Lue keskustelun säännöt.
Tavaroiden ostaminen ja niistä haaveilu hallitsee elämää liikaa
12.11.2021 |
Kokeilin monta otsikkoa, mutta mennään nyt tällä.
Olen taas vuosia elänyt niin, että mielessä pyörii joku isompi hankinta. Kun en tee mitään, tavara ja sen ominaisuudet alkavat pyöriä mielessä. Googletan, vertailen, hion hankintasuunnitelmaa kunnes se on valmis. Sitten odotan vielä. Haaveilen ja kuvittelen, miten kaikki on kunnossa sitten kun saan sen käsiini. Tavara kasvaa mielessä yhä suuremmaksi.
Kun tavara on ostettu, ilo haihtuu parissa päivässä. Olen vähän levoton, kun ostossuunnitelman paikka on tyhjänä. Sitten alkaa nousta se seuraava hankinta, jota suunnitella ja jonka jälkeen asiat olisivat kunnossa.
En ole himoshoppailija siinä mielessä, että ostelisin jatkuvasti jotain turhaa. Kaikki jää kyllä käyttöön, ja ostan vain eettistä, käytettyä ja niin edelleen. Ostan vain kestävää ja hyvälaatuista, joten käyttöikäkin on asioilla pitkä. Iso osa näistä on vaatteita, ruuanlaittovälineitä tms mitä pitää joka tapauksessa olla.
Alan vain olla väsynyt. Milloin saan mieleni takaisin näiltä loputtomilta pakkomielteiltä? Niin kuin melkein kaikki nykyään, arvostan eniten vapaata aikaa. Nopeasti laskettuna olisin voinut pitää tänä vuonna 2 kk palkatonta lomaa, jos en olisi ostanut mitään ylimääräistä.
Päälle päin tuskin kukaan arvelisi, että painin tällaisen kanssa. En vietä vapaa-aikaani kaupoissa, harrastan ihan muita aktiviteetteja. Huomaan, että ostelu sijaistoimintona nostaa päätään etenkin kun elämässä on stressiä tai epävarmuutta. On ollut sellaisiakin aikoja, että en uhrannut kuluttamiselle ajatustakaan. Elämässä on jatkuvasti myös isompia ja pidemmän tähtäimen projekteja. Ehkä nämä kevyet ostoshaaveilut ovat myös keino lakata aina hetkeksi ajattelemasta monimutkaisempia ongelmia.
Tunnistaako kukaan tätä? Millaisilla ajatustavoilla olette saaneet ajatuksenne irti? Vai onko tämä sitä, että tiedostavana ja harkitsevana kuluttajana oleminen oikeasti vaatii että jokaikinen ostos kuormittaa mieltä viikkotolkulla?
Kommentit (28)
Ihana ketju. Olen miettinyt samoja teemoja. Jatkuva kuluttaminen on alkanut puuduttaa, enkä jaksa enää innostua kauppoihin menosta tai tavaran ostelusta. Asenteeni tavaraan on myös muuttunut. Tavara ei tuota enää iloa vaan mieleen tulee vain miten se vie tilaa asunnossani, miten siivotessa pitäisi nostella enemmän esineitä jos omistaisin enemmän, tai kaikkea uutta pitäisi sitten huoltaa/pitää kunnossa/pitää latauksessa. Muuttaessa tarvitsee tuhat lisälaatikkoa ja joutuu pakkaamaan, kantamaan ja purkamaa miljoona ekstrakiloa.
Joskus tykkäsin ostella esim. söpöjä kukkaroita ja pussukoita. Nykyisin ekana on vain mielessä että miksi ja minne edes tunkisin jonkun uuden turhan pussin. Kotitalous on vaan niin täynnä, valmis, eikä tarvitse enää mitään. Harmi kun sama ostokrapula on jo levinnyt tuotteisiin jotka oikeasti tulisivat jopa tarpeeseen, esim. uudet housut reikäisten vikojen farkkujen tilalle. Kaupassa ei kiinnosta valita, sovittaa tai etsiä sopivaa. Olisipa helppoa jos nuokin voisi ostaa yhtä nopeasti kuten ruokakaupassa valita se tuttu "merkin x tomaattikastike maku y".
