Millainen sinusta tuli, sinusta jota isä ei rakastanut?

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 01:17"]Helpottavaa lukea niin samanlaisia tunteita ♡en olekkaan hullu !
[/quote]

Sama fiilis hei, kiitos sulle :) !

-73

Parempi olla totaali isätön kuin rakastamattoman "isän" henkisen väkivallan jatkuvana kohteena.

Isäni harmitteli ääneen koko lapsuuteni ajan sitä, että en ollut poika. Jouduin kärsimään siitä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Äidillä oli revennyt kohtu synnytyksessäni ja he saivat sen ansiosta ainoastaan minut, joka isän epäonneksi oli väärää sukupuolta. Yritin parhaani mukaan miellyttää isää ja lähteä mukaan harrastuksiin, joihin hän olisi poikaa seurakseen kaivannut. Olisin halunnut aloittaa jalkapallon, koska isäni harrastaa sitä ja toivoi poikaa harrastuskaverikseen. Isä kuitenkin oli sitä mieltä, että naisten jalkapallo on pelkkä vitsi.

Lapsuus ja osittain nuoruuskin meni kuuntelemalla taukoamatonta pilkkaa tyttöjen huonommuudesta verrattuna poikiin. Isän vanhemmat, eli ukkini ja mummini osallistuivat surkutteluun, välillä äiti yritti vaientaa, mutta ei isä arvosta hänenkään mielipiteitä.

En ole seurustellut koskaan, vaikka olen jo 27-vuotias. Silti haaveilen perheestä. Jollain tavalla varmaankin pelkään miehiä, koska tunnen oloni varsinkin miesporukoiden seurassa erittäin epämukavaksi ja kiusaantuneeksi. Itsetuntoni naisena on edelleen ihan olematon, vaikka kävin koko opiskeluaikani vuosia terapiassa.

Testaan miestäni. Ennen en huomannut tekeväni tätä, mutta selvästi olen toisinaan hankala tmv. ja katson miten mies reagoi. Lähteekö lätkimään vai välittääkö. Pitkään kesti hyväksyä miehen rakkaus minua kohtaan, koska en voinut uskoa kenenkään (miehen) voivan rakastaa minua, kun ei oma isäkään.
Mutta, ei pahaa ilman hyvää; ainakin tiedän, kuinka tärkeää on valita jälkeläisilleen hyvä isä, kun sen aika tulee eikä pykätä lapsia ihan kelle hunsvotille tahansa.

Minun isä oli erittäin julma ja ankara. Jos minä tein jotain pahaa, hänellä oli tapana rankaista minua hakkaamalla oma äitini silmieni edessä. Tuosta jäi pelko koko miessukupuolta kohtaan. Tulevan kumppanini kanssa suostuin lapsentekoon vain koska pelkäsin menettäväni hänet. En uskonut että kukaan voisi minua rakastaa.

Toinen puoli minussa on äärettömän itsenäinen ja kova. En pystyisi tai haluaisi koskaan jäämään miehen armoille esim.taloudellisesti. Halveksuin äitini heikkoutta. Rukoilin ja anelin että äiti jättäisi isän,mutta äiti ei uskaltanut. En edelleenkään käsitä miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen, vaikka tiedän myös mitä kärsivä osapuoli käy läpi.Minua on muuten kerran eräs ex-miesystävä lyönyt. Silloin löin häntä kylmän rauhallisesti takaisin.

Lapsena opettelin olemaan itkemättä ja tuntematta mitään, kun äitiä hakattiin. Mutta nykyään kun näen jossain yhteydessä merkkejä kotiväkivallasta, en kestä ollenkaan. Tulee kamalan paha olo.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:00"]

Minä olen kylmä. En tunne tunteita kuin vähän. Johtuneeko tuosta vai jostain muusta, en tiedä.

[/quote] Olen läheisriippuvainen ja nuorempana hain hyväksyntää miehiltä joskus vähän liikaakin.

