onko masentuneiden puolisoita/läheisiä

nii itelläki,,sinne masennnuksee puolee heittävää,kun kyl se tuntuu tarttuvan kans.

mies juo paljon ja sai just sydänkohtauksenki.nyt vähentäny juomist..mutt näin syksy se just saa voimat vielä vähemmiksi.

minä henkilökohtasesti saan voimaa uskosta=positiivisista ihmisten ajattelusta ja ajatella että A,B C suunnitelmat saa jatkuu jopa D,E jne.. eiii muuta ku hyväksyä että näin on ja iteelle ettttii apuuHÄN kieltäytyy yhä vain hakee apuu.

mutta yritänhän mää vaa yhä saada sitä kuraattorile,yritän aika ajoin kaikill ..vitamiinilääkkeil hälle JOHANNESÖRT jne. ZEMPPIÄ.VOIMIA SINNEKIN.

Mieheni on vasta muutaman vk ollut todella maassa ja masentuneena. Masennuksesta hän on ehkä kärsinyt jo vuosia, mutta nyt vasta tämä iski kuin pommi elämäämme! Hänen mielalat vaihtelevat suuresti: tänään joku saattaa tuntua hyvältä, mutta huomenna se ei enää ole sama..jne.. Syy masennukseen on välillä minussa välillä jossain muussa. Olen itse aivan rikki! Miten kummassa sitä jaksaa? Eniten minua huolettaa pieni lapsemme, joutuuko hän kärsimään tilanteesta jne....



Kertokaa vinkkejä jaksamiseen lisää:)



Toivottavasti sinne risukasaan paistaa aurinko vielä huomennakin:) ;)

Hei masentuneen läheiset,



Tilanne masentuneen läheisenä ei ole helppoa ja usein tällainen vaativa tilanne perheessä voi vetää myös sen perheen vahvemman, terveen tai " kaikenkestävän" läheisen - miten tätä tukihenkilö nyt kutsutaankaan, voimat vähiin. Suosittelisinkin, että tällaisessa tilanteessa myös masentuneen läheinen kääntyisi ammattiauttajan puoleen juttelemaan ihan omasta jaksamisestaan ja perheensä tilanteesta. Hyvin helposti perheessä masennus voi " tarttua" ja lopulta koko perheen on vaikea huomata, miten pahoin perhe voi. Suosittelisin siis; mars mars läheiset myös hakemaan keskustelua apua. Emme me ihmiset mitään kaikenkestäviä ole. Ammattiavusta on myös se hyöty, että ammattiauttaja pystyy katsomaan objektiivisesti koko perheen tilannetta ja mm. vapauttaa siitä luulosta, että puoliso voi olla toisen masennuksen aiheuttaja. Lisäksi ammattiauttajan kanssa voisi keskustella siitä miten suhtautua/ tukea puolisoaan avun hakemisessa masennukseen.

www.aromacreative.se





suomesa samanlaista sivuu.samoi tuotteit löytyy esimerkiksi..joku ADUKI SIVULLA,mutta kirjoittakaa google ja aromaterapia nii löytyy ohjeita ja infoo..SUOSITTELEN!!!

Kerroin, että lähipiirissäni on masennusta-

ja lääkäri sanoi, että on tärkeää rajata, mikä on masentuneen elämää ja mikä läheisen elämää-...



Masentunut tekee omat ratkaisunsa- eikä niihin pidä liika mennä mukaan= upppoutua, oli lääkärin viesti.



Se auttoi ainakin minua.

Mies on tällä hetkellä suljetulla osastolla katkaisemassa putkea. Enpä tiedä miten jaksaa. En ole kertonut kellekään, ja tästäkin pelkään että joku tunnistaa meidän perheen. Mies pelkää leimautuvansa. Ahdistusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta, univaikeuksia ja siihen lääkkeeksi alkoholi. Tiesittehän että alkoholi ja lääkkeet on huono yhtälö, lääkkeet eivät tehoa jos käyttää alkoholia samanaikaisesti. Voi myös olla vaarallista, alkoholi kuluttaa aivoista serotoniinin ja psykoosin vaara on siis suuri.



