Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kadehdin lapsettomia ystäviäni
09.11.2021 |
Olen kahden pienen lapsen äiti ja huomaan kadehtivani lapsettomia ystäviäni. Haluaisin nukkua aamuisin pitkään, syödä mitä haluan ja milloin haluan, katsella televisiota yöllä miettimättä koska lapset herättävät, käydä lomamatkoilla, ravintoloissa ihan rauhassa ystävien kanssa ja käyttää rahani johonkin muuhun kuin toppahaalareihin ja vaippoihin. Nyt valvon yöt flunssaisen lasten kanssa, imetän, siivoan, teen ruokaa ja pesen pyykkiä. Koko ajan. En edes muista koska olisin nukkunut yli 2 tuntia putkeen ja jokainen aamu lähinnä vituttaa.
Rakastan kyllä lapsiani tosi kovasti, mutta haluan loman äitiydestä ja tehdä joskus jotain omia juttujani. En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. Eli haluaisinko sittenkään elää ilman sitä, vaikka elämä olisikin paljon helpompaa.
Kommentit (133)
Kadehdin myös. Oli virhe tehdä lapsi tähän hulluun hulluun maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hetkiä, jolloin kadehdin ihmisiä joiden lapset ovat jo isoja. Kokonaan lapseton en haluaisi olla.
Mutta sitten taas ne vanhemmat ihmiset tuntuvat kaipailevan takaisin lapsiperheaikaan! Että silloin elämä oli hyvää :D
Mulla on yksi 16-vuotias. En ole hetkeäkään kaivannut takaisin pikkulapsiaikaan. En ole siksikään halunnut toista lasta koskaan, olen liian mukavuudenhaluinen:)
Sama. Yhden lapsen vauva- ja taaperoajat "kärsin läpi" kadehtien lapsettomia, mutta toista kertaa en siihen lähde. Nyt kun lapsi on 9 v, elämä on IHANAA! Saan tehdä kaikkea mitä lapsettomatkin, mutta sen lisäksi elämässäni on tuo mahtava tyyppi.
Niin tosiaan eihän siinä mennyt kuin 9 vuotta elämästä omasta ajasta ja omista kivoista jutuista tinkien. Pikkujuttu.
Eikö joskus ukko voisi hoitaa lapsia, jotta ap pääsee vaikka leffaan ja ravintolaan kavereiden kaa. Minunkin äiti-ystävät voivat jättää taaperon kahdestaan isänsä kanssa kotiin ja lähteä toiselle paikkakunnalle viikonloppulomalle.
Niin tosiaan eihän siinä mennyt kuin 9 vuotta elämästä omasta ajasta ja omista kivoista jutuista tinkien. Pikkujuttu.[/quote]
Varmaan siitä lapsestakin tosi kivaa kun joutuu syntipukiksi äidin elämän pilaajana vaikkei koskaan pyytänytkään syntyä. Tosi kiva varmaan kasvaa kotona kun tietää että oma äiti vihaa sua koska kehtaat olla olemassa.
Jos siitä omasta ajasta ja omista jutuista ei halua tinkiä, niin jättää suosiolla sen lasten tekemisen sellaisille jotka siihen pystyy. Sun kaltasta äitiä ei yksikään lapsi tarvitse.
Omat lapset on jo isoja ja muuttaneet pois ja muistelen kaiholla kuinka ihanaa oli kun oli elämää ja touhua. Ei sitä jaksa koko ajan bilettää ja olla menossa. Eli usein on tylsää ja ei keksi tekemistä. Oli elämänmakuistaja iloista aikaa. Koko ajan tapahtui uusia asioita. Nauttikaa kun lapset ovat pieniä. Se on sitä aitoa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Lapset on ihania. Mutta tosiaan kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia jos on sitä mieltä että ei niitä halua. Muiden toiveiden ja halujen mukaan ei pidä mennä. Itselläni lapsia ja rakastan heitä yli kaiken mutta ymmärrän myös vapaaehtoisesti lapsettomia. On vain yksi elämä niin jokainen tekee niin kuin itse tuntee oikeaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristiina xx kirjoitti:
Eikö joskus ukko voisi hoitaa lapsia, jotta ap pääsee vaikka leffaan ja ravintolaan kavereiden kaa. Minunkin äiti-ystävät voivat jättää taaperon kahdestaan isänsä kanssa kotiin ja lähteä toiselle paikkakunnalle viikonloppulomalle.
