Millainen sinusta tuli, sinusta jota isä ei rakastanut?

Mielestäni oon pärjänny ihan hyvin. Kyllä mä usein mietin miks isä jätti meidät... vai oliko vika mussa en tiedä en halua puhua äidille tästä koska haukkuu sitä aika kovin sanoin. En aio ottaa isään mitään yhteyttä vaikka asumme samalla asuin alueella... kuullostaa vähän hassulta isä jätti ku olin 4v. Ja ollaa asuttu siitälähttie muutaman kilsan tai reilu alle kilsan päästä. :D mut joo on mul ollu ja on edellee paska itsetunto. Käyn psykiatrilla. On ollut muutenkin rankka lapsuus välil. Et ei pelkästää isä kuvio ole syyni terapiassa käyntiin ja mieli alalääkkeiden syöntiin.

Mut joo. Oon mielestäni nyt paremmassa kunnossa ja pitäisi kokeilla lääkityksen lopettamista. Asun kihlattuni lkanssa ja olen äidin kanssa paaaaljon tekemisis. Olen herkkä, ujo, ehkä vähän epäsosiaalinen
T. 20v tyttö.

Isä on kyllä aina rakastanut mua, mutta on ollut poissa töiden takia melkein aina. Nähdään tosi harvoin, mutta kertoo välittävänsä. Mulla on huono itsetunto ja olen valinnut pari kertaa huonon miehen. En tiiä voiko johtua myös siitä että äitini ei huomioinut minua ollenkaan lapsena positiivisesti, haukkui ja laiminlöi. Vihasin pitkään keski-ikäisiä naisia, isäni ikäisiin miehiin suhtaudun normaalisti.

Itsetuntoni on huono, olen kroonisesti masentunut ja elämänhaluton, miessuhteeni ovat kariutuneet, alisuoriudun kaikessa. En osaa kuvitellakaan, millaista olisi ollut, jos isäni olisi ollut toisenlainen. Hän on itsekeskeinen, kaksisuuntainen, pettäjä, raivopäinen mies, joka hurmasi kaikki perheen ulkopuolella, kunnes riitaantui. Pelkään sitä, millainen vaikutus hänellä vieläkin olisi minuun, jos tapaisimme, joten en pidä yhteyttä. Tosin eipä hänkään ole vuosiin pitänyt yhteyttä minuun. Olen käytännössä isätön.

Elin kyllä 'onnellisessa' ydinperheessä, jossa oli ulkosesti kulissit kohdallaan. Isäni ja äitini ovat olleet naimisissa melkein 50 vuotta, en ole siis mikään traumatisoitunut erolapsi. Isäni haukkui, moitti ja vähätteli minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Hän myös haukkui naisia ja vähätteli heitä ihan yleisesti ja tekee sitä edelleen vanhuksena. Olen nyt 42-vuotias, enkä ole seurustellut enää 12 vuoteen. Edellinen suhteeni päättyi avioeroon ja minusta tuli yksinhuoltaja. Eron jälkeen minulla ei ole ollut miessukupuoleen enää mitään kontaktia. En halua laittaa itseäni alttiiksi parisuhteelle, enkä jotenkin vaan kykene uskomaan, että joku rakastaa minua. Miehen läheisyys tuntuu nykyisin ahdistavalta ajatuksenakin. Haluan olla loppuelämäni ajan sinkku.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:17"]

Tutkimusten mukaan isän tuki tytölle on ensiarvoisen tärkeä itsetunnon rakentumisessa sekä vaikuttaa tyttären ammatilliseen pärjäämiseen. Ne jotka ovat päässeet pitkälle urallaan, ovat saaneet isältää paljon positiivista hyväksyntää ja kannustusta - ja sitten tietenkin toistepäin, isänsä rakkautta vaille jääneet (jos isä siis on ollut olemassa, mutta kylmäkiskoinen) pärjäävät huonommin. Siis keskimäärin, poikkeuksiahan aina on. 

