Lue keskustelun säännöt.
Haluan helpon elämäni takaisin!
27.01.2015 |
Rakastan toki eskari-ikäistä lastani (pakollinen disclaimer), mutta pakko se on myöntää, ettei minusta ole kodinhengettäreksi tai lapsiperheen arjen "pyörittäjäksi". Kotityöt pitää tehdä säntillisesti, tai muuten kaaos leviää käsiin. Ruokaa on laitettava, vaikkei huvittaisi. Pyykkiä tuntuu tulevan moninkertaisesti. Kaikki siirtymiset ovat operaatioita. Omaa aikaa on todella vähän. Kotitehtävissä pitää auttaa jo nyt. Kohta alkavat harrastuskuskaukset. Silloinkin, kun ei ole kiukutteluja tai muuta murehdittavaa, arki on jotenkin ilotonta. Arjenhelpotusniksit eivät auta, kun oikeasti haluaisin asua yksin tai korkeintaan kaksin mieheni kanssa, ansaita töissä kulutusrahaa ja huvitella loppupäivän lukemalla, kahviloissa ja kaupungeilla.
Luulin, että tottuisin tähän, mutta enpä ole tottunut. Kohtalotovereita?
Kommentit (127)
Kun lapsi kasvaa, alkaa hän viettää paljon aikaa kavereiden kanssa. Silloin saattaa tulla mieleen että olisipa taas tuossa vieressä.
En ymmärrä miksi et voisi viettää aikaa ystävien kanssa kun mies voi tuolloin olla lapsen kanssa. Varaa matka Pariisiin, shoppaile siellä muutama päivä ja palaat virkeänä kotiin:) Useimmat ihmiset arvostavat vaihtelua, itse ainakin saan virtaa matkustelusta (myös ilman lapsia) ja opiskelusta, työstä ja ystävistä. Ei nämä katoa kun lapsia saa. Nyt vaan miettimään mitä haluat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähinnä minua säälittää lapsi, joka joutuu elämään sellaisen taakan alla, että on äidilleen rasite. Onneksi isä on edes SOPEUTUNUT tilanteeseen. Mutta ei sekään kyllä hyvältä kuulosta, että lapsi tietää isänsäkin vain sopeutunen. Kukaan ei rakasta lasta, eikä halua häntä. Se on ihmiselle aika rankka pohja aloittaa elämä. Tulee todennäköisesti aikuisena kulkemaan terapiassa siitä syystä, että äiti suri, kun ei päässyt kahviloihin ja elämään rauhassa miehensä kanssa.
Itse olen nimittäin tällainen lapsi. Yritin ekaa itsaria 14 vuotiaana, kun koin niin syyllisyyttä siitä, että pilasin äidin elämän. No siellähän se äiti määki sairaalassa näytelleen psykologille suurta rakkautta. Vihasin äitiäni ja sitä näytelmää, kun lässytti, että voi voi, kun miten se nyt näin ja lapsi on niin ihana ja he tukevat ja rakastavat. Mutta en uskaltanut sanoa psykologille että haluan pois kotoa ja elämästä, koska olen pilannut syntymällä äitini elämän. En minä tänne pyytänyt syntymään.
Toisen kerran yritin itsaria parikymppisenä, kun sairastuin masennukseen. Taaskaan ei onnistunut, kun poikaystävä tuli juuri kotiin ja ehti hommata minut sairaalaan.
Nyt äiti on vanha ja minä olen päässyt jaloilleni. Nyt äiti vinkuu, että on yksin ja minun pitäisi huolehtia hänestä. Olen kuulemma sen velkaa hyvästä lapsuudesta ja siitä, että hän on suostunut minut synnyttämään ja on pilannut elämänsä minun takiani. Ei, minä en pidä yhteyttä tähän naiseen, joka äidiksi minua kutsuu. Viettäkööt sitä vapaa-aikaa nyt rauhassa yksin, kun isäkin on lähtenyt pois tieltä. Istukoot kahviloissa ja nauttikoot vapaudestaan. Minä en aio enää pilata hänen elämäänsä läsnäolollani. Voin sanoa jopa vihaavani kyseistä naista, vaikka kuulemma on äitini.
