Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kadehdin lapsettomia ystäviäni
09.11.2021 |
Olen kahden pienen lapsen äiti ja huomaan kadehtivani lapsettomia ystäviäni. Haluaisin nukkua aamuisin pitkään, syödä mitä haluan ja milloin haluan, katsella televisiota yöllä miettimättä koska lapset herättävät, käydä lomamatkoilla, ravintoloissa ihan rauhassa ystävien kanssa ja käyttää rahani johonkin muuhun kuin toppahaalareihin ja vaippoihin. Nyt valvon yöt flunssaisen lasten kanssa, imetän, siivoan, teen ruokaa ja pesen pyykkiä. Koko ajan. En edes muista koska olisin nukkunut yli 2 tuntia putkeen ja jokainen aamu lähinnä vituttaa.
Rakastan kyllä lapsiani tosi kovasti, mutta haluan loman äitiydestä ja tehdä joskus jotain omia juttujani. En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. Eli haluaisinko sittenkään elää ilman sitä, vaikka elämä olisikin paljon helpompaa.
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Minä koin näin. = Kaikki kokevat näin.
Minä en ole kokenut. = Kukaan ei voi kokea.Nämä on just näitä perusteluja, jotka ei oikein johda mihinkään. Elämän kirjo on niin laaja, että mitään yhteistä, yhtä oikeaa rakkauden tunnetta ei ole olemassakaan. Yksi kokee suurinta rakkautta lastaan kohtaan, joku toinen kokee suurinta rakkautta jotain muuta kohtaan. Tai sitten ei koe. On vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, ja lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan, ja kaikkea siltä väliltä.
Rakkaus on tunne, ihan samoin kuin vaikka suru tai viha. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen puolesta sanoa, miltä joku asia tuntuu, tai miten voimakkaasti se tuntuu. Se on aina henkilökohtaista.
Biologialla on toki syynsä sille, miksi hoivavietti ja rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan on usein voimakas. Ei kukaan lähtisi siihen rumbaan, jos se tuntuisi pelkästään kamalalta. Hormonit käy esim. tuoreella äidillä, tai vastarakastuneella, aivan ylikierroksilla, ja ihan syystä. Niin meidät on rakennettu.
On kuitenkin joko tietämättömyyttä, ylimielisyyttä tai oman itsensä vakuuttelua väittää, että vain rakkaus omaan lapseen menee kaiken muun yli kaikilla. Loppujen lopuksi se on vain yksi rakkauden muoto - eikä niitä oikein voi eikä ole mitään syytäkään yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen.
En toki väitä että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan. On paljon huonoja vanhempia, joilla moni muu asia menee lapsen edelle. Mutta vanhemman rakkaus lasta kohtaan on yleisesti niin voimakas tunne, että sitä ei voi kokea mitään muuta kohtaan. Tässä asiassa lapsettoman ihmisen ei kannata ruveta hirveästi vänkäämään, sillä sinulla ei ole kokemusta asiasta. Lapsen saaneilla taas on kokemus kummastakin elämäntavasta ja näin ollen pystyvät ottamaan kantaa asiaan.
Ja älä tulkitse lapsiinsa aamulla ärayyntynyttä työkaveriasi ihmiseksi joka ei rakasta lapsiaan. Todennäköisesti hän rakastaa ärtymyksestään huolimatta lapsiaan enemmän kuin sinä tulet missään parhaimmassakaan tilanteessa rakastamaan.
Ok, ylimielisyydestä siis kyse tässä tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Minä koin näin. = Kaikki kokevat näin.
Minä en ole kokenut. = Kukaan ei voi kokea.Nämä on just näitä perusteluja, jotka ei oikein johda mihinkään. Elämän kirjo on niin laaja, että mitään yhteistä, yhtä oikeaa rakkauden tunnetta ei ole olemassakaan. Yksi kokee suurinta rakkautta lastaan kohtaan, joku toinen kokee suurinta rakkautta jotain muuta kohtaan. Tai sitten ei koe. On vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, ja lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan, ja kaikkea siltä väliltä.