En tiedä kelle puhua enkä osannut tuonne keskusteluryhmäänkään kirjautua tai ilmottautua. Lapsiakin löytyy kotoa ja rutkasti stressiä monien vuosien ajalta. Masentuneelta olo ei tällä hetkellä tunnu, vain uupuneelta mutta helpottuneelta.



Yrittäkää saada läheinen osastohoitoon jo lapsienkin takia. Vastuu hoidosta ja se uhkailu " juon (tjs) koska sinä teet tätä ja sitä ja tuota" siirtyy ammattilaisille. Se paine kotona helpottaa kun ei tarvitse yrittää jaksaa hoitaa toista kun ei ole ammattilainen eikä osaa.



Lämmin halaus teille kaikille! Askel kerrallaan eteenpäin tällä yksinäisellä ja pelottavalla tiellä mutta uskon että kannattaa!

Fiona: itsellä ihan sama tilanne eli mies on psykiatrisella katkaisemassa viimeisintä putkeaan. Tilanne on on nyt perheemme kannalta aika kriittinen ja itse olen laittanut rajan tähän. Joko mies nyt tämän " keikan" jälkeen tsemppaa tai sitten lähdetään eri osoitteisiin. Meille on loppukesästä syntymässä ensimmäinen lapsemme.



Sissiliina kirjoitti järkeviä sanoja. Milenterveydellisistä ongelmista kärsivät voivat tosiaan heittäytyä erotilanteissa tosi hankaliksi. Oman mieheni osalta voin odottaa hyvinkin hankalaa prosessia, mikäli päädymme eroon. Mutta toivotaan, että hän hoitaisi lääkityksensä tästä lähtien niin kuin pitää ja voisi taas saada tasapainon elämäänsä.

Meillä tosin ollaan jo toipumaan päin. =)



Mies siis sairastanut vakavan masennuksen ja minuuteista oli kiinni ettei toteuttanut itsetuhoisia ajatuksiaan.



Liittyisin myös mielelläni tuolle postituslistalle mutta en taida osata.

Liittyäksesi listalle, sinulla täytyy olla Yahoo ID. Sen voit luoda helposti osoitteessa

http://groups.yahoo.com

>> Sign up



Tämän jälkeen voit liittyä keskusteluryhmään listan kotisivulla olevan " Join this group" -painikkeen kautta.



Kun olet kerran luonut Yahoo ID:n, voit helposti liittyä myös muille keskustelulistoille tai luoda itse sellaisen!



Kammari on viime aikoina ollut aika hiljainen, koska listalaisia on vain kourallinen. Kaikki uudet ovat siis enemmän kuin tervetulleita!



http://groups.yahoo.com/group/kammari/

Mies on masentunut, sairaslomalla, terapia vasta aluillaan ja tänään tipahti kutsu päiväsairaalaan. JA kaksi pientä lasta. Nyt on ollut vaikeaa ja tuntuu todellakin ettei itse jaksa ja vertaistukea kaipaan myös.

Minulla löytyy kokemusta sekä masentuneen puolisona olosta, että itse masentuneena olosta. En tiedä kumman rooli on rankempi, eikä ehkä ole syytä lähteä sitä enempää ruotimaankaan, mutta rankkaa on molemmin päin. Oma mieheni uupui työstä ja opiskeluista muutama vuosi sitten. Itse hoidin lapsiamme (2kpl) kotona. Lopulta uupumus vei kaikki voimat ja masennus iski täysillä päälle. Silloin tuntui ajoittain, että hoidan kolmea lasta. Mieheni saattoi istua tai maata sohvalla aamusta iltaan kuulematta tai näkemättä mitään, täysin omassa maailmassaan. Usein iltaisin, kun katsoin itse televisiota hän makasi pää sylissäni aivan hiljaa ja oli todella, kuin pieni vauva. Hän toipui ja minä vajosin omaan masennukseeni, josta en vieläkään ole toipunut. Terapiaa käyn läpi (hän ei koskaa terapiaan asti lähtenyt/päässyt) ja käynkin vielä kauan. Olen täysin sitä mieltä, että oman terveyden säilyttämiseksi masentuneen puoliso/läheinen on todellakin apua vaille, jotta itse jaksaa. Jos joku haluaa kirjoitella kanssani, niin voin hyvin kirjoitella, mutta toivoisin meiliosoitetta Sinulta, koska omassani on koko nimeni.

