Lue keskustelun säännöt.
Tavaroiden ostaminen ja niistä haaveilu hallitsee elämää liikaa
12.11.2021 |
Kokeilin monta otsikkoa, mutta mennään nyt tällä.
Olen taas vuosia elänyt niin, että mielessä pyörii joku isompi hankinta. Kun en tee mitään, tavara ja sen ominaisuudet alkavat pyöriä mielessä. Googletan, vertailen, hion hankintasuunnitelmaa kunnes se on valmis. Sitten odotan vielä. Haaveilen ja kuvittelen, miten kaikki on kunnossa sitten kun saan sen käsiini. Tavara kasvaa mielessä yhä suuremmaksi.
Kun tavara on ostettu, ilo haihtuu parissa päivässä. Olen vähän levoton, kun ostossuunnitelman paikka on tyhjänä. Sitten alkaa nousta se seuraava hankinta, jota suunnitella ja jonka jälkeen asiat olisivat kunnossa.
En ole himoshoppailija siinä mielessä, että ostelisin jatkuvasti jotain turhaa. Kaikki jää kyllä käyttöön, ja ostan vain eettistä, käytettyä ja niin edelleen. Ostan vain kestävää ja hyvälaatuista, joten käyttöikäkin on asioilla pitkä. Iso osa näistä on vaatteita, ruuanlaittovälineitä tms mitä pitää joka tapauksessa olla.
Alan vain olla väsynyt. Milloin saan mieleni takaisin näiltä loputtomilta pakkomielteiltä? Niin kuin melkein kaikki nykyään, arvostan eniten vapaata aikaa. Nopeasti laskettuna olisin voinut pitää tänä vuonna 2 kk palkatonta lomaa, jos en olisi ostanut mitään ylimääräistä.
Päälle päin tuskin kukaan arvelisi, että painin tällaisen kanssa. En vietä vapaa-aikaani kaupoissa, harrastan ihan muita aktiviteetteja. Huomaan, että ostelu sijaistoimintona nostaa päätään etenkin kun elämässä on stressiä tai epävarmuutta. On ollut sellaisiakin aikoja, että en uhrannut kuluttamiselle ajatustakaan. Elämässä on jatkuvasti myös isompia ja pidemmän tähtäimen projekteja. Ehkä nämä kevyet ostoshaaveilut ovat myös keino lakata aina hetkeksi ajattelemasta monimutkaisempia ongelmia.
Tunnistaako kukaan tätä? Millaisilla ajatustavoilla olette saaneet ajatuksenne irti? Vai onko tämä sitä, että tiedostavana ja harkitsevana kuluttajana oleminen oikeasti vaatii että jokaikinen ostos kuormittaa mieltä viikkotolkulla?
Kommentit (28)
Jaa. Mä olen kyllä aina pääsääntöisesti onnellinen jotain hankittuani, jos siihen on mennyt aikaa tai se on sisältänyt harkintaa.
Tunnistan kyllä senkin tilanteen, jossa olenkin pettynyt. Silloin on yleensä kyse siitä, että olen voinut hankkia liian paljon ”projektiksi” tekemiäni asioita, eli siis mulla on ollut liikaa rahaa.
Eli vaikka jotain ei osta hetken mielijohteesta, se voi silti olla ns. väärä ostos tai väärä teko, ratkaisu.
Pystyisitkö kokeilemaan tilaa, jossa KIELLÄT itseäsi ostamasta mitään isompaa, mitä pitää harkita? Sekä jos sen ostaisi heräteostona.
Taustalla ovat tunteet ja psykologia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ilmiön. Minulla on mieluinen omakotitalo, josta en halua muuttaa minnekään. Silti katselen omakotitaloja ja mökkejä ympäri Suomen ja kuvittelen, millaista niissä olisi asua. Olisi jopa rahaa ostaa toinen (edullinen) talo, mutta mitään järkeä sen omistamisessa ei olisi, kun kulut rakennuksesta juoksisivat koko ajan.