Rakkaus on tunne, ihan samoin kuin vaikka suru tai viha. Kukaan ulkopuolinen ei voi toisen puolesta sanoa, miltä joku asia tuntuu, tai miten voimakkaasti se tuntuu. Se on aina henkilökohtaista.
Biologialla on toki syynsä sille, miksi hoivavietti ja rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan on usein voimakas. Ei kukaan lähtisi siihen rumbaan, jos se tuntuisi pelkästään kamalalta. Hormonit käy esim. tuoreella äidillä, tai vastarakastuneella, aivan ylikierroksilla, ja ihan syystä. Niin meidät on rakennettu.
On kuitenkin joko tietämättömyyttä, ylimielisyyttä tai oman itsensä vakuuttelua väittää, että vain rakkaus omaan lapseen menee kaiken muun yli kaikilla. Loppujen lopuksi se on vain yksi rakkauden muoto - eikä niitä oikein voi eikä ole mitään syytäkään yrittää laittaa paremmuusjärjestykseen.
En toki väitä että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan. On paljon huonoja vanhempia, joilla moni muu asia menee lapsen edelle. Mutta vanhemman rakkaus lasta kohtaan on yleisesti niin voimakas tunne, että sitä ei voi kokea mitään muuta kohtaan. Tässä asiassa lapsettoman ihmisen ei kannata ruveta hirveästi vänkäämään, sillä sinulla ei ole kokemusta asiasta. Lapsen saaneilla taas on kokemus kummastakin elämäntavasta ja näin ollen pystyvät ottamaan kantaa asiaan.
Ja älä tulkitse lapsiinsa aamulla ärayyntynyttä työkaveriasi ihmiseksi joka ei rakasta lapsiaan. Todennäköisesti hän rakastaa ärtymyksestään huolimatta lapsiaan enemmän kuin sinä tulet missään parhaimmassakaan tilanteessa rakastamaan.
Sinulla on kokemusta omista tunteistasi ennen lapsia ja niiden jälkeen. Sinulla ei ole kenenkään toisen kokemusta asiasta, ei lisääntyneiden eikä lisääntymättömien.
Näitä sun kommentteja lukiessa tulee vain mieleen, että toivottavasti lastesi elämässä on joku luotettava aikuinen joka näitä asioita lapsille opettaa. Sellainen, joka kertoo että kukaan muu ei voi koskaan väittää oman tunteensa olevan todellisempi, voimakkaampi tai jollain tavalla erilainen kuin toisen tunne. Kukaan ei voi sanoa, että minä tunnen näin ja tämä on totta, sinun tunteesi on vähemmän tosi.
On meinaan potentiaalisesti todella vaarallista, jos äiti opettaa lapselle että joku toinen voi sanella ja ohittaa hänen tunteensa omiin tunteisiinsa vedoten. Näen tällaisella opilla kammottavia seurauksia tulevaisuudessa.
Toivottavasti et siis kasvata lapsiasi yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Ok, kiva et sä kerrot mulle mitä mä tunnen ja mitä mä en tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Sinä et tiedä tunteeko joki lapseton yhtä voimakasta tai jopa voimakkaampaa rakkautta elämässään kuin sinä lapsiasi kohtaan. Sinun tunteesi lapsiasi kohtaan ei vähennä tai muuten muuta kenenkään muun tunteita yhtään mitään kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Se että SINÄ et voi/et ole voinut/et voi kuvitella voivasi kokea yhtä voimakasta tunnetta, ei tarkoita, ettenkö minä voisi kokea YHTÄ VOIMAKASTA TUNNETTA jotain muuta asiaa/ihmistä/kokemusta kohtaan. SINÄ ET VOI TIETÄÄ, MISSÄ MINUN TUNTEIDENI RAJAT MENEVÄT.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä rakkautta voi kokea ihan ilman lapsiakin. Ärsyttää kun pitää aina kilpailla mikä rakkaus on "parasta".