Anna mä arvaan: sulla ei ole lapsia? Tai et ainakaan tavoita yhtään mitä ap tuolla viestillään tarkoittaa. Hän varmaan kaipaa vapautta. Vapautta olla ja tehdä olematta kenellekään tilivelvollinen. Se, että saa joskus jonkun vapaaillan ei ole sama asia. Mutta jos lapsettomana ihmisenä elät vain itseäsi varten, niin et tätä tajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Korjaan vähän kirjoitustasi:
Sinä et voi kokea järisyttävää rakkautta ketään muuta kuin lapsiasi kohtaan. Et voi puhua kenenkään muun kuin itsesi puolesta. Rakkaus on subjektiivinen kokemus.
Ja kuten jo sanottua; me kaikki näemme miten se ylivertainen rakkaus käytännössä näkyy. En missään nimessä itse halua sellaista rakkautta elämääni. Rakkautta on jo riittävästi, vaikka muille jakaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Korjaan vähän kirjoitustasi:
Sinä et voi kokea järisyttävää rakkautta ketään muuta kuin lapsiasi kohtaan. Et voi puhua kenenkään muun kuin itsesi puolesta. Rakkaus on subjektiivinen kokemus.
Ja kuten jo sanottua; me kaikki näemme miten se ylivertainen rakkaus käytännössä näkyy. En missään nimessä itse halua sellaista rakkautta elämääni. Rakkautta on jo riittävästi, vaikka muille jakaa.
Luulet että voit kokea, mutta et voi. Sitä ei koe ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan, ei kulaan. Et tiedä siitä tunteesta mitään, siksi et usko että et ole sitä koskaan kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Omat lapset on jo isoja ja muuttaneet pois ja muistelen kaiholla kuinka ihanaa oli kun oli elämää ja touhua. Ei sitä jaksa koko ajan bilettää ja olla menossa. Eli usein on tylsää ja ei keksi tekemistä. Oli elämänmakuistaja iloista aikaa. Koko ajan tapahtui uusia asioita. Nauttikaa kun lapset ovat pieniä. Se on sitä aitoa elämää.
Tää on tosi hyvin sanottu. Omat lapset on vielä pieniä, mutta kun ehdin viettää omaa aikaa aikuisiällä yli 10 vuotta ennen äidiksi tulin, niin osaan tätä nyt arvostaa. Elämässä on paljon enemmän sisältöä kuin ennen oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Korjaan vähän kirjoitustasi:
Sinä et voi kokea järisyttävää rakkautta ketään muuta kuin lapsiasi kohtaan. Et voi puhua kenenkään muun kuin itsesi puolesta. Rakkaus on subjektiivinen kokemus.
Ja kuten jo sanottua; me kaikki näemme miten se ylivertainen rakkaus käytännössä näkyy. En missään nimessä itse halua sellaista rakkautta elämääni. Rakkautta on jo riittävästi, vaikka muille jakaa.
Luulet että voit kokea, mutta et voi. Sitä ei koe ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan, ei kulaan. Et tiedä siitä tunteesta mitään, siksi et usko että et ole sitä koskaan kokenut.
Minä en epäile sekuntiakaan etteikö kokemus ja tunne olisi itsellesi täyttä totta. Edelleenkään et kuitenkaan voi sanoa sen olevan totta kenenkään muun kuin itsesi kohdalla. On ihan kylmää faktaa ettei ole olemassa mitään myyttistä vanhemmanrakkautta. Sen näkee kun katsoo ympärilleen ja huomaa, miten ihmiset kohtelevat lapsiaan. Ja hylkäävät niitä tai suorittavat muuten vanhemmuutta koska on pakko. Monet isät lähtevät perustamaan uutta perhettä ja unohtavat olemassaolevat lapset melkein kokonaan, tosin saman voivat tehdä myös äidit.