Tai meillä tämä kaikki lähti liikkeelle siitä, että mies ilmoitti, ettei tunne minua kohtaan samoin kuin ennen. Jospa kirjoittaisin meidän tarinan:



Eli olen ollut mieheni kanssa yhdessä 6-vuotta. Ensimmäinen vakava kriisi meillä oli, kun olimme seurustelleet 3,5-vuotta. Mieheni ihastui työkaveriinsa ja kertoi siitä minulle aika pian, viikon jälkeen. Kuukausi tahkottiin asioita, mutta niistä selvittiin jotenkin. Olotila oli silloin aika vastaava kuin nyt. Mieheni ei tiennyt mitään asioita eikä osannut vastata juuri mihinkään, halusi miettiä asioita. Tuolloin eri asia oli kuitenkin se, että me halailimme ja suukottelimme eli ei se ollut kuitenkaan sama kuin nyt. Aloin odottamaan meidän tytärtä hyvin pian tämän jälkeen (olimme toivoneet lasta jo 1,5-vuotta). Raskausaikana minulla oli pelkoja, että mieheni jättää minut ja tulevan vauvan ja pahaa oloa lisäsi se, että löysin miehen ihastuksen ajoilta puh.laskuja, joissa oli lähetelty 300 tekstiviestiä (hän kertoi minulle kahdesta). No, mies myönsi kaiken ja tänä päivänäkin väittää ettei koskaan tavannut tätä naista töiden ulkopuolella (ja tämä nainen lähti sitten opiskelemaan pian ja hänen oma suhteensa kaatui. Mies väittää, että viestit käsittelivät tämän naisen suhdetta --> en voi olla varma tästä kuitenkaan) Mies kuitenkin rakastui minuun selvästi uudestaan, minusta jäi hieman etäisempi. Tähän etäisyyteen varmasti vaikutti raskaus, koska voin erittäin huonosti (oksensin) 3kk ja lisäksi lapselta löyty niskaturvotusta, jonka takia voin myös psyykkisesti huonosti, koska odotimme lapsivesinäytteiden tuloksia. Loppu odotusaika oli onnellista ja myös pelkoni alkoivat hiipua taka-alalle.



Syntyi tyttäremme ja elo oli ihanaa...Päätimme mennä naimisiin, mieheni halusi tätä ihan mielettömästi (minä olisin halunnut jo aikaisemminkin). Häät olivat vuosi sitten syksyllä. Elo oli lapsiperheen ihanaa arkea, vaikka tyttäremme oli todella " vaativa tapaus" (koliikki lapsi sekä nyttemmin löydetty hyvän laatuisia kasvaimia kurkusta, joita pitää leikata monta kertaa vuodessa pois aikuis-ikään asti). Aloitin työt viime huhtikuun lopussa -->elämämme muuttui täysin. Aluksi olin onnellinen, kun sain vähän " omaa aikaa" , mutta tietenkään elämä ei ollut yhtään sama kuin ennen töihin menoa, olin poissa kotoa 9h/pvä, mies samoin. Elämä alkoi olla enemmän suorittamista eikä aikaa parisuhteelle ollut yhtään. Olimme kesällä sentään 2 päivää kahdestaan reissussa tuulettumassa. Myönnän itsekin sen, että parisuhde meni ihan siinä sivussa, en panostanut siihen itsekkään ollenkaan. Mieheni ollessa lomalla suhteemme voi huomattavasti paremmin, olihan hänellä aikaa silloin enemmän hoitaa lasta, koiraa sekä kotiamme...