Olen jotenkin alkanut ymmärtää niitä saiturivanhuksia jotka elävät sen 20 vuotta ostamatta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana ketju. Olen miettinyt samoja teemoja. Jatkuva kuluttaminen on alkanut puuduttaa, enkä jaksa enää innostua kauppoihin menosta tai tavaran ostelusta. Asenteeni tavaraan on myös muuttunut. Tavara ei tuota enää iloa vaan mieleen tulee vain miten se vie tilaa asunnossani, miten siivotessa pitäisi nostella enemmän esineitä jos omistaisin enemmän, tai kaikkea uutta pitäisi sitten huoltaa/pitää kunnossa/pitää latauksessa. Muuttaessa tarvitsee tuhat lisälaatikkoa ja joutuu pakkaamaan, kantamaan ja purkamaa miljoona ekstrakiloa.
Joskus tykkäsin ostella esim. söpöjä kukkaroita ja pussukoita. Nykyisin ekana on vain mielessä että miksi ja minne edes tunkisin jonkun uuden turhan pussin. Kotitalous on vaan niin täynnä, valmis, eikä tarvitse enää mitään. Harmi kun sama ostokrapula on jo levinnyt tuotteisiin jotka oikeasti tulisivat jopa tarpeeseen, esim. uudet housut reikäisten vikojen farkkujen tilalle. Kaupassa ei kiinnosta valita, sovittaa tai etsiä sopivaa. Olisipa helppoa jos nuokin voisi ostaa yhtä nopeasti kuten ruokakaupassa valita se tuttu "merkin x tomaattikastike maku y".
Olen jotenkin alkanut ymmärtää niitä saiturivanhuksia jotka elävät sen 20 vuotta ostamatta mitään.
Paradoksaalista, mutta tämäkin kuulostaa tutulta. Vihaan tavaraa samalla tavalla!
Samaan aikaan kun ajattelen niitä uusia juoksukärryjä, joiden kanssa voisi lenkkeillä lasten kanssa yhdessä, käyn jatkuvas sotaa romua vastaan.
Jopa pyrkimyksestä askeettisuuteen poikii uusia materiaalisia haaveita. Kun järjestän takkeja ja tuskaannun niiden määrään, saan ajatuksen että jos ei olisi erikseen kuoritakkia, villakangastakkia ja sadetakkia vaan ainoastaan yksi tyylikäs parka, eteisessä olisi väljempää. Sitten alan suunnitella sitä parkaa, löydän täydellisen ja alan miettiä mistä se olisi hyvä hankki. Takin saavuttu huomaankin, että vanhoissa takeissa on revennyttä vuoria ja muuta pientä vikaa, eli ei voi myydä tai antaa vaatekeräykseen. Ja tarvitseehan pihatakkeja.
Elämässä joutuu tosissaan pakostakin vertailemaan ja miettimään liikaa sellaistakin, mikä ei yhtään kiinnostaisi. Ja lasten kanssa saa koko ajan olla hankkimassa jotain. Siksikö joskus yrittää omia tunteitaankin ratkaista samalla tyylillä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihana ketju. Olen miettinyt samoja teemoja. Jatkuva kuluttaminen on alkanut puuduttaa, enkä jaksa enää innostua kauppoihin menosta tai tavaran ostelusta. Asenteeni tavaraan on myös muuttunut. Tavara ei tuota enää iloa vaan mieleen tulee vain miten se vie tilaa asunnossani, miten siivotessa pitäisi nostella enemmän esineitä jos omistaisin enemmän, tai kaikkea uutta pitäisi sitten huoltaa/pitää kunnossa/pitää latauksessa. Muuttaessa tarvitsee tuhat lisälaatikkoa ja joutuu pakkaamaan, kantamaan ja purkamaa miljoona ekstrakiloa.