Ymmärrän tosi hyvin ap:n ajatuksia. Itselläni on kaksi lasta (2v ja 1v), kultaakin kalliimmat, enkä tietenkään vaihtaisi heitä mihinkään. Mutta nimenomaan se vapaus, itsenäisyys ja spontaanius mikä leimasi elämääni ennen lapsia, on nyt poissa. Spontaanina ja nopeatempoisena ihmisenä (ja ainoana lapsena! hauska huomio joltain vastaajalta) olen ennen lapsia elellyt lähinnä kuunnellen omia mielihalujani ja ylipäätään vältellyt suunnitelmien tekemistä. Olen ollut se joka ilmaantuu bileisiin jos sinä päivänä huvittaa. Minulla on paljon kavereita ja olen sosiaalinen, mutta silti myös oman ajan ja oman tilan tarve on ollut suuri. Lapsen kanssa elämä ei voi jatkua samanlaisena, mutta kyllähän tuo aika lapselliselta elämäntavalta kuulostaakin jollain tavalla. Minä minä minä.
Oma nykyinen elämä on aivan erilaista kuin ennen. Tottakai se vaatii sopeutumista. Se vapaus, mikä ennen leimasi elämääni, on vaihtunut velvollisuuteen ja vastuuseen jostakusta toisesta. Syöttötuolin raappaamiseen puuronrippeistä, vaipan vaihtoon, leikkipuistossa hytisemiseen. Omien yöunien uhraamiseen kun pieni sairastaa. Luulen, että tulen kamppailemaan vapaudenkaipuuni kanssa ap:n tavoin varmaan ihan aina. Pyrin kuitenkin elämään sellaista arkea, jossa pystyn jollain lailla toteuttamaan myös sitä puolta itsessäni. Aikaan sitomaton liikuntaharrastus on ihan ehdoton. Lenkille voi lähteä spontaanisti aina kun mies on kotona :D
Ap, samassa veneessä ollaan. Elämäsi sisältö on ratkaisevalla tavalla muuttunut. Yritä keksiä uusia tapoja toteuttaa spontaania puolta itsessäsi. Entinen elämä on mennyttä, mieti millaista haluaisit elämäsi nyt äitinä olevan vaikka viiden vuoden päästä? Yritä lisätä sinulle iloa tuottavia asioita arkeesti. Vaikka ne ovat erilaisia kuin ennen, lopputuloksena arkesi on vähemmän "ilotonta". Toimii ainakin täällä. Itse haen edelleen tasapainoa uuden ja "vanhan" minän välillä. Pidä mielessä, että ahdistus on merkki siitä että jotain uutta tapahtuu. Välillä pitää oikein kunnolla tympäistä, että muutosta saa aikaan.
Mennyttä ei saa koskaan taksin. Sinä olet muuttunut, elämä ei olisi samanlaista kuin ennen, vaikka ottaisit ja lähtisit sitä tavoittelemaan
Tuntuuko kovin vaikealta sopia miehen kanssa kummankin ihan omasta vapaa-ajasta? Vaikka kerran kuussa kalenterissa kummallakin olisi oma vapaapäivä. Organisointikyvyn osoitushan se vain olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 07:59"]
Lähinnä minua säälittää lapsi, joka joutuu elämään sellaisen taakan alla, että on äidilleen rasite. Onneksi isä on edes SOPEUTUNUT tilanteeseen. Mutta ei sekään kyllä hyvältä kuulosta, että lapsi tietää isänsäkin vain sopeutunen. Kukaan ei rakasta lasta, eikä halua häntä. Se on ihmiselle aika rankka pohja aloittaa elämä. Tulee todennäköisesti aikuisena kulkemaan terapiassa siitä syystä, että äiti suri, kun ei päässyt kahviloihin ja elämään rauhassa miehensä kanssa.
Itse olen nimittäin tällainen lapsi. Yritin ekaa itsaria 14 vuotiaana, kun koin niin syyllisyyttä siitä, että pilasin äidin elämän. No siellähän se äiti määki sairaalassa näytelleen psykologille suurta rakkautta. Vihasin äitiäni ja sitä näytelmää, kun lässytti, että voi voi, kun miten se nyt näin ja lapsi on niin ihana ja he tukevat ja rakastavat. Mutta en uskaltanut sanoa psykologille että haluan pois kotoa ja elämästä, koska olen pilannut syntymällä äitini elämän. En minä tänne pyytänyt syntymään.
