Millainen sinusta tuli, sinusta jota isä ei rakastanut?

Minun isä on alkoholisti, ja ei ole koskaan ollut läsnä elämässäni, nähdään ehkä n.2-3 krt vuodessa. Pienenä ihmettelin aina miten joillakin on molemmat vanhemmat ja välissä on kateellinenkin, mutta onneksi mulla on ollut loistava äiti ja niin pärjäsi hyvin. Elämässä oon pärjänny omasta mielestä hyvin, oon opiskellut ja töitä on riittänyt koko ajan! Ystäviä riittää myös, ja olen iloinen ja positiivinen ihminen läheistenkin mielestä.
Ainoa asia mihin tuo isän puuttuminen on ehkä vaikuttanut on se, että en ole koskaan seurustellut - juttuja on kyllä ollut, mutta tyssänneet lyhyeen , en osaa päästää miehiä lähelle ja ahdistun todella helposti. Mutta ainakin tässä elämänvaiheessa pärjään vielä yksinkin! tv. 20 v

Pelkään miehiä.

Ei ole vaikuttanut mitenkään. Koko "pakko olla sekä isä että äiti!!"-juttu on ihan sontaa. 

Mä hankin lapset yksin, koska en voi uskoa, että joku mies jäisi mun luo. Tulihan äitikin jätetyksi, vaikka olikin mukava ja kilttiluonteinen. Mä sitten en ole kiltti, enkä mukava koko ajan. Töihinkin olen päätynyt alalle jossa virheiden huomaaminen on ehdoton edellytys. Lapset syntyivät seurustelusuhteesta miehen kanssa, josta en välittänyt yhtään. Hän tapaa lapsia toisinaan, mutta ei maksa elatusta. En ole estänyt tapaamisia tai muutenkaan ollut hänelle hankala. Lapset ovat ihania, mutta heidän hoitaminen on rankkaa. Kahdella on perinnöllinen sairaus. Perivät sen isältään. Se onkin ainoa asia josta olen todella katkera ettei mies kertonut siitä minulle. No nyt meni ohi aiheen.

Eli tiivistettynä: En luota miehiin.

Minä olin yli 30v. ennen kun löysin miehen jonka kanssa seurustelle. Tapailin joitain sitä ennen mutta jotenkin niihin ei voinut luottaa. Itse tunto on huono mutta siihen voi tietenkin vaikuttaa myös koulukiusaaminenkin. Tunteet tulee pidettyä sisällä.

Varmaan rakastikin, hyvin lapsirakas, mutta, mutta täysi alkoholisti. Joten helpompikin lapsuus olisi voinut olla.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 10:34"]Ei ole vaikuttanut mitenkään. Koko "pakko olla sekä isä että äiti!!"-juttu on ihan sontaa. 
[/quote]

No ei tuo aloitusviesti mielestäni ihan niin mennyt. Luulen, että on eri asia, jos isä on koko lapsuuden ajan ollut päivittäin kotona ja käyttäytynyt ikävästi kuin että se ei olisi ollenkaan ollut paikalla.

Vielä lisäyksenä edelliseen, että tunnen sympatiaa lapsia kohtaan, joilla kotiasiat eivät välttämättä ole hyvin. Ei ole lasten vika.

Löytyykö täältä totaali-isättömiä? Siis sellaisia, joilla ei ole ollut mitään suhdetta isään? Isä kuollut ennen sun syntymää tai sun ollessa hyvin pieni, tai niitä, joille isä on ollut pelkkä siittäjä, ei edes nimi paperissa? 

Mulla on lähipiirissä tällainen, mutta ei ole vielä aikuinen, joten vaikea sanoa, mitä hänestä tulee. Mutta se (isän ikäisen) miehen malli elämästä puuttuu. 

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:06"]

Olen hyvin herkkä, tunteellinen ja empaattinen. Ongelmia miessuhteissa myös, läheisriippuvuutta ja itsetunto-ongelmia.. Niin ja joitain ongelmia päihteiden käytössä.. Olen 20v ja käyn psykoterapiassa.

[/quote]

Vähän sama homma. Isääni en ikinä kunnolla tuntenut, mutta oli kova alkoholisti ja pilasi sillä elämänsä. Ikävä kyllä äitillekin viina maistui. Nykyään käyttää vähemmän ja välit ok, kun en ole vuosiin asunut kotona, eikä olla niin tiiviisti yhteydessä.

Teininä olin niin ujo, etten uskaltanut selvinpäin edes puhua pojille, joten mitkään seurustelukuviot eivät tulleet kysymykseenkään. Alkoholi tuli mukaan kuvoihin ja sitä käytin paljon parikymppiseksi asti, kunnes älysin lopettaa kokonaan. Olen antanut kohdella itseäni huonosti ja harrastanut yhden illan juttuja, kun olen lähinnä kaivannut läheisyyttä. Nyt ensimmäinen vakava suhde menossa. Hienosti menee, olemme rakastuneita. Silti pelkään vähän väliä, että menetän poikaystäväni. Välillä mietin, miksi ihmeessä hän on kanssani. En haluaisi olla tälläinen ihminen. Haluaisin olla iloinen ja huoleton ja omistaa terveen itsetunnon. Aloitin syksyllä terapian.