Joskus tykkäsin ostella esim. söpöjä kukkaroita ja pussukoita. Nykyisin ekana on vain mielessä että miksi ja minne edes tunkisin jonkun uuden turhan pussin. Kotitalous on vaan niin täynnä, valmis, eikä tarvitse enää mitään. Harmi kun sama ostokrapula on jo levinnyt tuotteisiin jotka oikeasti tulisivat jopa tarpeeseen, esim. uudet housut reikäisten vikojen farkkujen tilalle. Kaupassa ei kiinnosta valita, sovittaa tai etsiä sopivaa. Olisipa helppoa jos nuokin voisi ostaa yhtä nopeasti kuten ruokakaupassa valita se tuttu "merkin x tomaattikastike maku y".
Olen jotenkin alkanut ymmärtää niitä saiturivanhuksia jotka elävät sen 20 vuotta ostamatta mitään.
Paradoksaalista, mutta tämäkin kuulostaa tutulta. Vihaan tavaraa samalla tavalla!
Samaan aikaan kun ajattelen niitä uusia juoksukärryjä, joiden kanssa voisi lenkkeillä lasten kanssa yhdessä, käyn jatkuvas sotaa romua vastaan.
Jopa pyrkimyksestä askeettisuuteen poikii uusia materiaalisia haaveita. Kun järjestän takkeja ja tuskaannun niiden määrään, saan ajatuksen että jos ei olisi erikseen kuoritakkia, villakangastakkia ja sadetakkia vaan ainoastaan yksi tyylikäs parka, eteisessä olisi väljempää. Sitten alan suunnitella sitä parkaa, löydän täydellisen ja alan miettiä mistä se olisi hyvä hankki. Takin saavuttu huomaankin, että vanhoissa takeissa on revennyttä vuoria ja muuta pientä vikaa, eli ei voi myydä tai antaa vaatekeräykseen. Ja tarvitseehan pihatakkeja.
Elämässä joutuu tosissaan pakostakin vertailemaan ja miettimään liikaa sellaistakin, mikä ei yhtään kiinnostaisi. Ja lasten kanssa saa koko ajan olla hankkimassa jotain. Siksikö joskus yrittää omia tunteitaankin ratkaista samalla tyylillä?
Tunnistan niin tuon haaveilu-suunnittelu-unelmointivaiheen. Jossain vaiheessa halusin itsekin aktiivisuusrannekkeen. Mielikuvana oli että sitten tiedän sykkeeni, käyn lenkillä, laihdun jne. kaikkea kiiltävää ja positiivista. Ostin ekaksi halvan kiinaversion ja alkuinnostus kesti ehkä pari päivää. Tuon jälkeen alkoi rasittaa sen aktiivisuuspiippaukset, appin seurailu ja rannekkeen lataaminen. Parissa kuukaudessa jäi laatikon pohjalle ja latauspiuhan hävittyä roskiin.
Tuon aktiivisuusranneke-episodin jälkeen olen yrittänyt peilata tuota kokemusta muihin haaveiluihin. Tämä on toiminut hyvin. Haluanko ja jaksanko oikeasti ladata älykelloa joka ilta? En, jo kännykän lataaminen ärsyttää. Pelaisinko oikeasti nintendo switchillä? En, en edes oikein välitä videopeleistä. Ajelisinko värikkäällä kivalla kaupunkiautollani ympäri kaupunkia? En, pelkään ajamista, enkä edes liiku paljoa kodin ja työn ulkopuolella. Haluanko oikeasti lenkittää koiraa kolme kertaa päivässä? No en todellakaan. Haluanko hillota laatikollista joulukoriste-muovikrääsää 360 päivää vuodessa, vain laittaakseni ne esille parin päivän ajaksi? No en. Yksikään noista ei ole edes ollut oikea tarve.
On kuitenkin ollut pelottavaa huomata, miten paljon kaikkia kulutus- ja ostoajatuksia sitä päähän mahtuukin. Ja miten paljon niitä pitää torpata. Ihan parin viime viikon ajalta mielessä on pyörinyt mm. miten hyvää kahvia tekisinkään uudella kahvinkeittimellä, miten hienosti asuisin uudessa asunnossa, miten kissa olisi onnellisempi uudesta raapimapuusta, miten kiva olisi tehdä voileipiä paninipressillä, miten makuuhuoneeseen tarvitsisi "jotain" että se näyttäisi joltain pinterestkuvalta. Pelottavin on tuo epämääräinen viimeksimainittu ajatus, jossa ostohalu on jotenkin jo olemassa ennen kuin edes tiedän mitä haluan ostaa. Ilman kulutusajatusten tietoista noteeraamista, kynnys oikeasti kuluttaa rahansa ja ostaa kaikki haaveilemansa olisi varmasti paljon pienempi.