[/quote]

Pakko allekirjoittaa. Olen ollut isän tyttö, mutta isällä on omat ongelmansa, ja kylmyyttä sentimentaalisuuden alla. Ennen kaikkea hän on kadehtinut nimenomaan älyllistä menestystäni, ja olen tietysti alalla, jossa pärjätään nimenomaan älyllä. Olen luullut, että haluttomuuteni edetä ammatillisesti on johtunut kilpailuasetelmasta samalla alalla olevan mieheni kanssa, mutta tosiasiassa kai miellytän nimenomaan isääni. Miehen väitöstilaisuus oli isälleni tosi kova paikka. Omaa graduani isä ei halunnut edes nähdä. En sitten ole saanut mitään virallisesti aikaiseksi sen jälkeen, vaikka väitöskirjaa haudonkin. Pitää vain ottaa ja tehdä se työ loppuun, ja pahoitella sitten isälle, ja toivottaa onnea ja menestystä kateuden käsittelyyn. Itse asiassa, ehkä minun pitäisi soittaa hänelle huomenna, ja sanoa nämä asiat.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:06"]Olen hyvin herkkä, tunteellinen ja empaattinen. Ongelmia miessuhteissa myös, läheisriippuvuutta ja itsetunto-ongelmia..

Niin ja joitain ongelmia päihteiden käytössä..

Olen 20v ja käyn psykoterapiassa.
[/quote] Tämä. Ei päihdeongelmaa mutta käyn myös psykiatrilla.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 02:35"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:17"]

Tutkimusten mukaan isän tuki tytölle on ensiarvoisen tärkeä itsetunnon rakentumisessa sekä vaikuttaa tyttären ammatilliseen pärjäämiseen. Ne jotka ovat päässeet pitkälle urallaan, ovat saaneet isältää paljon positiivista hyväksyntää ja kannustusta - ja sitten tietenkin toistepäin, isänsä rakkautta vaille jääneet (jos isä siis on ollut olemassa, mutta kylmäkiskoinen) pärjäävät huonommin. Siis keskimäärin, poikkeuksiahan aina on. 

[/quote]

Pakko allekirjoittaa. Olen ollut isän tyttö, mutta isällä on omat ongelmansa, ja kylmyyttä sentimentaalisuuden alla. Ennen kaikkea hän on kadehtinut nimenomaan älyllistä menestystäni, ja olen tietysti alalla, jossa pärjätään nimenomaan älyllä. Olen luullut, että haluttomuuteni edetä ammatillisesti on johtunut kilpailuasetelmasta samalla alalla olevan mieheni kanssa, mutta tosiasiassa kai miellytän nimenomaan isääni. Miehen väitöstilaisuus oli isälleni tosi kova paikka. Omaa graduani isä ei halunnut edes nähdä. En sitten ole saanut mitään virallisesti aikaiseksi sen jälkeen, vaikka väitöskirjaa haudonkin. Pitää vain ottaa ja tehdä se työ loppuun, ja pahoitella sitten isälle, ja toivottaa onnea ja menestystä kateuden käsittelyyn. Itse asiassa, ehkä minun pitäisi soittaa hänelle huomenna, ja sanoa nämä asiat.

[/quote]

Jos sanot, niin mitenköhän hän reagoi?

24

Mitä on rakkaus? Mistä tietää, mikä on rakkautta, kun sitä ei koskaan näytetty tai sitä mainittu kotona.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 02:38"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 02:35"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 00:17"]

Tutkimusten mukaan isän tuki tytölle on ensiarvoisen tärkeä itsetunnon rakentumisessa sekä vaikuttaa tyttären ammatilliseen pärjäämiseen. Ne jotka ovat päässeet pitkälle urallaan, ovat saaneet isältää paljon positiivista hyväksyntää ja kannustusta - ja sitten tietenkin toistepäin, isänsä rakkautta vaille jääneet (jos isä siis on ollut olemassa, mutta kylmäkiskoinen) pärjäävät huonommin. Siis keskimäärin, poikkeuksiahan aina on. 