Oletan että hän rakasti minua mutta ei osannut ilmaista rakkauttaan. Oli ilkeä, julma ja vihainen. Ikävä huomata että olen ollut omia lapsiani kohtaan aivan samanlainen. Syyllistän, olen tunnekylmä, kaipaan vain jatkuvasti rauhaa ja omaa aikaa. En osaa rakastaa. Minun täytyy pakottaa itseni osoittamaan hellyyttä.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 12:05"]Oletan että hän rakasti minua mutta ei osannut ilmaista rakkauttaan. Oli ilkeä, julma ja vihainen. Ikävä huomata että olen ollut omia lapsiani kohtaan aivan samanlainen. Syyllistän, olen tunnekylmä, kaipaan vain jatkuvasti rauhaa ja omaa aikaa. En osaa rakastaa. Minun täytyy pakottaa itseni osoittamaan hellyyttä.
[/quote]

Parisuhteeni ovat myös aina epäonnistuneet. En voi uskoa että kukaan mies voisi minua rakastaa. Ehkä tähän on syynä myös äidin miesviha; hänen oma isänsä hylkäsi hänet jo ennen syntymää.

[quote author="Vierailija" time="25.01.2015 klo 03:19"]

Oon erittäin kyyninen, mutta silti uskon hyvään. Vihaan ihmisiä, mutta rakastan ihmisiä. Oon välillä todella masentunut ja itsetuhoinen,  toisinaan tuntuu, että elämä hymyilee. Vihaan itseäni, vaikka pidän itteäni ihanana tyyppinä.

Eli jotain mätää mussa on, jotain on tosi pahasti vialla. En vain oikein keksi sille mitään sanoja. Huono itsetunto, olen alisuoriutuja, en usko itseeni, en arvosta itseäni.

En syytä tästä isääni, joka tappoi itsensä ollessani hieman alle vuoden ikäinen. Mun mielestä mun lapsuus oli onnellinen, ja mua harmittaa, jos joku yrittää syyttää mun vioista mun vanhempia, eli käytännössä äitiä. Vai pitäskö mun alkaa kaivella lapsuuttani, voisko sieltä löytyä joku apu mun ailahtelevuudelle? (Mut on diagnosoitu kaksisuuntaiseksi, itse en näe maniavaiheita, mutta on mulla vakava masennuskin diagnoosina, luulis että ne poissulkee toisensa...tiiä noista.)

Voi apua! Vasta tätä kirjottaessa tajusin, miten solmussa oon! En silti syytä isääni tai äitiäni mistään.

[/quote]

Tässä mielestäni malliesimerkki ongelmista, jotka eivät johdu onnettomasta lapsuudesta vaan geeneissä saaduista taipumuksista. Kirjoittajan isällä on hyvin saattanut olla kaksisuuntainen mielialahäiriö, sehän johtaa usein itsemurhaan maniavaiheen päättyessä, eikä sitä osattu aiemmin diagnosoida ja hoitaa. Ap on saanut sitten tään taipumuksen perintönä. Eli hänen ongelmansa johtuvat kyllä isästä, mutta eivät siitä, ettei isä rakastanut.

Musta on tullut vahva persoona, joka pärjää elämässä oli se sitten helppoa tai ei. Menestyn työasioissa, ja uskallan tehdä asioita omien unelmien eteen.

Pienet ongelmat (kynsien katkeaminen tms.) ei jaksa heilauttaa millään tavoin, ja kierränkin hyvin hyvin hyvin kaukaa ihmiset, jotka ei tiedä elämästä mitään, ja joille iso ongelma on se kun kaupassa ei ollut rose väristä huulipunaa O.o

Omallatavallani olen monen mielestä kusipää, koska vaikutan ulospäin erittäin viileältä persoonalta, mutta tunteet minulta löytyy. En vain niitä kaiken kansan nähden näytä..

Kaikinpuolin olen kumminkin tasapainoinen nuori nainen, joka elää omien unelmien mukaista elämää :) On ihana perhe, ihana työ ja loistavat ystävät ympärillä!

vaikka jokainen kaipaa isällistä rakkautta, olen onnellinen että sitä en saanut omalta isältäni, sillä ilman tätä kokemusta en olisi tässä tämmöisenä :)

Mielenterveysongelmainen ja menneisyydessä paljon yhdenillanjuttuja koska halusin huomiota miehiltä. Nykyisin parisuhteessa vaikeuksia luottaa kumppaniin. Tiedä sitten johtuuko isättömyydestä kaikki, mutta varmasti jossain kohtaa.

Kasvatti-isä oli passiivisggressiivinen, biologisella skitsofrenia.

Itsellä dissosiatiivinen identteettihäiriö.