Ehkä miettisin sitä ostamisen jälkeistä tyhjyyttä. Miltä se tuntuu ja mikä sen korjaisi? Mitä silloin tarvitsisi? Onko tyhjyys unelmien ja suunnitelmien puutetta, vai liittyykö se jotenkin sinuun itseesi? Koitatko sitä kautta paeta jotakin pelottavaa uskomusta, ajatusta tai sitä stressiä? Voisiko stressiä helpottaa muilla tavoin?
Ammattilainen osaisi varmaan kysyä vielä parempia kysymyksiä kuin minä.
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
En viitsi lukea, mutta on tuokin elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
Tiedostat ongelman juurisyyn ja olet jo työstänyt paljon lapsuudenperheesi vaikutusta siihen. Ei muuta kuin jatkat. Jossain vaiheessa pieni kiihkeästi jotain haluava sisäinen lapsesi kasvaa samoihin aikuisuuden mittoihin, jotka muilta osin jo täytät. Ota kädestä kiinni sisäistä lastasi ja kerro, että tulet aina pitämään hänestä huolta etkä koskaan hylkää tai manipuloi häntä tavaroiden lupaamisella.
Vierailija kirjoitti:
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
Olisin voinut vaikka arvata, ettätilanteen taustalla ovat ”kasvattavat” vanhemmat. Minullekin isoimman osan kaikesta paskasta elämässäni on tuottanut minua ”kasvattanut” äitini.
Pahinta näissä vanhempien aiheuttamissa kasvatustraumoissa on se, että ammattiauttajatkaan eivät osaa monesti auttaa niissä. Oma vanhempani on ”kasvatuksellaan” aiheuttanut kiintymyssuhdetrauman, eikä se parane missään terapioissa, koska terapeuteilla ei ole kokemusta juuri minun olosuhteistani.
Sitä en tiedä pääsisitkö sillä eteenpäin, että asiaa kuitenkin käsiteltäisiin terapiassa, vaikka se ei asiasta kertynyttä vaikeutta kokonaan poistaisikaan. Esim. auttaisiko kasvatuksen synnyttämien nykyhetken tilanteiden käsittely terapiassa mitään?
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla taitaa nykyään olla sama ongelma. En juurikaan fyysisesti pyöri kaupoissa, enkä ulkopuolisista varmaankaan edes vaikuta miltään materialistilta, mutta huomaan, että lähes päivittäin mietin jotain ostettavaa tavaraa ja selaan tiettyjä nettikauppoja. Nämä hankinnat liittyvät useimmiten lapsiin. Jotenkin perustelen, että he tarvitsevat sitä ja tätä ja jos mulla olisi jokin tavara, niin se mahdollistaisi jotain mukavaa aktiviteettia lasten kanssa. Tarkoitus on hyvä, mutta totuus on, että useimpaa noista esineistä olisi ilman kyllä pärjätty ja osa niistä on jäänyt varsin vähälle käytölle. Hävettää välillä se rahasumma, jonka olen tuhlanut tuolla tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
Tiedostat ongelman juurisyyn ja olet jo työstänyt paljon lapsuudenperheesi vaikutusta siihen. Ei muuta kuin jatkat. Jossain vaiheessa pieni kiihkeästi jotain haluava sisäinen lapsesi kasvaa samoihin aikuisuuden mittoihin, jotka muilta osin jo täytät. Ota kädestä kiinni sisäistä lastasi ja kerro, että tulet aina pitämään hänestä huolta etkä koskaan hylkää tai manipuloi häntä tavaroiden lupaamisella.
Tällainen asia, mikä olisi nimenomaan pitänyt saada muilta eli omilta vanhemmilta harvemmin toimii tai auttaa tilanteessa yhtään mitään itselle toisteltuna.
Mikä oikeus kellään on sanoa, ettei ap ollut tuon viestin arvoinen muiden sanomana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On jo paljon, kun tiedostat asian ja tiedostat myös ongelman syyn, varmasti osa syytä on kasvatuksessasi.