Ehdotin 2-kk sitten, että pitäisimme sunnuntaipalavereja kotona. Jos ei viikolla ehtinyt/jaksanut kaikkea sanoa, niin tuolloin olisi tilaisuus kertoa ajatuksiaan. 3-viikkoa sitten mieheni ilmoitti, että tunteet minua kohtaan ovat muuttuneet. Hän itki niin paljon, että olo oli varmasti tukala. Ajattelin antaa hänelle tilaa ja muutin tytön sekä koiramme kanssa Äitini luokse viikoksi asumaan. Kun kotiuduimme, hänen ajatukset olivat edelleen sekavat ja tunteet minua kohtaan samat eli ei semmoista ikävää, mitä olisin toivonut tolla Äitini luona ololla. Hän jo puheli/oli ottanut selvää kaikista ero-asioista. Juttelimme joka päivä iltaisin monta tuntia asioista. Tyttäremmekin on olut äidilläni nyt lähi viikkoina 2 yötä, että meillä olisi enemmän aikaa keskustella. Mieheni ei osaa ilmaistaa (ei ole koskaan osannut kyllä " hyvin" puhua) muuta kuin, että hänen on paha olla, hän ei jaksa kauaa näin, voimat ovat ihan loppu. Olen ehdottanut parisuhdeterapiaa/yksilöterapiaa, mutta hän ei ole kuulemma sairas eikä tietenkään tarvitse apua. Mieleeni on tullut ajatus, että voisiko hänellä olla joku masennus/burn out? Hänellä on vaativa työ, jossa on hirveästi vastuuta. Kaikki on hänen kontollaan eikä hän voi sairaanakaan olla pois töistä (asiaan sentään tulossa parannusta pitkällä tähtäimellä. Mieheni on usein töistä tullessa (ollut siis jo ennen meidän kriisi) todella väsynyt. Ei jaksaisi tehdä oikeastaan mitään ja nyt kun olen mennyt töihin, niin tietysti hänelläkin on enemmän vastuuta kodista. Olisiko tämä voinut ajaa hänet ahdinkoon, jonka myötä hän olisi ruvennut kyseenalaistamaan tunteitaan? En haluaisi millään uskoa, että meidän rakkaus on hävinnyt. Mielestäni lause: " Olen ihan loppu, minulla ei ole yhtään voimia" , kertoo muustakin kuin vain meidän suhteesta? Mitä mieltä olette? Itsekin jaksan kuitenkin jotekin töissä ja kotona kaiken tämän " paskan" keskellä. Ja minulla olisi voimia panostaa suhteeseen, toinen ei vain tule yhtään vastaan.



Viime viikonloppuna hän oli koiran kanssa mökillä rauhoittumassa. Sieltä tultuaan kotiin, hän onneksi sanoi, että ei halua luovuttaa. Löysin netistä myös muutaman masennuslaskurin, joiden mukaan mieheni tulee ottaa yhteyttä lääkäriin. Hän lupasi minulle nyt varata ajan itselleen. Toivottavasti hän myös pysyy lupauksessaan eikä muuta enää mieltään. En pysty auttamaan miestäni, koska hän ei osaa avautua minulle. Toivottavasti ammatti-ihminen auttaa häntä. Myös pariterapiaa olen ehdottanut, mutta nyt ainakin mies on menossa ensin yksin juttelemaan.



Oli ihanaa löytää tämä viesti-ketju. Olo on niin surullinen ja avuton. Minä myös mieluusti kirjoittelisin sähköpostia, mutta en halua antaa sähköpostiani tässä näkyviin.



Ittna

Tuttua tuo kaikki täälläkin.

