakin jaksottaisesti.

Mutta samalla, tuntuu että hän pelkällä läsnäolollaan saa minut harmaaksi.

Onko muita jotka eivät kestä miehensä läheisyyttä?
Miten muut tekisi tässä tilanteessa?
Ero? Asumusero?

Pelkään ajatusta yksinasumisesta näin pienen vauvan kanssa…