Vanhempasi ovat tarkoittaneet hyvää, mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että lapsen tarpeiden tyydyttäminen ei voi aina olla tuollainen projekti. Esimerkiksi, jos pihan kaikki muut lapset leikkii intensiivisesti asialla x, sanotaan nyt vaikka autoilla hiekkalaatikolla. Itse joutuu sitä autoa odottamaan, odottamaan, ja sitten kun sen haaveilemansa auton saa, ovatkin muut lapset jo siirtyneet muihin leikkeihin. Tulee tyhjä olo, kun sai sen mitä halusi, mutta tilanne ikäänkuin meni jo.
Se ei useinkaan auta YHTÄÄN MITÄÄN, että tiedostaa ongelman syyn. Kammottavaa olisikin, jos ei edes sitä tietäisi! Ennemminkin kammottavaa on se, että tiedostamalla syyn ei saa asiaan silti apua ja se on tilanne usein. Ennemminkin kammottavaa on se, että vanhemmat traumatisoivat lapsiaan niin, että lapsi tietää jo LAPSENA että hänelle tehdään pahaa, mutta koska vanhemmat käärivät paskan kauniiseen ja hyveelliseen pakettiin (”kasvatus”, ”kulutuksen opetus”), niin lapselle tehtävä paha muodostuukin lapsen häpeäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaa ne liiat rahat vaikka Nenäpäiväään, tyttöjen koulutukseen.
Eikös semmoinen tyydytystä elämään toisi aidosti?
Vaikea samaistua, haaveilen ja suunnittelen itsekin välillä vaikka mitä, osan toteutan, osa jää haaveen asteelle. Mutta minä iloitsen aina toteutuksesta paljon, ei tule mitään tyhjyyttä. Uusi jääkaappi, josta haaveilin vuosia, ilahduttaa edelleen monen vuoden jälkeen aina, kun menen keittiöön.
Jos haaveilu ahdistaa sinua, niin sinun pitää kehittää parempia keinoja hallita stressiä. Se on hankalaa ja vaatii usein terapiaa, koska olet käyttänyt tuota keinoa jo vuosia ja aivoja on hankala uudelleen ohjelmoida. Positiivista on kuitenkin se, että se on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
Rahan arvoa opetetaan lähes kaikille lapsille tuolla keinolla, en tiedä onko teillä ollut jotenkin vielä äärimmäisempää kuin muilla. Meillä oli aika äärimmäistä, koska rahaa ei vaan ollut, niin lähes kaikkeen piti sekä vanhempien ja itse säästää. Siltikin ei monikaan meistä ei ahdistu asiasta noin paljon. Minusta on älytöntä syyttää kasvatusta kaikesta, kuten tuo yksi kommentoija tekee. Vanhempasi ovat kuitenkin yrittäneet parhaansa niillä eväillä, joita heillä on ollut käytössään.
Se, että asian tiedostaa ja haluaa muuttaa omaa käytöstään on hyvä alku, sitten kannattaa tutustua keinoihin muuttaa omaa ajatteluaan ja miten päästä irti sekä omasta syyllisyydestä, että muiden syyttämisestä ja katkeruudesta heitä kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäi pois aloituksesta, että lapsuudessa vanhemmat yrittivät opettaa meitä ymmärtämään tavaran arvon säännöstelemällä tosi voimakkaasti. Kun kertoi heille että haluaisi jotain todella kovasti, siitä tehtiin aina kasvatusprojekti: jos nyt teet koulussa hyvää työtä ja siivoat huoneesi joka viikko ja ripustat aina pyykit, saat tämän asian syntymäpäivälahjaksi. Isompana sitten kehotettiin säästämään viikkorahoista. Tämä johti siihen, että siitä tulevasta tavarasta haaveilu muodostui tosi keskeiseksi ilon lähteeksi arkipäivässä. Siihen tyyliin, että onhan nyt kurjaa, mutta saan sitten sen ihanan lelun, ja se korvaa kaiken.