Äitini oli sekopää ja isäni vetäytyvä. Jätti äidin armoille lapsena, myöhemmin hyvinkin rakastava ja huolehtiva. En päästä ihmisiä lähelle helposti, enkä pariudu kepein perustein. Osaan kuitenkin rakastaa ja antaa anteeksi.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:52"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:41"]

Ja luulet, että filmaamisesi menee läpi? Jos et ole jotain, miksi esität olevasi. Ole vaan rehellisesti se vamppivosu mikä olet. Sellaisen suusta vauvalle lässyttäminen kuulostaa koomiselta. Ole rehellisesti vittumainen psyko. Itse ainakin näen läpi tuollaisesta ihmisestä... käännäpä selkäsi, niin jo tulee puukkoa tai isketään toisten miehiä. 

[/quote]

Miksi esitän olevani jotain mitä en ole, lähinnä kai vaikuttaakseni normaalilta. Käyttäydyn samoin kuin muutkin ihmiset ko. tilanteessa koska jollain tavalla mulla ei ole kauheasti luontaista tarvetta käyttäytyä oikeastaan mitenkään, koska en ole oikeastaan pätkän vertaa kiinnostunut vaikkapa niistä vauvoista (ei ole varmasti moni muukaan) mutta olisihan se vallan kamalaa jos muutkin sen huomaisi. Tai siis jos menen vaikka käymään jonkun ihmisen luona niin asiaan kai kuuluu tehdä huomioita asunnosta ynnä muista jutuista mitä itse en oikeastaan välttämättä rekisteröisi lainkaan. Ja varmaan on epänormaalia myös tehdä numeroa tästä. Oishan se kyllä jotenkin hienoa ollakin tuollainen miesteniskijä mutta vaikka varatut miehet minulle helposti flirttailee (epäilen että koska en vaikuta lainkaan siltä että ymmärtäisin jutun väärin ja alkaisin tarpeettomasti lähennellä tai ehdotella suhdetta) niin en ole kenenkään kanssa koskaan ketään pettänyt. Mutta ei kai niille varatuille tarvitsisi flirttailla senkään vertaa kuin teen, kyllähän on joku juttu siinä että jonkun toisen mies on olevinaan kiinnostunut. Kenties olen sitten jollain tasolla vihainen näille naisille kun heitä rakastetaan ja minua ei, kostan alitajuisesti lapsuuskavereille kun heitä rakastettiin ja minua ei? Joka tapauksessa onhan se nyt kovin säälittävää kerjätä huomiota kaikilta vastaantulevilta miehiltä, lähinnä olen onnistunut peittämään tätä sen sijaan että olisin päässyt siitä eroon.

[/quote]

Nyt tajusin senkin mikä tossa mun ns. filmaamisessa on ehkä eroa muiden filmaamiseen, käyttäydyn usein jotenkin korostetun normaalisti, esitän roolia "olen kiinnostunut vauvastasi/asunnostasi/vaatteistasi" vaikka yhtä hyvin voisi heittää vaikka läppää siitä miten ei ole niin kiinnostunut. Minulla taas on useimpiin tilanteisiin päässä kaava että näin tässä tilanteessa kuvitteellinen normaali ihminen käyttäytyy. Mahtaako mulla olla aitoja tunteita lainkaan. Jos olisin oikein todella oma itseni niin varmaan katselisin vain kyllästyneenä horisonttiin kaiket päivät koska kaikki on niin yhdentekevää.

[/quote]

Todennäköisesti epävakaa persoonallisuushäiriö, mikä itselläkin on. Siihen liittyy voimakas tyhjyyden tunne, koska kun lapsena on tuntenut voimakasta tuskaa, lapsi on opetellut olemaan tuntematta, ja lopulta sitä ei tunne kunnolla oikein mitäön. Toisaalta intensiiviset ihmissuhteet ovat myös osa tätä häiriötä. 

Minua kumpikaan ei rakastanut. Minusta tuli hyvin rationaalinen ja kontrolloiva ja YKSINÄINEN, mutta olen sosiaalialalla ja hyvä auttamaan muita. Olen nainen ja ihme kyllä, tulen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Tähän tilanteeseen tosin kuljettiin pitkä matka. Parikymppisenä olin ahdistunut kynnysmatto ja näkymätön, kiltti tyttö sekä täysin ristiriitainen rajatilapersoona. Tein aivan helvetisti itseni kanssa työtä. 