Vierailija kirjoitti:
Joo, ei kyllä kiinnostaisi pätkääkään mitkään kuppikuntaiset mammakerhot ja kilpailut kenen kakara suorittaakaan eniten ja loistaa milloin missäkin. Ja miten oikein koko perheellä reippaillaan ja mennään niin että. Rasittavaa sitä on jo pelkästään vierestä kuunnella.
:,D elokuvistako olet nuo roolit repinyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Palataan tähän asiaan, kun sinulla on jokin luotettava tutkimustulos aiheesta. Sellainen, jonka todella voi kattaa koskemaan suurinta osaa maailman ihmisistä. Siihen asti voit jankuttaa omaa tuntemustasi vaikka kuinka, mutta ei se silti tee siitä totta muiden ihmisten kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"En osaa sanoa kadunko lapsiani, sillä sitten taas lapsettomat ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan sitä valtavaa rakkautta mikä lasten mukana tulee. "
Tämä on yksi typerimmistä kommenteista, mitä lapsellinen voi sanoa.
Varsinkin kun se rakkaus on sellaista sorttia mitä ainakaan itse en kaipaa elämääni piirun vertaa. Tiuskitaan ja vingutaan, lapselle puhutaan kuin jollekin kapiselle koiralle. Ja tätä näkee melkein päivittäin kun jossain liikkuu. Työkaverillakin some on täynnä pohjatonta rakkautta lapsiaan kohtaan, mutta työpäivän aikaiset puhelut saavat säälimään koko porukkaa.
Että sellaista myyttistä rakkautta on se vanhemman rakkaus. Pakko päästä kokemaan itse.
Jep, mulla on useampi tällainen työkaveri (sekä miehiä että naisia), jotka ei koskaan sano mitään positiivista lapsistaan tai puolisostaan. Työpäivä alkaa huokauksella, että "ihana päästä tänne lapsia pakoon". Lomalta palataan toteamalla et "nyt mä lomailen, kun ei tarvitse olla lasten kanssa". Töistä kun lähdetään, sanotaan "jahas, ja nyt alkaa se toinen työpäivä". Yksi ei voinut tyhjentää keittiövuorollaan työpaikan tiskikonetta koska "sitä joutuu kotona tyhjentämään ja täyttämään kokoajan, ei mulla ole energiaa tehdä sitä töissä". Jollain on aina mahatauti ja täitä ja purkkaa tukassa ja reikä Moni Rodinien polvessa ja ämpärillinen maalia auton takapenkillä. Mut someen postataan toki kokoajan seesteisiä kuvia puistoreissuista ja iltapäivän kahvihetkistä ja "lapset ovat elämän suola" -mietelauseista. Silti niistä ei koskaan puhuta positiivisesti.
Ja sit kun näiden uteluihin lapsenhankinnasta vastaa et "juu en" niin ne kauhistuu, suuttuu(!?), syyttää itsekkääks ja "kadut vielä" ja "sun elämällä ei ole mitään virkaa". Mut mieluummin mä kadun sitä, että aiheutin ITSELLENI pahan mielen olemalla hankkimatta lapsia, kuin sitä, että hankin lapsia, ja kadun sitten sitä, ja siinä sivussa aiheutan paitsi itselleni, myös tälle hypoteettiselle lapselle (ja sen yhtä hypoteettisille lapsille) ja mahdolliselle puolisolle pahan mielen.
Hyvä kirjoitus.
Minulla on elämässäni paljon rakkautta, enkä ole ikinä puhunut kenellekään/kenestäkään rakastamastani ihmisestä niin kuin vanhemmat puhuvat lapsilleen/lapsistaan.
En koe jääväni mistään paitsi jos jään paitsi sellaisesta rakkaudesta.