Olipa ajatuksia herättävä aloitus. Kiitos.
Liikaa rahaa, aikaa ja somea. Ilmam näitä ei tuota ongelmaa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Virkistävä avaus, ja varsin hyvää pohdintaa olet käytöksestäsi käynyt!
Itse olen joskus haaveillut tavaroista, mutten enää oikein edes muista millaista se oli, koska n. 20 vuoteen en ole haaveillut mistään uudesta materiasta. Enkä hankkinutkaan paljon mitään.
Haluan elää niin, että tarvitsee ostaa mahdollisimman vähän, ja että olisin tyytyväinen näihin mitä mulla jo on. Saan itseasiassa jonkinlaista tyydytystä siitä, kuinka vähällä ostamisella ja kuluttamisella pärjäänkään. Siitä, että kun joskus käyn kaupoissa, saatan ihailla jotain tavaraa, mutta minulle ei tee yhtään tiukkaa olla haluamatta tai ostamatta sitä itselleni.
Olen kehittänyt itselleni jonkunlaisen puolitiedostamattoman haasteen keksiä elämästä täyttä ja mielenkiintoista, ilman kuluttamista. Todistaakseni (ainakin itselleni) sen yleisen väitteen vääräksi, että elämä on tylsää jos ei pyöri kaupoissa, ostele, uudista ja kuluta koko ajan.
Koen jopa jonkinlaista ylpeyttä ja erityisyyttä siitä, että pystyn olemaan haksahtamatta markkinoinnin, mainonnan, kulutuksen ansaan. Niillä ei ole minuun mitään otetta. Että ostaisin uusia hilavitkuttimia, hah! Uusisin sisustusta, hah! Vaihtelisin jatkuvasti vaatekaappini sisältöä, hahhah! Ette saa rahojani, minä ostan niillä paljon parempaa: vapauteni.
Ps. En tiedä määritteleekö lapsuuden kasvatus suhtautumista ostamiseen ja tavaroista haaveiluun. Itse en saanut myöskään lapsena juuri mitään, jouluna tuli lahjoja, muuten ei yleensä saanut mitään.
Tunnistan omassa elämässä tuon suunnittelun ja jatkuvan haluamisen kehän, jota ap hyvin kuvaa. Tosin käytän ostamiani tavaroita hyvillä mielin, mutta rahanmeno harmittaa. Olisin ikionnellinen, jos pääsisin eroon jatkuvasta haluamisesta.
Hyviä kommentteja. Niin, pohdiskelin tuota lapsuuden jatkuvan odotuksen merkitystä tavaroihin fiksaantumisessa. En tästä kuitenkaan mitenkään vanhempiani syytä. Eivät ole materiakeskeisiä ihmisiä, ja tekivät varmasti monin tavoin muuten hyvää työtä kasvattajina.
On tosiaan ollut sellaisia aikoja, että tämä ei ole vaivannut. Helpointa oli, kun pyöritin pientä hevostallia maalla. Elämä oli tiukkaa ja aina paitsi heinäkuussa sietämättömän vaikeaa, mutta jotenkin levollista. Silloin tiesi niin tarkasti oman paikkansa maailmassa ja hyväksyi sen. Oli vaan loppupeleissä liian vaikeaa, etenkin se painoi koko ajan, että tiesi että jos vaikka selkä jonain päivänä paukahtaa, kaikki on lopussa. Pistin paikat pakettiin ja lähdin opiskelemaan. Elämästä tuli helpompaa, niin kuin olin toivonut. Minusta on tullut normaali keskiluokkainen asuntovelallinen, ja myös vanhempi.
Yritänkö ostaa näiden hankintojen kautta vapauttani takaisin pala kerrallaan? Ostanko muoviruukkuun istutettuja kanervia ikkunalaudalle, koska haluaisin takaisin sen pimeän metsämaiseman jota vain kuu valaisee, mutta sinne ei voi näillä elämänvalinnoilla päästä?
Ap