Vau, onpa dramaattisia "kohtaloita" isättömillä. Ite oon käytännössä totaali-isätön, mutta oon saanut muilta perheenjäseniltä rakkautta ja tukea. Kärsin kyllä pitkään huonosta itsetunnosta, mutta olen viime vuosina pyrkinyt kehittymään siinä asiassa, ja päässytkin parempaan tasapainoon itseni kanssa. Hyvillä ihmissuhteilla on ollut iso rooli siinä prosessissa. Olen aina pärjännyt hyvin työelämässä ja opiskeluissa. Pahimmat epävarmuuteni ovat koskeneet sosiaalisia suhteita, mutta olen huomannut, että kaikessa on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Ei saa antaa huonojen lapsuudenkokemusten määritellä koko elämää.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:10"][quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:00"]

Minä olen kylmä. En tunne tunteita kuin vähän. Johtuneeko tuosta vai jostain muusta, en tiedä.

[/quote]

Ainakin todella huonoitsetuntoinen. Pelkään miehiä ja toisaalta vihaan heitä ja toisaalta mulla on pakkomielle saada (lähes) kaikki miehet kiinnostumaan itsestäni. Olen myös sekä ylitunteellinen, että joissain asioissa varmaan psykopaatin tasoa tunnereaktioideni puolesta. En ole mikään vauvoille lässyttävä-hehkuttava-sydänhymiöitä viljelevä kikattaja, vaikka haluaisin olla. Paitsi jos tilanne vaatii sellaisen esittämistä. Pidän maailmaa toisaalta todella kylmänä ja kovana paikkana mutta juuri siksi on vaikea suhtautua moniin asioihin samalla vakavuudella kuin muut niihin suhtautuvat, minkä vuoksi vittuilen usein vahingossa muille ihmisille kun luulen heidän vitsailevan vaikka jostain heitä järkyttäneestä asiasta kun en ole tajunnut että joku järkyttyy niin pienistä. Olen siis sekä kylmäsydäminen ämmä että yliherkkä haavanlehti. 
[/quote]

Minä. Täsmälleen minä. ..... :(

2

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 12:14"]Vau, onpa dramaattisia "kohtaloita" isättömillä. Ite oon käytännössä totaali-isätön, mutta oon saanut muilta perheenjäseniltä rakkautta ja tukea. Kärsin kyllä pitkään huonosta itsetunnosta, mutta olen viime vuosina pyrkinyt kehittymään siinä asiassa, ja päässytkin parempaan tasapainoon itseni kanssa. Hyvillä ihmissuhteilla on ollut iso rooli siinä prosessissa. Olen aina pärjännyt hyvin työelämässä ja opiskeluissa. Pahimmat epävarmuuteni ovat koskeneet sosiaalisia suhteita, mutta olen huomannut, että kaikessa on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Ei saa antaa huonojen lapsuudenkokemusten määritellä koko elämää.
[/quote]
Tässä ketjussa ei puhuttu isättömistä, vaan niistä joilla oli kylmä ja tunteeton isä. Aivan eri asia. Mieluummin olisin kasvanut orpona kuin vanhempien hylkäämänä ilman rakkautta.

Minulla on huono itsetunto, olen miellyttämisenhaluinen, epävarma, haen hyväksyntää muilta ihmisiltä, en ole kuitenkaan mikään tyrkky, ennemminkin toisinpäin...  ihastun helposti jos huomaan miehessä ihastumisen merkkejä (vaikka en olisi itse ollut edes alunperin kiinnostunut), sitten alan kuitenkin panikoimaan enkä päästä lähelle, muutenkin vaikea päästää ihmisiä lähelle, tuntuu turvalliselta pitää ystävätkin ns. käsivarrenmitan päässä... Nuorempana (<20v) suorastaan pelkäsin/jännitin miehiä, nykyään olen "siedätyshoidolla" (mm. miesvaltainen työpaikka) oppinut tulemaan heidän kanssa ihan hyvin toimeen. En ole koskaan seurustellut. Aina jaksan hämmästellä tuttavaperheiden miehiä, joista moni on ns. hyvä isä, hoitaa lapsia, osallistuu perhe-elämään, rauhallisia, kilttejä, kunnollisia aviomiehiä.... Itse sain kotona hieman toisenlaisen kuvan miehen roolista perheessä :/.