Lue keskustelun säännöt.
Millainen sinusta tuli, sinusta jota isä ei rakastanut?
Vierailija
24.01.2015 |
Minä olen kylmä. En tunne tunteita kuin vähän. Johtuneeko tuosta vai jostain muusta, en tiedä.
Kommentit (93)
Surkea itsetunto, vainoharhaisuus ihmissuhteissa. Jatkuva miesten vaihtaminen ja yhdenyönjutut, tai pettäminen sillon kun suhteeseen päädyn. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:32"]olen itsetuhoinen, epätasapainoinen, rakkauden ja hellyyden kipeä mutta toisaalta petän koska haen koko ajan hyväksyntää ja huomiota.
[/quote]Aivan kuin minä!En saa mielestäni ikinä tarpeeksi huomiota suhteessa olinpa kenen ja minkälaisen miehen kans tahansa.Myös terapeuttini on sanonut että keksin tekosyitä pettämiselle.Johtuu takuulla lapsuudestani kun en saanut isältä hyväksyntää,huomiota enkä rakkautta.
Oon erittäin kyyninen, mutta silti uskon hyvään. Vihaan ihmisiä, mutta rakastan ihmisiä. Oon välillä todella masentunut ja itsetuhoinen, toisinaan tuntuu, että elämä hymyilee. Vihaan itseäni, vaikka pidän itteäni ihanana tyyppinä.
Eli jotain mätää mussa on, jotain on tosi pahasti vialla. En vain oikein keksi sille mitään sanoja. Huono itsetunto, olen alisuoriutuja, en usko itseeni, en arvosta itseäni.
En syytä tästä isääni, joka tappoi itsensä ollessani hieman alle vuoden ikäinen. Mun mielestä mun lapsuus oli onnellinen, ja mua harmittaa, jos joku yrittää syyttää mun vioista mun vanhempia, eli käytännössä äitiä. Vai pitäskö mun alkaa kaivella lapsuuttani, voisko sieltä löytyä joku apu mun ailahtelevuudelle? (Mut on diagnosoitu kaksisuuntaiseksi, itse en näe maniavaiheita, mutta on mulla vakava masennuskin diagnoosina, luulis että ne poissulkee toisensa...tiiä noista.)
Voi apua! Vasta tätä kirjottaessa tajusin, miten solmussa oon! En silti syytä isääni tai äitiäni mistään.
En tiedä rakastiko/rakastaako, kun sitä ei koskaan näytetä. Hankin korkean koulutuksen, jotta minusta oltaisiin ylpeä, teen ahkerasti töitä, MUTTA: miessuhteeni ovat täysin sairaita, aggressiivisia kuten isäni, en pysty rakastamaan, olen läheisriippuvainen, nuorempana sairaalloisen mustasukkainen. Jätän miehet pitkien suhteiden jälkeen ja vaihdan lennosta uuteen.
Tyhjyyden tunne ja kelpaamattomuuden tunne on valtava. Nyt takana 8v avioliittoa ja kaksi lasta narsistisen hirviön kanssa, kerran jo erosin, mutta manipuloi takaisin. Olen riippuvaineen säännöllisestä ihastumisesta toiseen mieheen, tuntuu kuin juuri hän poistaisi kaikki ongelmani. Nyt olen todennäköisesti eroamassa lopullisesti. Mutta parisuhteeni ovat tuhoon tuomittuja.