Isäni oli erittäin narsistinen ja vanhempani erosivat kun olin 17-vuotias. Kärsin huonon isäsuhteen takia ja olin paljon kaikkea. Mitä tässäkin ketjussa on mainittu: herkkä, en luottanut ihmisiin, minulle oli kuitenkin tärkeä saada muut pitämään itsestäni, mulla oli todella huono itsetunto ja kärsin masennuksesta 5-vuotta (eli 16-vuotiaasta 21-vuotiaaksi) ja yhdestä pakko-oireesta lapsuudesta lähtien.

Mutta en enää! Nyt kolme terapiaa ja yhtä mielialalääkekuuria myöhemmin voin erittäin hyvin myös psyykkisesti. Opiskelen hyvin arvosanoin unelmieni alaa yliopistossa ja olen ollut jo pitkän aikaa hyvässä ja tasapainoisessa suhteessa avopuolisoni kanssa. minulla on läheisiä, rakkaita ystäviä, joille voin avautua myös omista murheistani, ja työpaikka, jossa olen pärjännyt hyvin ja saanut kiitosta asiakkailta. Voin myös kohdata isäni aina silloin tällöin ja koen olevani itse hallinnassa niissä tilanteissa ja siksi isäni ei edes yritä kohdella minua samoin kuin ennen.

Ainoa ongelmani tällä hetkellä on huoli 15-vuotiaasta pikkuveljestäni, joka on kuin uusi "uhri" isälleni. Yritän auttaa häntä mahdollisuuksien mukaan ja jakaa omia kokemuksiani, että hän selviäisi psyykkisesti yhtenä kappaleena aikuiseksi.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 09:20"]

Eikö teille muille ole tullut mieleen, että ongelmanne johtuvat isänne geeneistä eikä siitä, ettei hän rakastanut? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvempää minulle on, ettei isä voinut itselleen mitään, koska hänkin oli saanut reaktiotapansa geeneissä eikä silloin ollut tarjolla terapioita. Omat ongelmani eivät ole täysin ratkenneet rakastavasta aviomiehestä ja terapiasta huolimatta, koska tosiaan olen perinyt isältäni yliherkän autonomisen hermoston ja varmaan myös laiskan serotoniinituotannon yms. Ongelmani ovat hyvin samantyyppisiä kuin isällä, vaikka terapian ym. takia lievempiä.

[/quote]

Mahtaa olla kummalliset geenit, jos niihin kuuluu rakastamattomuus ja laiminlyönti lapsia kohtaan. Sen sijaan yliherkkyyden ymmärrän, mutta se on vallan eri asia ja joskus voi tuntua että terapia ei auta, koska nykyterapia ei tietääkseni ole ottanut yliherkkyyttä täysin huomioon. Se voi olla myös syy miksi jokin käytös vaikuttaa "mahdottomalta" korjata ja asia on helpompi käsitellä sillä että hän "ei voinut itselleen mitään". Jälkimmäisestä tosin tulee mieleen ehdoton rakkaus, mitä lapset tuppaa tuntemaan vanhempiaan kohtaan oli nämä sitten mitä hyvänsä.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 10:42"]

Löytyykö täältä totaali-isättömiä? Siis sellaisia, joilla ei ole ollut mitään suhdetta isään? Isä kuollut ennen sun syntymää tai sun ollessa hyvin pieni, tai niitä, joille isä on ollut pelkkä siittäjä, ei edes nimi paperissa? 

Mulla on lähipiirissä tällainen, mutta ei ole vielä aikuinen, joten vaikea sanoa, mitä hänestä tulee. Mutta se (isän ikäisen) miehen malli elämästä puuttuu. 

[/quote]

En ole ihan tuollainen. Tapasin isääni pienenä, mutta hädin tuskin muistan häntä. Äitini nouti minut tapaamisista monesti, koska isä oli kuulemma niin humalassa. Taisin olla 2-3-vuotias. Nyt isä on laitoksessa, pilannut elämänsä alkoholilla totaalisesti. Pari kertaa olen käynyt katsomassa, enää en halua mennä. Ei ole tavallaan minkäänlaista tunnesidettä häneen. En ole katkera, mutta en oikein muutakaan. Itsekästä tai ei, saisin varmaan todella pahan mielen kun menisin katsomaan häntä sellaisena vihanneksena. nro44

Minulla on pakkomielle saada kaikki miehet ihastumaan muhun - siis vaikka itse en olisi kiinnostunut yhtään, haluan silti, että mua halutaan... Humalassa olen todella flirttaileva ja välillä nolostuttaakin jälkikäteen.