Rakkautta voi toki kaikki tuntea, mutta ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan ei voi tuntea sitä järisyttävää, voimakasta, kaiken alleen peittävää rakkauden tunnetta. Sitä ei voi kokea puolisoaan, vanhempiaan tai koiraansa kohtaan. Lapseton ei tätä tunnetta ole koskaan kokenut, eikä siis tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eikä sitä osaa kaivata kun sitä ei koskaan ole tuntenut. Toki lasten kanssa on rankkaa myös, mutta tuo rakkaus on aina läsnä. Itse en ennen tähän uskonut kun en lapsia halunnut, mutta sitten kun sainkin oman, tajusin vasta mitä tällä tarkoitetaan.
Tämä lienee totta SINUN elämässäsi, mutta se mikä on sinulle sinun tunteidesi totuus, ei ole jonkun toisen tunteiden totuus. Kaikki eivät tunne rakkautta omia lapsiaa kohtaan (tai muutakaan perhettä). Tiedän ihmisiä, jotka rakastavat puolisoitaan yli kaiken, myös yli lastensa. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan, tiedän lapsia, jotka eivät rakasta vanhempiaan.
Mahtavaa, että sinä rakastat lapsiasi. Se on oikeasti todella hienoa. Mutta se ei ole kaikkien kokemus elämästä, lapsista, perheestä.
Vähän sama, kuin tässä koitettaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen niitä, jotka pitävät appelsiineista ja niitä, jotka pitävät banaaneista. Jotkut rakastavat appelsiineja, niiden raikkaus ja pirskahtelu ja mehukkuus ja väri on parasta, mitä maa päällään kantaa. Joku toinen vihaa niiden kuorimista, ne jättävät sormet tahmaisiksi ja kynsien aluset täyteen kitkerää töhkää, joku saa allergisen reaktion ja syyhyävän suun. Ei maksa vaivaa, toteavat. Jotkut rakastavat banaaneja, ne ovat pehmeitä, täyttäviä, helppo kuoria ilman välineitä, monikäyttöisiä ja kulkevat näppärästi mukana. Toisten mielestä niiden mössömäisyys on kuvottavaa, ne haisevat pahalle, jättävät hampaiden pinnan tahmeiksi, ja ovat aina joko liian raakoja tai liian kypsiä. Kummat ovat oikeassa, ja kummat jäävät paitsi maailman parhaasta hedelmästä?
Mikä kenellekin on hyvää elämää, on kunkin itse valittava ja päätettävä, sitä ei muut voi puolesta päättää. Olipa ratkaisu olla ilman lapsia tai hankkia niitä, toivottavasti päätös tehdään vakaata harkintaa käyttäen, asia kaikilta kanteilta pohtien. Lapsi on iso vastuu, ja se vastuu tulee kantaa vähintäänkin 9 kk +18 vuotta.
Pointtihan ei ollut se, rakastaako joku lastaan vai ei. Vaan se, että sitä rakkautta mitä ihminen voi lastaan kohtaan tuntea, ei voi tuntea mitään muuta kohtaan maailmassa. Ja kaikki lastaan rakastavat tietävät tämän, ja tietävät mistä lapseton ihminen jää paitsi. Lapsettomat itse eivät tätä tiedä, sillä eivät tiedä niin voimakkaan tunteen olemassaolosta.
Voi lässynlää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä rakkautta voi kokea ihan ilman lapsiakin. Ärsyttää kun pitää aina kilpailla mikä rakkaus on "parasta".
Ne on just nää mammat kun kuvittelee, että kaikesta pitää tehdä kilpailua. Kuka on väsynein, kenen elämä on raskainta, kuka kärsii eniten, kuka rakastaa eniten. Mitään ei voi sanoa ilman, että joku tulee viereen keulimaan et "niin mutta kun minullapas ja minun elämänipäs". Ihme todistelua.