Toisen kerran yritin itsaria parikymppisenä, kun sairastuin masennukseen. Taaskaan ei onnistunut, kun poikaystävä tuli juuri kotiin ja ehti hommata minut sairaalaan.
Nyt äiti on vanha ja minä olen päässyt jaloilleni. Nyt äiti vinkuu, että on yksin ja minun pitäisi huolehtia hänestä. Olen kuulemma sen velkaa hyvästä lapsuudesta ja siitä, että hän on suostunut minut synnyttämään ja on pilannut elämänsä minun takiani. Ei, minä en pidä yhteyttä tähän naiseen, joka äidiksi minua kutsuu. Viettäkööt sitä vapaa-aikaa nyt rauhassa yksin, kun isäkin on lähtenyt pois tieltä. Istukoot kahviloissa ja nauttikoot vapaudestaan. Minä en aio enää pilata hänen elämäänsä läsnäolollani. Voin sanoa jopa vihaavani kyseistä naista, vaikka kuulemma on äitini.
[/quote]
Lukematta enempää viestiäsi kuin toiseen kappaleeseen... itku on jo puolestas silmissäni... :(
Minulle tuli mieleen että nämä ap:n kaltaiset naiset ovat sellaisia naisia, joilta lapset pitäisi ottaa huostaan ilman näkyvää syytä!
Toivottavasti ap ITSE tajuaa, että hänen on muututtava ja hänen ajatusten ja asenteiden on muututtava ja niitä on muutettava. ET VOI VAAN SANOA "no kun mä vaan ajattelen näin, mä vaan haluan näin".
Ihmettelen myös miten paljon ap:n viestit ovat saaneet plussapeukkuja ja miten ne viesit, joissa asian sanotaan olevan ikävä miinuspeukkuja. Kai tämä heijastaa nykyajan empatian vähentymisestä ja itsekyyden kasvusta. Juuri ap:n itsekkyyttä tuossa luultavasti kompataan, vai mitä?
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 07:45"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 06:54"][quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 17:04"] Ja kun tajuaa, että nyt on pikkulapsivuodet lusittu, elämä tuntuu aivan ihanalta! Mikä vapaus! Ilman lapsia tätä ei koskaan osaisi arvostaa. [/quote] Toivottavasti puhut vain omasta puolestasi, sillä kyllä ainakin minä, vela, osaan arvostaa vapauttani aivan hemmetisti! Ymmärrän oikein hyvin ap:n kokemuksen, sillä voin kuvitella että tuollaista ja vielä kamalampaa se lapsiperheen"rutiinista toiseen" -elämä minullekin olisi. Kyllä minä lähes joka päivä ajattelen, että voi kuin ihanaa ettei sellaista ole pakko elää, ja että on se oma vapaus olla ja mennä tai olla menemättä. [/quote] Minäkin osaan arvostaa vapauttani, en silti ole varmastikaan ikinä sitä erikseen ajatellut. Ehkä se on ollut niin itsestään selvää kun olen saman miehen kanssa ollut teini-ikäisestä asti ja jo alusta asti on ollut tiedossa että lapsia emme halua.
[/quote]
Ei kannata pitää mitään hyvää elämässään itsestäänselvyytenä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 09:23"]
Tuntuuko kovin vaikealta sopia miehen kanssa kummankin ihan omasta vapaa-ajasta? Vaikka kerran kuussa kalenterissa kummallakin olisi oma vapaapäivä. Organisointikyvyn osoitushan se vain olisi.
[/quote]
Vapaapäivä kerran kuussa, ihan kokonaiset 12 kertaa vuodessa. Wuhuuuuu \o/ \o/ \o/ \o/
Jos et vain vittuillut julmasti, niin onhan tuo jo ihan säälittävää. Vapaudenkaipuiselle ihmiselle 1 oma päivä kuukaudessa on sama, kuin antaisit nälänhätäiselle afrikassa kerran kuussa keksin.