Vähän pohdin nyt omien lasten kanssa, että en halua toimia samoin heidän kanssa. Kaikkea ei voi saada tietenkään mitä haluaa, mutta en halua opettaa heitä takertumaan johonkin tiettyyn asiaan pakkomielteisesti.
En tiedä, onko tämä oma ongelmani siitä lähtöisin. Joka tapauksessa tähän ei auta ajatella, että tarvitsenko jotain oikeasti. Enemmän se on sitä, että ajatus ei jätä rauhaan ennen kuin se on toteutettu.
Voin vaikka haaveilla hienosta urheilukellosta, jonka kanssa pyöräilen upeissa vuoristomaastoissa. Tiedostan täysin, että en tarvitse kelloa siihen pyöräilyyn. Ja että kellosta säästyneillä rahoilla minulla olisi enemmän varas lähteä perheen kanssa jonnekin missä edes on vuoria. Silti se kello palaa mieleen vähän väliä. Vaikka se on oikeasti ristiriitainen tavoite oikealle haaveelleni, eli pyöräillä vuorilla.
Rahan arvoa opetetaan lähes kaikille lapsille tuolla keinolla, en tiedä onko teillä ollut jotenkin vielä äärimmäisempää kuin muilla. Meillä oli aika äärimmäistä, koska rahaa ei vaan ollut, niin lähes kaikkeen piti sekä vanhempien ja itse säästää. Siltikin ei monikaan meistä ei ahdistu asiasta noin paljon. Minusta on älytöntä syyttää kasvatusta kaikesta, kuten tuo yksi kommentoija tekee. Vanhempasi ovat kuitenkin yrittäneet parhaansa niillä eväillä, joita heillä on ollut käytössään.
Se, että asian tiedostaa ja haluaa muuttaa omaa käytöstään on hyvä alku, sitten kannattaa tutustua keinoihin muuttaa omaa ajatteluaan ja miten päästä irti sekä omasta syyllisyydestä, että muiden syyttämisestä ja katkeruudesta heitä kohtaan.
Ei meillä ainakaan opetettu tuollalailla rahan arvoa, eikä minulla ole mitään aloittajan kuvaamia ongelmia. Mikä oikeus sulla on vähätellä toisen ongelmia, joista et selkeästi edes ymmärrä mitään?
Onhan se vanhemman vika, jos kiusaa omaa pientä lastaan kasvatuksella, tuskinpa ap:n perheessä oli RAHASTA pulaa, lapsia vain piti simputtaa. Koska et sellaisesta tiedä mitään, sinuna olisin kommentoimattakaan.
Vanhempien vika, koska ovat simputtamalla aiheuttaneet aloittajalle selkeän ongelman.
Oma äitini simputti myös ja kutsui sitä kasvatukseksi, se on sellainen traumaisuus, mihin eivät terapeutit tosiaan osaa auttaa.
Simputuksella lapselle aiheutetusta häpeästä vaikuttaisi tosiaan olevan kyse, siinä ei asian TIEDOSTAMINEN auta yhtään mitään. Aloittajakin on täysin tietoinen ongelmasta, mutta se ei vain ratkea. Jos lapsena jo näkee, että vanhempi aiheuttaa minulle huvikseen paskaa, mutta kertoo sen oikeasti olevan hyvän tavoittelua, se traumatisoi lapsen.
Huikeaa. Tunnistat itsessäsi hyvin selkeänä sen impulssin, joka ajaa ihmisiä ostelemaan lisää ja lisää. Mielenkiintoista!
Itsellänikin tuota vielä on, joskaan se ei ollut noin vahva. Ja nyt vähemmän ja vähemmän. Impulssi on luontaisesti vähentynyt itsereflektion ja lukemisen myötä. Suosittelen sinullekin runsasta istuskelua ja lukemista :) Jos se sillä helpottaisi.
Vierailija kirjoitti:
Simputuksella lapselle aiheutetusta häpeästä vaikuttaisi tosiaan olevan kyse, siinä ei asian TIEDOSTAMINEN auta yhtään mitään. Aloittajakin on täysin tietoinen ongelmasta, mutta se ei vain ratkea. Jos lapsena jo näkee, että vanhempi aiheuttaa minulle huvikseen paskaa, mutta kertoo sen oikeasti olevan hyvän tavoittelua, se traumatisoi lapsen.