Mieheni sairastaa paniikkihäiriötä. Kun tapasimme viisi vuotta sitten, hän oli lopettelemassa juuri serotoniinilääkitystä. Sen jälkeen oireet pysyivät poissa aina alkusyksyyn asti.

Ilmeisesti tässä parin vuoden aikana on tapahtunut liikaa stressaavia asioita, mökin ja asunnon osto, remontti, työpaikan vaihto, mieheni isän jatkuvasti paheneva alkoholismi ja lapsettomuustutkimukset joita käymme läpi tällä hetkellä. Kuitenkin oireet palasivat ja todella rajuina, fyysisten oireiden lisäksi hän on saanut todella voimakkaita itsetuhoisuusajatuksia ja ajatuksia toisten vahingoittamisesta. Pelottaa niin vietävästi, sillä mieheni on maailman kiltein ja kunnollisin mies.

Olemme juosseet tässä lääkäreillä ja hänellä on jo toinen lääkityskokeilu menossa, mistään ei tunnu olevan apua. Onneksi huomenna hän pääsee ensimmäistä kertaa psykologille juttelemaan tuntojaan.

Itse yritän olla tukena, mutta kuka tukee lähimmäistä, jonka tarvitsee olla vahva kahden edestä. Itsekin pelkään sairastuvani. Kun mieheni oli sairaslomalla pelotti jättää häntä yksin päiväksi. Ahdistus helpotti vasta työpaikan ovella, työpäivä meni hyvin, mutta päivän päätyttyä kotimatkalla puristava tunne rinnassa alkoi uudestaan. Omia sekä mieheni vanhempia ei uskalla rasittaa koko ajan arjellamme. tuntuu että yksi väsynyt läheinen riittää.

Itsekin pelkää koko ajan uutta kohtausta ja on pakko varmistella miehen vointia koko ajan, sekä etsiä merkkejä kulloisistakin fiiliksistä.

Onko ehdotuksia mitä tässä pitäisi tehdä?

Toivon että teidän puolisot ottavat vastaan apua, sillä minun ei ottanut. Masennus laukesi lapsen synnyttyä, mutta sukulaiset kertoivat hänen sairastaneen jo vuosia vailla hoitokontaktia. Meillä oli lyhyt suhde, kahden (2) vuoden jälkeen pistin rajat ukolle. Hänellä oli lääkitys, muttei suostunut terapiaan. Pariterapiaakin yritettiin, mutta kun kaveri ei ollut kiinnostunut muuttamaan omaa tapaansa käyttäytyä, niin ei siitäkään ollut apua.



Lopulta laitoin miehelle selväksi, etten salli hänen käytöstään, lapsen laiminlyömistä (siis jätti vauvaa yksin kotiimme, löi vauvaa ym), ylivarojen elämistä, eristäytymistä, valehtelua, hänen seksihaluttomuutta ja vetelehtimistä. Tähän mennessä olin yrittänyt kannustaa, motivoida, tukea, rakastaa, helliä ja hoitaa kaveria, tehnyt kaikki kotityöt, luopunut omista menoista ja rahoista, saadaksemme rahaa ruokaan ja kaveri vain eli omaa elämäänsä vailla läsnäoloa ja keskustelua. Jos yritin saada aikaan keskustelua esim. raha-asioista, hän hermostui ja olemus oli pelottava. Oli parempi olla siis hiljaa.



Yksi aamu hän laittoi tekstiviestin ja kertoi muuttavansa pois vähäksi aikaa. Suuttui minuun kun kerroin että tämä ei ole taas viikon virkistysreissu vaan asumuseron aikana on tultava muutosta arkeemme. Hänen on otettava vastuu edes pienestä osasta elämäämme. Ei halunnut ja uusi nainen oli parin viikon päästä " pelastamassa" häntä.