Ihan en pysty ymmärtämään ap:tä, jolla on YKSI lapsi ja sekin jo eskarissa. Eskari-ikäisen on hyvä jo ruveta harjoittelemaan yksinoloa, joten siitä vaan sinne kahvilaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="AV Mamma" time="28.01.2015 klo 09:40"]
Ihan en pysty ymmärtämään ap:tä, jolla on YKSI lapsi ja sekin jo eskarissa. Eskari-ikäisen on hyvä jo ruveta harjoittelemaan yksinoloa, joten siitä vaan sinne kahvilaan!
[/quote]
Ei se huoli ja vastuu lapsesta ja lapsiperheen pyörittämisestä häviä minnekään, vaikka lapsi olisi hetken pois silmistä. Neuvosi on ihan yhtä huono kuin sanoa työuupuneelle, että käy lounastunnilla ulkona syömässä, niin et hetkeen näe töitäsi. Ei ne työt eikä niiden olemassaolo mihinkään siitä häviä.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 07:22"]Lapselle on erittäin haitallista olla rakkaudettomassa kodissa. Erityisen kurjalta tuntuu, että ap haluaisi elää miehensä kanssa kahdestaan. Missä se lapsi on näissä kuvitelmissa? Ja eskari-ikäinen. Tosi helppo ikä. Ei kenelläkään eskarilla ole kotitehtäviä.
Tämä rakkaudettomuus tulee heijastamaan lapseen koko hänen elämänsä. Suosittelisin pikaisesti perheterapiaa, ellet halua pilata koko lapsen elämää.
Terveet vanhemmat asettaa lapsen tarpeet mielellään etusijalle. Ei se tarkoita sitä, että uhrautuisi. Perhe-elämän voi luoda mukavaksi, voi miettiä miten meillä kaikilla olisi täällä mahdollisimman kivaa ja ilmapiiri olisi hyvä.
[/quote]
Jep. Ihmettelen minäkin, mut en yksi tavallinen (ilmeisesti ei erityislapsi tms) eskari-ikäinen voi olla.muun haastava että koko ajan on kamalaa. Ettei.kahvillakaan voi rentoutua kun koko ajan kalvaa että pian pitää palata lapsen luo. En halua ao syyllistää mutta.kuulostaa oikeasti siltä ettei teillä.ole kokonaisuus.kunnossa. joku muukin siinä nyt mättää. Käsittelisin sinuna asap asiaa terapiassa tai fakta on se että.lapsen kehitys rakkaudettomassankodissa häiriintyy.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 07:35"][quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 15:09"]
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 15:06"]
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 15:03"]
Kun on useampi lapsi niin aika menee nopeampaa ja sitä vaan tottuu siihen ,että omaikaa ei juuri ole. Ja kun ikää tulee lisää niin shoppailut ja kahvilat jää.
[/quote]
Tai sitten ei jää. Mulla aikaa sekä arjen pyörittämiseen, kavereille, miehelle ja niille pirullisille shoppailiuille ja kahviloille. Joillain se aika liikkuu ihan tavallisesti ja sitä omaakin aikaa jää.
[/quote]
En tiedä, onko aika tässä se rajaava resurssi. Ennemmin kyse on siitä, ettei ole energiaa ja kaikki logistiikka on niin hankalaa, että tekemisestä menee fiilis. Kaipaan mahdollisuutta olla spontaani ja tehdä asioita hetken mielijohteesta tai vaikka uppoutua tosi pitkäksi aikaa lukemaan jostakin mielenkiintoisesta aiheesta ilman keskeytyksiä. -ap
[/quote]
Tuota minäkin kaipaan, että saisi vaikka koko viikonlopun löhötä sängyssä ja lukea tiiliskiven kannesta kanteen ilman että tarvitsisi suoda ajatusta millekään muulle! Ei miettiä ruokaa, ulkoilua, pyykkihuoltoa, yhtään mitään.
Lapsi on kyllä rakas mutta kodinhengettäret ovat minulle yhtä utopinen tila kuin joku huippu-urheilija. Ja lapsi on aina tervetullut luokseni sittenkin kun asuu omillaan.