Olen nähtävästi poikkeus. Minun isoin oireeni isän rakastamattomuudesta on se, että koen arvoni tulevan suoriutumisestani. Olen 21v, Mennyt koulun ohella hyväpalkkaiseen ja arvostettuun työhön 17v, hoitanut töiden ohella koulun mallikkaasti. Mm. isäni arvostamasta aineesta; pitkästä matikasta Laudatur. Nykyään opiskelen kauppatieteitä töiden ohella ja pärjään sieläkin muita paremmin. Menin 20v naimisiin ja olen todella hellyyden ja kosketuksen kipeä. Ostin ensiasunnon 18v. Taloudellinen tilanne hyvä. Nyt taistelen ulkonäköni kanssa, jotta saisin lihaksikkaan kropan, sillä tiedän isäni arvostavan sellaista. Suorituspainoitteinen elämä siis. Oli sitten kyse koulusta tai ihmissuhteista. Kaiken on onnistuttava vähän muita paremmin, tai koen olevani turha ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä osaatte sanoa, että käytöksenne/tapanne käsitellä tunteita tms. johtuu nimenomaan isästä? Onko tää jotain nettipsykologiaa, freudilaista kyökkiterapiaa vai mihin tää pohjaa? Voiko kaikkien yh-äippien lapset huonosti? Vai kenties paremmin, kun isä ei ole ollut ollenkaan sotkemassa lapsiparan tunne-elämää?
En tarkoita pahalla, haluan vain tietää, mikä tää juttu on. Kaikki tuntuu tietävän varmuudella, että isän syytä kaikki tyyni.
Ahdistunut, säikky, vihainen ja huonoitsetuntoinen. Mutta perhettään voimakkaasti rakastava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi apua, "...isän syytä kaikki tyynNi." piti tietty lukee! :D
Mutta siis toivon vastauksia. Olen kuullut olevani etäinen ja epävarma, kuulemma jonkun "suojamuurin kasvattanut" ympärilleni. Miessuhteeni eivät ole kestäneet, kaikki poikaystäväni ovat osoittautuneet murskaaviksi joko henkisesti ja/tai fyysisesti. Mistä tiedän, että se johtuu isästä, ja vaikuttaako sen tietäminen jotenkin asian kanssa pärjäämiseen/tilanteen korjaamiseen?
Isäni oli tavallinen vaitonainen puurtaja, ei puhunut, pussanut, lyönyt eikä halannut. Ihan hyvä isä oli varmaankin, ei oo paremmasta tietoa.
87
Olen ihmisenä ja naisena epävarma, sosiaalisissa tilanteissa pelokas, hyväksyntää janoava, mulla on tarve olla haluttu, olen kyyninen ja epäilevä, syyllisyydentuntoinen, ahdistunut, menneitä asioita murehtiva. Olen havainnut itsessäni selviä narsistisia piirteitä. Meni pitkään kun etsin ns. itseäni (tyyliäni, omaa alaani, kaikkea mahdollista) enkä usko sitä edes kokonaan löytäneeni.
Olen halunnut myös naisena "metsästää" miehiä, saada miehet koukkuun: kun saalis on ansassa, olen menettänyt useimmiten mielenkiintoni todella nopeasti jos/kun mies ei ole vastannutkaan ihanteellisia ennakko-odotuksiani. Ja kun mielenkiinto on menetetty, en pysty esittämään ja näyttelemään mitään muuta kuin olen. Taakse on jäänyt särkyneitä sydämiä ja loukattuna egoja. Joista tunnen kaikista syyllisyyttä edelleen. :(
Minua ei kukaan ikinä missään ole loukannut tai nujertanut niin kuin oma isäni, olen jotenkin menettänyt uskoni ihmisiin. En luota ihmisten hyvyyteen kun olen nähnyt ja kokenut sen koko pahuuden. Olisi tosi vapauttavaa olla "sinisilmäinen" ja sellainen avoimen luottavainen suhteessa muihin ihmisiin...mutta kun en minä pysty! Jotain on aina pakko olla kaikkien taustalla, kaikilla on aina jotakin piiloagendoja, jotka lävähtävät kasvoilleni ennemmin tai myöhemmin. Siksi suojaudun, olen kuoressa. Paljastan todellisen itseni vain äärimmäisen harvoille (vai paljastanko oikeastaan kenellekään, miehenikin mukaan olen hänelle ikuinen mysteeri).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 01:08"]
Voi apua, "...isän syytä kaikki tyynNi." piti tietty lukee! :D
Mutta siis toivon vastauksia. Olen kuullut olevani etäinen ja epävarma, kuulemma jonkun "suojamuurin kasvattanut" ympärilleni. Miessuhteeni eivät ole kestäneet, kaikki poikaystäväni ovat osoittautuneet murskaaviksi joko henkisesti ja/tai fyysisesti. Mistä tiedän, että se johtuu isästä, ja vaikuttaako sen tietäminen jotenkin asian kanssa pärjäämiseen/tilanteen korjaamiseen?