Siis ei mua haittaa uskotteko vai ette. Fakta vaan on, että lapsettomana ihminen ei koe niin voimakasta tunnetta kuin mitä lapsen saaminen aiheuttaa. Jos mietitään vaikka eläinmaailmaa, niin ei eläin puolusta mitään yhtä raivoisasti kuin poikastaan. Koska ei ole mitään mikä menisi sen edelle. Mutta se on mulle aivan sama, pääasia että olette tyytyväisiä elämäänne. Ehkä oikeesti uskottekin että joku pilates tai koiranpentu tuo samanlaisen tyydytyksen elämään kuin lapsi. Tai että puolisoa kohtaan koettu rakkaus on yhtä voimakasta. Jos olisi, ihmiset eivät koskaan eroaisi. Mutta elämä voi olla ihan mukavaa vaikka mitään suuren suurta tunnetta ei koskaan elämässään kokisikaan. Mukavaa päivää kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Todennäköisesti hän rakastaa ärtymyksestään huolimatta lapsiaan enemmän kuin sinä tulet missään parhaimmassakaan tilanteessa rakastamaan."
Tuo on todella ilkeästi sanottu, vielä täysin tuntemattomalle ihmiselle. Voisi päätellä, että se suuri rakkaus lapsia kohtaan ei kuitenkaan tee sinua onnelliseksi? Ei onnellisella ja tasapainoisella ihmisellä ole tarvetta loukata muita tai nostaa itseään muiden yläpuolelle.
Täytyy myös sanoa, että vähemmän ilkeä ihminen saattaa helpommin pystyä rakastamaan muitakin kuin vain omia lapsiaan. Sitä sinun voi olla vaikea ymmärtää tuossa mielentilassa.
Mä taas tekisin mitä vaan että pääsisin tuohon tilanteeseen. Varmasti olisin väsynyt valvomisten kanssa, mutta en mitään muuta niin toivo kuin että saisin oman vauvan syliini. Mulla on takana kuusi vuotta lapsettomuushoitoja ja alkaa oleen toivo mennyt sen suhteen että musta koskaan tulisi äitiä. Tuntuu että sisällä on aivan valtava aukko, enkä tiedä millä sen saisi täytettyä ilman lasta.
Vierailija kirjoitti:
Siis ei mua haittaa uskotteko vai ette. Fakta vaan on, että lapsettomana ihminen ei koe niin voimakasta tunnetta kuin mitä lapsen saaminen aiheuttaa. Jos mietitään vaikka eläinmaailmaa, niin ei eläin puolusta mitään yhtä raivoisasti kuin poikastaan. Koska ei ole mitään mikä menisi sen edelle. Mutta se on mulle aivan sama, pääasia että olette tyytyväisiä elämäänne. Ehkä oikeesti uskottekin että joku pilates tai koiranpentu tuo samanlaisen tyydytyksen elämään kuin lapsi. Tai että puolisoa kohtaan koettu rakkaus on yhtä voimakasta. Jos olisi, ihmiset eivät koskaan eroaisi. Mutta elämä voi olla ihan mukavaa vaikka mitään suuren suurta tunnetta ei koskaan elämässään kokisikaan. Mukavaa päivää kaikille.
Ymmärrätkö edes, mitä tarkoittaa fakta?
Vierailija kirjoitti:
Siis ei mua haittaa uskotteko vai ette. Fakta vaan on, että lapsettomana ihminen ei koe niin voimakasta tunnetta kuin mitä lapsen saaminen aiheuttaa. Jos mietitään vaikka eläinmaailmaa, niin ei eläin puolusta mitään yhtä raivoisasti kuin poikastaan. Koska ei ole mitään mikä menisi sen edelle. Mutta se on mulle aivan sama, pääasia että olette tyytyväisiä elämäänne. Ehkä oikeesti uskottekin että joku pilates tai koiranpentu tuo samanlaisen tyydytyksen elämään kuin lapsi. Tai että puolisoa kohtaan koettu rakkaus on yhtä voimakasta. Jos olisi, ihmiset eivät koskaan eroaisi. Mutta elämä voi olla ihan mukavaa vaikka mitään suuren suurta tunnetta ei koskaan elämässään kokisikaan. Mukavaa päivää kaikille.