T: eskarilaisen äiti
[/quote]
Vuorotelkaa miehen kanssa. Mä lojun sängyssä kirjan tai koneen kanssa harva se viikonloppu. Mies silloin vaikka uimahallissa lasten kanssa. Usein toki käydään koko porukka mutta paljon vuorollaan kun rakastetaan lojumistakin. Usein siellä sängyssä sunnuntaisin on kyllä koko perhe möyrimässä. Rakastan elämääni ja lapsiani. Joskus turhauttaa arkiruuat ja samat rojut ympäriinsä mutta en ole yh joten omaa aikaa on paljon.
T. Kahden äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla räjähti sama tunne käsiin, kun perheeseen hankittiin koira. Itse syvästi vastustin koiran hankitaa, mutta puoliso ja lapset painostivat (vuosikausia) rajusti. Rakastan lapsiani (ja koiraakin), mutta itse olin kuvitelmissa, että nyt kun lapset ovat vähän isompia, niin alkaa helpottamaan ja jää itsellekin vähän enemmän aikaa.
Ja mitä vielä. Nyt elämä on yhtä koiran ulkoilutusta! Ja tähän muutama kirosana... mietin ensimmäisen kerran elämässäni, että otan eron kun en kestä tätä! Puolisolle ja lapsille koira on kaikki kaikessa...
Työskentelen syöpäsairaiden lasten parissa ja heidän vanhempansa eivät haluaisi muuta kuin lapsensa selviävän hengissä ja jatkuvien hoito-ja sairaalareissujen joskus loppuvan. Ja arjen palaavan.
Itse olen kolmen lapsen äiti ja tiedän mitä lapsiperheen arki on ja itseänikin joskus väsyttää.Olen kiitollinen työstäni,joka muistuttaa minua joka päivä siitä,että mikään ei ole itsestään selvää-Kaikki voi muuttua hetkessä. Toivon sinulle jaksamista ja asioiden suhteuttamista ja kiitollisuutta terveistä lapsistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä taas uskomaton ketju.
Ap kertoo, että elämä oli vapaampaa ja spontaanimpaa ennen kuin tuli lapsi huollettavaksi ja lapsiperheen arki on työläämpää kuin ilman lapsia. Ja kaipaa sitä helpompaa aikaa.
Sitten alkaa paskamyrsky, että kasva aikuiseksi ja tuhoat lapsen elämän. 54:sen kirjoitus veti pohjat.
Ap:lle totean, että tilanteesi ja aidot tunteesi ovat elämää ja se että suhtaudut niihin kiihkotta osoittavat sinun suurta kypsyyttä ihmisenä ja vanhempana.
Suuri osa ketjun moralisoivista supermammoista huutaa tälläkin viikolla naama punaisena lapsille ja/tai miehelle ja hoitavat tiedostetun tai tiedostamattoman marttyyriraivon voimalla kotityöt, arjen ja lapsenkasvatuksen.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 09:45"]
[quote author="AV Mamma" time="28.01.2015 klo 09:40"]
Ihan en pysty ymmärtämään ap:tä, jolla on YKSI lapsi ja sekin jo eskarissa. Eskari-ikäisen on hyvä jo ruveta harjoittelemaan yksinoloa, joten siitä vaan sinne kahvilaan!
[/quote]
Ei se huoli ja vastuu lapsesta ja lapsiperheen pyörittämisestä häviä minnekään, vaikka lapsi olisi hetken pois silmistä. Neuvosi on ihan yhtä huono kuin sanoa työuupuneelle, että käy lounastunnilla ulkona syömässä, niin et hetkeen näe töitäsi. Ei ne työt eikä niiden olemassaolo mihinkään siitä häviä.
[/quote] Ei helv.... Mulla on neljä lasta, mutta todellakaan en kanna mitään ylimääräistä huolta, jos istun kahvilla tai vaikka ravintolassa. Eikä tuo neuvo työuupuneelle olisi ollenkaan huono. Jaksais sekin taas paremmalla fiiliksellä takaisin tullessaan. Mitä ihmeen ja kumman huolta, murhetta ja vastuuta pitää niin kamalasti kantaa?