Tässä on mennyt kohta kaksi vuotta käräjäoikeudessa, kaikki asiat ovat menneet sitä kautta. Ja lisäksi kotirauhan häiritsemistä ym.häirintää. Myöhemmin kuulin hänen juokseen vieraissakin. Söi viagraa masennuksen takia, muttei kotona ko. lääkitykselle ollut käyttöä ;)



Teille jotka aiotte jättää psyykkisesti sairaan puolison, olkaa viisaita ja hoitakaa teidän nimissä olevat luotot ym ennen sitä tai yrittäkää esim.sähköpostilla saada aikaan sopimuksia (sähköposti on hyvää todistusaineistoa). Ottakaa kopiot puolisonne asiakirjoista, joissa on todisteita masennuksesta, alkoholin käyöstä tms. Lastenne näkökulmasta olisi hyvä että masennuksesta olisi kunnollista näyttöä ja siihen liittyvistä oireista lääkärintodistuksen, todistajia ja sähköpostivaihtoa. Ja jos harkitsette eroa, pysykää aikuisena. Vaikka vituttaisi älkää lähtekö sotimaan " hullun" kanssa. Parempi purkaa tunteitaan terapiassa tms.



Siis masentuneen puolisona ensiarvoisen tärkeää on huolehtia itsestä. Jos kaveri ei suostu hoitamaan itseään, et sinäkään voi toista pelastaa. Kaverille tosin täytyy antaa aikaa miettiä omaa motivaatiota kuntoutua, mutta jos mitään ei ala tapahtua, keskity edes pelastamaan itsesi ja lapsesi. Lapsille on parempi ero ja elämä terveen vanhemman kanssa, kuin kotona kireä ilmapiiri ja kaksi masentunutta vanhempaa.



Omalla kohdallani ero oli ainoa oikea ratkaisu. Ja hyvin pärjätään kaksin lapsen kanssa, mikä tietysti ärsyttää exääni. Nyt pari vuotta eron jälkeen ymmärrän miksi jotkut ystävät kommentoivat, että muutuin avioliittoni aikana. Masentunut puoliso on raskas ja ikäänkuin kuihduin kun jouduin myötäilemään kaverin tunnepurkauksia. Nyt voin taas nauraa ja olla oma itseni, eikä tarvitse selitellä elämäänsä ja pelätä miehen reaktioita. Minulla on pienet tulot, mutta kuinka hyvin pärjäämmekään, kun raha menee oikeisiin asioihin, eikä pelaamiseen ja älyttömään mässäilyyn tms.



Voimia ja jaksamista kaikille teille puolisoille. vetäkää rajat puolisollenne ja itsellenne. Mihin suostut, mihin et? Millaisena näet itsesi nyt ja millainen olet ollut/haluaisit olla? Meillä on vain yksi elämä. Valitettavasti kaikkia emme voi pelastaa, pelastakaa edes itsemme ja lapsemme. Ja usein se " jöröjukkakin" motivoituu tekemään töitä kuntoutumisensa eteen kun vaihtoehtona on perheen menetys.

Te paljon kokeneet: voisiko joku kertoa lyhyesti, missä menee raja diagnosoitavan masennuksen sekä " vielä normaalin" väsymyksen, ahdistusoireiden ja/tai loppuunpalamisoirehtimisen välillä.



Olen puoliso ihmiselle, jonka viimeiset kuusi vuotta ovat olleet melkomoista tunnemylläkkää, mutta joka ei ole halunnut lähteä hoidattamaan itseään asiantuntijalla - vaikka aika ajoin myöntää suurenkin tarpeensa siihen. Vaimohan hänellä on vaikeitten asioiden käsittelemistä varten...



Ja tässä kai sudenkuoppa ja suuri vaara sairastua myös itse mukana. On tosi vaikea tunnistaa mylläkän keskellä kuitenkin, mikä on normaalia mikä ei?! Kertokaahan kokeneemmat, milloin olisi todellakin viimeinen aika patistaa toinen hoitavan tahon luokse?