Olen myynyt itseäni, ollut siis ihan huora muutaman kuukauden - suurin osa "asiakkaista" oli klassisesti isäni ikäisiä tai vanhempia (olin tuolloin 19v). Ei tuntunut missään, rahan tulo ehkä peitti kaikki omatunnontuskat, mutta lopetin siksi aika lyhyen ajan jälkeen koska pelkäsin että jään kiinni.

Isäni edessä en koskaan uskalla olla heikko. Leuhkin aina kaikilla saavutuksillani hänelle, jos siis olen vaikka saanut jotain tunnustusta töissä. Koitan esittää asiani hänelle aina tavallaan ohimennen, mutta se tuntuu joka kerta pahalta, kun saan vastaukseksi korkeintaan murahduksen tai "jaa".

Pidän itseäni aina hieman muita huonompana. Parisuhteessa olen mustasukkainen ja kaipaan kehuja ja prinsessakohtelua. Suurin pelkoni on aina, että mies lähtee vaikka tavallisesti kauppaan muttei palaa sieltä koskaan, koska haluaa minusta vihdoinkin eroon eikä rakasta minua enää...

Näitä olisi vaikka kuinka, mutta en jaksa mobiililla kirjoittaa...

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:10"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:00"]

Minä olen kylmä. En tunne tunteita kuin vähän. Johtuneeko tuosta vai jostain muusta, en tiedä.

[/quote]

Ainakin todella huonoitsetuntoinen. Pelkään miehiä ja toisaalta vihaan heitä ja toisaalta mulla on pakkomielle saada (lähes) kaikki miehet kiinnostumaan itsestäni. Olen myös sekä ylitunteellinen, että joissain asioissa varmaan psykopaatin tasoa tunnereaktioideni puolesta. En ole mikään vauvoille lässyttävä-hehkuttava-sydänhymiöitä viljelevä kikattaja, vaikka haluaisin olla. Paitsi jos tilanne vaatii sellaisen esittämistä. Pidän maailmaa toisaalta todella kylmänä ja kovana paikkana mutta juuri siksi on vaikea suhtautua moniin asioihin samalla vakavuudella kuin muut niihin suhtautuvat, minkä vuoksi vittuilen usein vahingossa muille ihmisille kun luulen heidän vitsailevan vaikka jostain heitä järkyttäneestä asiasta kun en ole tajunnut että joku järkyttyy niin pienistä. Olen siis sekä kylmäsydäminen ämmä että yliherkkä haavanlehti. 

[/quote]

Mua kyllä isä rakasti, ja silti voin allekirjoittaa sun tekstin...

Ihan normaali, mutta ehkä se johtuu siitä, ettei äitikään rakastanut.

Elän yksin. Pidän monista miehistä, mutta haluan miehen, joka on ystävällinen, huomaavainen ja täysin uskollinen parisuhteessa. Harva mies tuntuu olevan.

Äiti jätti isän, joten isä hylkäsi tyttärensä vuosikausiksi. Isän uusi vaimo otti meihin yhteyttä, joten tapasimme isän jälleen. Isä on todennut minulle, että hän haluaisi unohtaa ensimmäisen avioliittonsa kokonaan. Hän ei tunnu ymmärtävän, että minä olen syntynyt kyseisestä parisuhteesta.

Äiti meni naimisiin itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa, joka herjasi minua päivittäin kuuden vuoden ajan. Olin kiltti ja ahkera luokkani priimus, mutta isäpuoleni vei sättimisellään itsetuntoni. Olin hänen mielestään tyhmä, laiska ja vastenmielisen näköinen. Valokuvissa on sievä tyttö.

Oma isäni ehkä omalla, vajavaisella tavallaan rakasti minua,mutta hyvin ongelmallinen oli meidän suhteemme. Hän kärsi monenlaisesta mielenterveyden häiriöistä, joita ei tosin silloin hoidettu mitenkään. Oma isänsä oli sodassa kärsinyt mies, joka hakkasi ja vaati kohtuuttomia omalta pojaltaan. Eikä isäni kelvannut omalle isälleen milloinkaan. Muut veljet olivat parempia. Isäni pelkäsi auktoriteetteja elämänsä loppuun saakka ja tartutti saman pelon myös minuun. Heikko itsetunto, uhrautuvuus työelämässä, "kunnon kansalainen" vaikka mikä olisi"-ajattelu, heikkoutta ei saa näyttää...kaikki tämä tarttui minuun isältäni. Alisuorittaminen ja hyväksytyksi tulemisen kerjääminen jatkuu minussa. En ole vihainen kuolleelle isälleni, vaan surullinen. 

Kylmä, vastuuntunto kadoksissa, minua lyötiin, aina syytettiin vaikka olin oikeassa, kaikki kiellettiin. En hyväksy ketään muita kuin oman perheeni vaikka olen isostaperheestä...

Kuka idiootti alapeukuttaa näitä juttuja