[quote author="AV Mamma" time="28.01.2015 klo 10:49"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 09:45"]
Ei se huoli ja vastuu lapsesta ja lapsiperheen pyörittämisestä häviä minnekään, vaikka lapsi olisi hetken pois silmistä. Neuvosi on ihan yhtä huono kuin sanoa työuupuneelle, että käy lounastunnilla ulkona syömässä, niin et hetkeen näe töitäsi. Ei ne työt eikä niiden olemassaolo mihinkään siitä häviä.
[/quote] Ei helv.... Mulla on neljä lasta, mutta todellakaan en kanna mitään ylimääräistä huolta, jos istun kahvilla tai vaikka ravintolassa. Eikä tuo neuvo työuupuneelle olisi ollenkaan huono. Jaksais sekin taas paremmalla fiiliksellä takaisin tullessaan. Mitä ihmeen ja kumman huolta, murhetta ja vastuuta pitää niin kamalasti kantaa?
[/quote]
Sitä, mitä esim. ap kantaa? Miten ihmisille on näin vaikea ymmärtää, että vaikka itse ei koe lapsiperhe-elämää kuormittavana, niin se todellakin sitä joillekin on. Naurettavaa väittää ettei lasten vanhemmalla olisi enemmän murheita ja huolia ja vastuita kuin lapsettomalla. Yhä totean että jos näin on, niin lapset on heitteillä.
Ja kyllä se neuvo on todella paska, sen tiedän tasan tarkkaan itsekin työuupumuksen ja pitkän sairausloman kokeneena. Sellainen "käy puoli tuntia muualla niin jaksat taas" on ihan hirveän törkeää toisen rasituksen ja stressin vähättelyä. Toivottavasti ette opeta lapsistanne yhtä empatiakyvyttömiä ihmisiä, jotka eivät yhtään osaa asettua toisen asemaan. "Kun minä en koe tätä niin, niin sinäkään et voi kokea".
Mitä ihmettä? Onko edellisistä siis ok, että äiti haluaa takaisin elämänsä ilman lasta? Eli ei iloitse ja rakasta lastaan. Miten ihmeessä voi elämä lapsen kanssa olla verrattavissa työuupumukseen? Käsittämätöntä
Ikävä kyllä minä en tuosta avauksesta löydä, kun itsekkään ja itsekeiseisen ihmisen tilityksen. Säälittävää sinänsä, että todnäk tässäkin lapsi tulee olemaan se kärsijä ja syyllistämisen kohde. Minun mielestä on ihan normaalia ottaa vastuu tekemisistään. Ihan missä asioista tahansa. Lapsi ei ole mikään koekaniini, tai leikkikalu, eikä itse ole pyytänyt tulla maailmaan, vaan loppuelämäksi, tai ainakin aikuisuuteen asti sitouttava ihminen. Omaa lihaa ja verta. Jos kahviloissa istuminen, reissaaminen, tai muu vastaava on tärkeämpää, niin todella väärä ihminen vanhemmaksi. Kannattaa antaa lapsi adoptioon, jos oma aikuiseksi kasvaminen ei onnistu.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 06:54"][quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 17:04"]
Ja kun tajuaa, että nyt on pikkulapsivuodet lusittu, elämä tuntuu aivan ihanalta! Mikä vapaus! Ilman lapsia tätä ei koskaan osaisi arvostaa.
[/quote]
Toivottavasti puhut vain omasta puolestasi, sillä kyllä ainakin minä, vela, osaan arvostaa vapauttani aivan hemmetisti! Ymmärrän oikein hyvin ap:n kokemuksen, sillä voin kuvitella että tuollaista ja vielä kamalampaa se lapsiperheen"rutiinista toiseen" -elämä minullekin olisi. Kyllä minä lähes joka päivä ajattelen, että voi kuin ihanaa ettei sellaista ole pakko elää, ja että on se oma vapaus olla ja mennä tai olla menemättä.
[/quote]
Minäkin osaan arvostaa vapauttani, en silti ole varmastikaan ikinä sitä erikseen ajatellut. Ehkä se on ollut niin itsestään selvää kun olen saman miehen kanssa ollut teini-ikäisestä asti ja jo alusta asti on ollut tiedossa että lapsia emme halua.