Missä tahansa traumassa ja ongelmassa on todella tärkeää ja auttaa kovasti, kun sen asian itsessään tunnistaa ja ehkä myös tajuaa mistä se johtuu. Se on sitten oma valinta, haluaako siitä päästä eteenpäin vai kuten tässäkin ketjussa monessa kommentissa jäädä siihen ajatusmalliin, että "nyt ovat vanhemmat minut pilanneet ja traumatisoineet, mitään ei mahda".
Se on kuitenkin pitkässä tiessä vasta se ensimmäinen askel, ymmärtää, et joku on vialla ja haluta muuttaa sitä. Käytösmallien muuttaminen ja traumasta yli pääseminen on vaikeaa ja vaatii ihmisestä paljon. Vaikka en usko, että tässä tapauksessa on mitään erityistä traumaa, enemmän virheellinen opittu käyttäytymismalli.
Tsemppiä aloittajalle, tutustu omiin tunteisiin. Jos terapia ei tunnu sopivalta vaihtoehdolta, kannattaa lukea kirjallisuutta ajattelun muuttamisesta tai katsoa youtubesta videoita asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simputuksella lapselle aiheutetusta häpeästä vaikuttaisi tosiaan olevan kyse, siinä ei asian TIEDOSTAMINEN auta yhtään mitään. Aloittajakin on täysin tietoinen ongelmasta, mutta se ei vain ratkea. Jos lapsena jo näkee, että vanhempi aiheuttaa minulle huvikseen paskaa, mutta kertoo sen oikeasti olevan hyvän tavoittelua, se traumatisoi lapsen.
Missä tahansa traumassa ja ongelmassa on todella tärkeää ja auttaa kovasti, kun sen asian itsessään tunnistaa ja ehkä myös tajuaa mistä se johtuu. Se on sitten oma valinta, haluaako siitä päästä eteenpäin vai kuten tässäkin ketjussa monessa kommentissa jäädä siihen ajatusmalliin, että "nyt ovat vanhemmat minut pilanneet ja traumatisoineet, mitään ei mahda".
Se on kuitenkin pitkässä tiessä vasta se ensimmäinen askel, ymmärtää, et joku on vialla ja haluta muuttaa sitä. Käytösmallien muuttaminen ja traumasta yli pääseminen on vaikeaa ja vaatii ihmisestä paljon. Vaikka en usko, että tässä tapauksessa on mitään erityistä traumaa, enemmän virheellinen opittu käyttäytymismalli.Tsemppiä aloittajalle, tutustu omiin tunteisiin. Jos terapia ei tunnu sopivalta vaihtoehdolta, kannattaa lukea kirjallisuutta ajattelun muuttamisesta tai katsoa youtubesta videoita asiasta.
Älä lässytä, minä tiedän itse omasta kokemuksesta, ettei tuollainen tiedostaminen auta ongelman parantamisessa yhtään mitään, sä et sitä tiedä. Koska luultavasti ap on tajunnut jo hyvin pitkän aikaa, että toiminta johtuu lapsuudesta.
Mutta se ei auta tajuamaan yhtään, miksi tekee niin, niin ettei enää tekisi niin ja lopettamaan tekemästä siten. Johan ap kertoi koittaneensa olla kiinnostumatta hankkimaan mitään.
Kysymyksessä EI TODELLAKAANOLE OMA VALINTA, onko asia edelleen ongelma, vaiko ei ole. Kuka hullu muuten valitsisi sen, että asia on edelleen koko ajan ongelma????????
Niin, kerrotko!??
Minulla sama ongelma ratkesi, kun aloin käyttämään suonensisäisiä huumeita. Pystyin keskittämään fokukseni muihin asioihin, eikä ole enää varaakaan hankkia tarpeettomia tavaroita tai edes ruokaa.