Eli ei. Sinulla ei ole hallussasi mitään suurta totuutta josta osa ihmisistä ei pääse koskaan selville. Sinulla on 100% oma tunteesi asiasta, enkä epäile sen todellisuutta vähääkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Minä koin näin. = Kaikki kokevat näin.
Minä en ole kokenut. = Kukaan ei voi kokea.
Nämä on just näitä perusteluja, jotka ei oikein johda mihinkään. Elämän kirjo on niin laaja, että mitään yhteistä, yhtä oikeaa rakkauden tunnetta ei ole olemassakaan. Yksi kokee suurinta rakkautta lastaan kohtaan, joku toinen kokee suurinta rakkautta jotain muuta kohtaan. Tai sitten ei koe. On vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, ja lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan, ja kaikkea siltä väliltä.
Rakkaus on tunne, ihan samoin kuin vaikka suru tai viha. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen puolesta sanoa, miltä joku asia tuntuu, tai miten voimakkaasti se tuntuu. Se on aina henkilökohtaista.
Biologialla on toki syynsä sille, miksi hoivavietti ja rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan on usein voimakas. Ei kukaan lähtisi siihen rumbaan, jos se tuntuisi pelkästään kamalalta. Hormonit käy esim. tuoreella äidillä, tai vastarakastuneella, aivan ylikierroksilla, ja ihan syystä. Niin meidät on rakennettu.
On kuitenkin joko tietämättömyyttä, ylimielisyyttä tai oman itsensä vakuuttelua väittää, että vain rakkaus omaan lapseen menee kaiken muun yli kaikilla. Loppujen lopuksi se on vain yksi rakkauden muoto - eikä niitä oikein voi eikä ole mitään syytäkään yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Korjaan vähän kirjoitustasi:
Sinä et voi kokea järisyttävää rakkautta ketään muuta kuin lapsiasi kohtaan. Et voi puhua kenenkään muun kuin itsesi puolesta. Rakkaus on subjektiivinen kokemus.
Ja kuten jo sanottua; me kaikki näemme miten se ylivertainen rakkaus käytännössä näkyy. En missään nimessä itse halua sellaista rakkautta elämääni. Rakkautta on jo riittävästi, vaikka muille jakaa.
Luulet että voit kokea, mutta et voi. Sitä ei koe ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan, ei kulaan. Et tiedä siitä tunteesta mitään, siksi et usko että et ole sitä koskaan kokenut.
Minä en epäile sekuntiakaan etteikö kokemus ja tunne olisi itsellesi täyttä totta. Edelleenkään et kuitenkaan voi sanoa sen olevan totta kenenkään muun kuin itsesi kohdalla. On ihan kylmää faktaa ettei ole olemassa mitään myyttistä vanhemmanrakkautta. Sen näkee kun katsoo ympärilleen ja huomaa, miten ihmiset kohtelevat lapsiaan. Ja hylkäävät niitä tai suorittavat muuten vanhemmuutta koska on pakko. Monet isät lähtevät perustamaan uutta perhettä ja unohtavat olemassaolevat lapset melkein kokonaan, tosin saman voivat tehdä myös äidit.
Eli ei. Sinulla ei ole hallussasi mitään suurta totuutta josta osa ihmisistä ei pääse koskaan selville. Sinulla on 100% oma tunteesi asiasta, enkä epäile sen todellisuutta vähääkään.
Takertuva vanhempainrakkaus voi joskus olla yhtä painajaista. Liika on liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Minä koin näin. = Kaikki kokevat näin.
Minä en ole kokenut. = Kukaan ei voi kokea.Nämä on just näitä perusteluja, jotka ei oikein johda mihinkään. Elämän kirjo on niin laaja, että mitään yhteistä, yhtä oikeaa rakkauden tunnetta ei ole olemassakaan. Yksi kokee suurinta rakkautta lastaan kohtaan, joku toinen kokee suurinta rakkautta jotain muuta kohtaan. Tai sitten ei koe. On vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, ja lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan, ja kaikkea siltä väliltä.