Isäni oli tavallinen vaitonainen puurtaja, ei puhunut, pussanut, lyönyt eikä halannut. Ihan hyvä isä oli varmaankin, ei oo paremmasta tietoa.
87
[/quote]
En mä väittäisi, että isän syytä on mun kaikki ongelmani. Mutta tunnistan kyllä ne ongelmat, jotka johtuvat siitä, että jouduin koko lapsuuden ja nuoruuden kuuntelemaan vähättelemistä ja haukkumista ja valitusta siitä, että olin väärää sukupuolta. Siitä tuli sellainen riittämättömyyden tunne, jota en pysty kuvailemaan sellaiselle, joka ei ole samaa kokenut. Siis se, että et kelpaa jollekin sellaisesta syystä, johon et mitenkään voi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisit. Se oli ihan lohdutonta ja itkettää muistonakin edelleen.
77
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 01:26"]
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 01:08"]
Voi apua, "...isän syytä kaikki tyynNi." piti tietty lukee! :D
Mutta siis toivon vastauksia. Olen kuullut olevani etäinen ja epävarma, kuulemma jonkun "suojamuurin kasvattanut" ympärilleni. Miessuhteeni eivät ole kestäneet, kaikki poikaystäväni ovat osoittautuneet murskaaviksi joko henkisesti ja/tai fyysisesti. Mistä tiedän, että se johtuu isästä, ja vaikuttaako sen tietäminen jotenkin asian kanssa pärjäämiseen/tilanteen korjaamiseen?
Isäni oli tavallinen vaitonainen puurtaja, ei puhunut, pussanut, lyönyt eikä halannut. Ihan hyvä isä oli varmaankin, ei oo paremmasta tietoa.
87
[/quote]
En mä väittäisi, että isän syytä on mun kaikki ongelmani. Mutta tunnistan kyllä ne ongelmat, jotka johtuvat siitä, että jouduin koko lapsuuden ja nuoruuden kuuntelemaan vähättelemistä ja haukkumista ja valitusta siitä, että olin väärää sukupuolta. Siitä tuli sellainen riittämättömyyden tunne, jota en pysty kuvailemaan sellaiselle, joka ei ole samaa kokenut. Siis se, että et kelpaa jollekin sellaisesta syystä, johon et mitenkään voi vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisit. Se oli ihan lohdutonta ja itkettää muistonakin edelleen.
77
[/quote]
Oon tosi pahoillani. En oikein osaa sanoa mitään. Vaikutat kuitenkin vahvalta ja toiveikkaalta, musta se on hienoa :)
Toivotan auringonpaistetta kevääseen ja elämääsi!
87
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen melko mustasukkainen kaikista tärkeistä ihmissuhteista. (Äiti, kaverit, kumppani). Pelottaa jos kaksi kaveria tutustuu toisiinsa että jään ulkopuolelle. Yliarvioin miesten ajatuksia kokoajan ja pääsyn hyväksikäyttäjien matkaan. Miehet on jotenkin mystisiä olentoja. Itsetunto on ajoittain tosi huono.
Psykoterapian myötä olen onneksi onnistunut käsittelemään näitä tunteita.
En osaa sanoa, onko asia vaikuttanut minuun, sillä sain tietää vasta isäni kuoltua, ettei hän rakastanut minua, ei edes pitänyt omana lapsenaan. Sen se ainakin vaikutti, etten ole surrut isäni kuolemaa mitenkään rakentavalla tavalla. Lähinnä ollut siitä kiukkuinen.