Ja jos vanhemman rakkaus lastaan kohtaan olisi niin voimakasta kuin sanot sen olevan, kukaan ei koskaan tappaisi, hylkäisi, vahingoittaisi tai laiminlöisi lastaan. Tai katuisi sen hankkimista.
Puhut edelleen 100% omista tunteistasi, et faktoista.
Vierailija kirjoitti:
Siis ei mua haittaa uskotteko vai ette. Fakta vaan on, että lapsettomana ihminen ei koe niin voimakasta tunnetta kuin mitä lapsen saaminen aiheuttaa. Jos mietitään vaikka eläinmaailmaa, niin ei eläin puolusta mitään yhtä raivoisasti kuin poikastaan. Koska ei ole mitään mikä menisi sen edelle. Mutta se on mulle aivan sama, pääasia että olette tyytyväisiä elämäänne. Ehkä oikeesti uskottekin että joku pilates tai koiranpentu tuo samanlaisen tyydytyksen elämään kuin lapsi. Tai että puolisoa kohtaan koettu rakkaus on yhtä voimakasta. Jos olisi, ihmiset eivät koskaan eroaisi. Mutta elämä voi olla ihan mukavaa vaikka mitään suuren suurta tunnetta ei koskaan elämässään kokisikaan. Mukavaa päivää kaikille.
Niinhän sä luulet, ja jatka ihmeessä ton mantran toistamista, jos se tuo sulle jonkun onnellisuuden tunteen tai helpottaa sua elämässä.
Mä taas olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisyksilön tunteet on subjektiivisia, eikä niitä voi vertailla millään objektiivisilla asteikoilla, koska niitä ei voi mitata. Mitä yksi kokee, ei toinen välttämättä koe, ja päin vastoin. Se mikä yhdelle on väkevää, on toiselle aivan yks hailee. En mäkään ole kokenut mitään uskonnollista heräämistä koskaan, on kuulemma hieno tunne, mutta ei se tunteen puuttuminen silti saa mua raahautumaan sunnuntaiaamuisin kirkkoon tai mitenkään pilaa mun elämää. Mä koen jotain samantyyppistä luonnossa/metsässä, ehkä.
Mut tässähän monen kokemus eroaa: mammojen mielestä väsymystä, rakkautta, kipua, surua, tunteiden paloa, huolta voi mitata ja vertailla yksilöiden välillä. Ja että ennen kaikkea, niitä nimenomaan kannattaa vertailla yksilöiden välillä, jotta voi tuntea olevansa muita parempi.
Vierailija kirjoitti:
Mä taas tekisin mitä vaan että pääsisin tuohon tilanteeseen. Varmasti olisin väsynyt valvomisten kanssa, mutta en mitään muuta niin toivo kuin että saisin oman vauvan syliini. Mulla on takana kuusi vuotta lapsettomuushoitoja ja alkaa oleen toivo mennyt sen suhteen että musta koskaan tulisi äitiä. Tuntuu että sisällä on aivan valtava aukko, enkä tiedä millä sen saisi täytettyä ilman lasta.
Adoptoi? Maailma on täynnä äidittömiä ja isättömiä lapsia.
Alue: Aihe vapaa
Joo, ei kyllä kiinnostaisi pätkääkään mitkään kuppikuntaiset mammakerhot ja kilpailut kenen kakara suorittaakaan eniten ja loistaa milloin missäkin. Ja miten oikein koko perheellä reippaillaan ja mennään niin että. Rasittavaa sitä on jo pelkästään vierestä kuunnella.