Rakkaus on tunne, ihan samoin kuin vaikka suru tai viha. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen puolesta sanoa, miltä joku asia tuntuu, tai miten voimakkaasti se tuntuu. Se on aina henkilökohtaista.
Biologialla on toki syynsä sille, miksi hoivavietti ja rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan on usein voimakas. Ei kukaan lähtisi siihen rumbaan, jos se tuntuisi pelkästään kamalalta. Hormonit käy esim. tuoreella äidillä, tai vastarakastuneella, aivan ylikierroksilla, ja ihan syystä. Niin meidät on rakennettu.
On kuitenkin joko tietämättömyyttä, ylimielisyyttä tai oman itsensä vakuuttelua väittää, että vain rakkaus omaan lapseen menee kaiken muun yli kaikilla. Loppujen lopuksi se on vain yksi rakkauden muoto - eikä niitä oikein voi eikä ole mitään syytäkään yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen.
En toki väitä että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan. On paljon huonoja vanhempia, joilla moni muu asia menee lapsen edelle. Mutta vanhemman rakkaus lasta kohtaan on yleisesti niin voimakas tunne, että sitä ei voi kokea mitään muuta kohtaan. Tässä asiassa lapsettoman ihmisen ei kannata ruveta hirveästi vänkäämään, sillä sinulla ei ole kokemusta asiasta. Lapsen saaneilla taas on kokemus kummastakin elämäntavasta ja näin ollen pystyvät ottamaan kantaa asiaan.
Ja älä tulkitse lapsiinsa aamulla ärayyntynyttä työkaveriasi ihmiseksi joka ei rakasta lapsiaan. Todennäköisesti hän rakastaa ärtymyksestään huolimatta lapsiaan enemmän kuin sinä tulet missään parhaimmassakaan tilanteessa rakastamaan.
Minä jättäisin kyllä mielelläni asiantuntijatyöni osa-aikatyöhön kaupan alalla, ei kiinnosta tuhlata koko elämää TYÖHÖN. Suomalaisille on joku kunnia-asia tehdä töitä niska limassa ja pyöräyttää kakaroita :D
Minä haluan treenata ja ratsastaa enemmän, työ vie liikaa aikaa. Katson kyllä koko ajan sivusilmällä osa-aikatöitä.
No se hetki tulee vielä, ihan varmasti. Mä olen 42v ja kaikki lapset jo muuttaneet pois kotoa. Joten täällä möllötellään miehen kanssa kaksistaan. Suurella osalla ystävistäni vielä ihan pieniä lapsia siis alle kouluikäisiä.
Ai sitäkö se onkin, kun valitetaan ettei itse ehditä mitään muuta kun kakaroita kuskata paiaksta toiseen ja leuhotetaan mitne kiireisiä taa sollaankaan lastenkoko perheen voimin tehtävillä menoilla. Itsepähän ootte taakkanne valinnut ja voihan tuota näköjään lastensa kauttakin elää "uudelleen" elämänsä...
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hetkiä, jolloin kadehdin ihmisiä joiden lapset ovat jo isoja. Kokonaan lapseton en haluaisi olla.
Mutta sitten taas ne vanhemmat ihmiset tuntuvat kaipailevan takaisin lapsiperheaikaan! Että silloin elämä oli hyvää :D
Mennyt elämä vaikuttaa aina paremmalta kuin nykyinen. Muisteluun liittyvät tunteet eivät ole kuitenkaan todiste mistään. Menneitä yleensäkin kannattaa miettiä niin vähän kuin mahdollista, koska se vaikeuttaa nykyhetken päätöksentekoa. Nykyhetki on aina se ainut asia, mikä ihmisellä on.
Alue: Aihe vapaa
Eli se lapseton ei saa kertoa kenellekään lapselliselle voinnistaan, sillä hänen täytyy ajatella että joku toinen lapseton on joskus kertonut ihanasta elämästään tälle kuulijalle?