En tiedä, minkä diagnoosin mieheni saisi, jos suostuisi hakeutumaan hoitoon. Olen itse päätellyt, että hän on vähintään pahasti stressaantunut, jos ei vielä masentunut. Viime yönäkin tuo valvoi tietokoneella aamuyöhön ja nukkui puolille päivin (tekee iltatöitä). Nukkuu valo päällä kuin pieni lapsi, koska muuten ahdistaa (?). Rankkaa on joka tapauksessa oli diagnoosi mikä hyvänsä.



Psyykkisesti puolikuntoisena mies ei jaksa nauttia perheestään. Kun olemme yhdessä, tunnelma on kireä. Ajaudumme päivä päivältä kauemmas toisistamme. Mies on niin synkkä ja omien murheidensa murskaama, ettei halua edes koskettaa. Olemme pelkkä rakastavaisten muisto.



Lasten vuoksi surettaa. Nythän elämän pitäisi olla parhaimmillaan, kun lapset ovat pieniä. Sen sijaan mieheni on kuin vanha elämään kyllästynyt äijä, äreä ja synkkämielinen. Kertakaikkisen yksinäiseksi tässä tuntee itsensä. Kuinka kauan tätä jaksaa?

Elämme tällä hetkellä perheessä läpi helvettiä mieheni masennuksen vuoksi. Olen jopa liian väsynyt nyt kirjoittamaan edes asiasta mutta aion kerätä voimia kirjoittaakseni jo vaikka tänään.



Luin viestisi ITTNA ja täytyy sanoa että tarinani on monelta osin aivan kuin sinun kirjoittamasi.



Olo on hirveä, en meinaa jaksaa millään. Yritän epätoivoisesti auttaa miestäni ja samalla pitää itsestäni sekä lapsestamme huolta. kaikenlisäksi ole vielä aika viimeisilläni raskaana. En jaksa hymyillä enkä tuntea hyvää oloa enää mistään. Mieheni masennus ja sanat sekä teot joita masennus on aiheuttanut ovat saaneet minut epätoivoiseksi. Kaikki on epävarmaa ja sekavaa. Yritän kirjoittaa myöhemmin.



Anetta

Vaikkakin tämä ketju on myös oiva paikka vahtaa ajatuksia, niin annan tässä oman äsken tehdyn sähköpostini, johon toivon kaikkien halukkaiden kirjoittavan. Elikkäs:



Kaarina2005@netti.fi



Ittna

Milloin haetaan apua-

silloin, kun masentunut puhuu itsetuhoisuudesta, on aggressiivinen, ei nouse sängystä vaan makaa koko päivän...



Toivottavasti tästä on apua.



Eli on uhkaksi itselleen tai lähympäristölleen. Usein lääkitys jo auttaa ja pitkä ( yleensä kuukausia- esim. 6 kk) sairasloma- riippun masennuksn vakavuudesta toki.

Heippa,



Meillä on tapahtunut edistystä kotona. Mies ei enää väitä, että kaikki johtuu vain tunteiden kuolemisesta minua kohtaan. Nyttemmin on myöntänyt, että minusta ei halua luopua. Olemme menossa ensi tiistaina parisuhdeneuvontaan ja mies on lisäksi menossa (vielä ei aikaa varattuna) yksin keskustelemaan psykologille. Tilanne on paremmalla mallilla, sillä kaikki läheiset ihmiset tietävät nyt asiasta. Kerroimme miehen vanhemmille viime v-loppuna asian. He ovat myös vain kannustaneet miestä ammatti-ihmisen juttusille. Miehen isä tuli varta vasten kahden kesken poikansa kanssa keskustelemaan edellis päivänä (he eivät todellakaan ole aikasemmin olleet, mitään " henkevän keskustelun" tyyppejä). Ainut asia, jota en ymmärrä, on että mieheni haluaa muuttaa yksin miettimään asioita. Minun eikä kenenkään mielestä tuo ole ratkaisu mihinkään, mutta milläs käännät toisen pään? Vuokrasopimus on jo lähes allekirjoitettu... :( Plaah!!!!



Ittna