[/quote]

Pakko allekirjoittaa. Olen ollut isän tyttö, mutta isällä on omat ongelmansa, ja kylmyyttä sentimentaalisuuden alla. Ennen kaikkea hän on kadehtinut nimenomaan älyllistä menestystäni, ja olen tietysti alalla, jossa pärjätään nimenomaan älyllä. Olen luullut, että haluttomuuteni edetä ammatillisesti on johtunut kilpailuasetelmasta samalla alalla olevan mieheni kanssa, mutta tosiasiassa kai miellytän nimenomaan isääni. Miehen väitöstilaisuus oli isälleni tosi kova paikka. Omaa graduani isä ei halunnut edes nähdä. En sitten ole saanut mitään virallisesti aikaiseksi sen jälkeen, vaikka väitöskirjaa haudonkin. Pitää vain ottaa ja tehdä se työ loppuun, ja pahoitella sitten isälle, ja toivottaa onnea ja menestystä kateuden käsittelyyn. Itse asiassa, ehkä minun pitäisi soittaa hänelle huomenna, ja sanoa nämä asiat.

[/quote]

Jos sanot, niin mitenköhän hän reagoi?

24

[/quote]

Isällä alkaa olla sen verran vakavampia ongelmia terveytensä kanssa, ettei hän vaikuta enää yhtä kateelliselta kaikesta turhasta. Jotenkin hänelle tuntuu vanhuus tekevän hyvää, ja hän saattaa jopa antaa tunteilleni jonkinverran tilaa. Aiemmin hän olisi nauranut minut hiljaiseksi tai suuttunut. Turhapa siinä olisi ollut kauheasti mitään sanoakaan.

Toisaalta, nyt pystyn myös ehkä sanomaan nämä asiat hänelle syyttelemättömään sävyyn, jolloin hänen on helpompaa ne kestää. Itselleni tekisi enemmän kuin hyvää päästää nämä asiat ilmoille. Kun mörkö on nimetty, sillä on paljon vähemmän vaikutusvaltaa. Miehen suhteen olen alkanut itsenäistyä jo aiemmin, koska tiedän hänen kantavan huonoa omaatuntoa tilanteestani. Se helpottaa irtipäästämistä omista luutuneista käsityksistäni.

Minusta tuli lapseton, kun en halua ketään saman tilanteeseen jossa itse olin, enkä pysty takaamaan, että osaan valita lapselle isän oikein. Olen menestynyt elämässä muuten oikein hyvin, koska olen halunnut näyttää isälleni, että olisin ollut rakastamisen arvoinen. Mutta eihän isälle mikään ole tietenkään riittänyt. Nyt minäkin olen aikuistunut sen verran, että etsin onnellisuutta ja hyvää elämää enkä isän huomiota. Olen valitettavasti perinyt isäni herkän hermorakenteen ja olen herkkä hautomaan asioita, stressaantumaan ja masentumaan, joten sikälikin on vamraan hyvä, ettei minulla ole biologisia lapsia.

Eikö teille muille ole tullut mieleen, että ongelmanne johtuvat isänne geeneistä eikä siitä, ettei hän rakastanut? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvempää minulle on, ettei isä voinut itselleen mitään, koska hänkin oli saanut reaktiotapansa geeneissä eikä silloin ollut tarjolla terapioita. Omat ongelmani eivät ole täysin ratkenneet rakastavasta aviomiehestä ja terapiasta huolimatta, koska tosiaan olen perinyt isältäni yliherkän autonomisen hermoston ja varmaan myös laiskan serotoniinituotannon yms. Ongelmani ovat hyvin samantyyppisiä kuin isällä, vaikka terapian ym. takia lievempiä.

En päästä ihmisiä helposti lähelle mutta ne jotka pääsee, saavat paljon rakkautta.

Minusta tuli vaikka minkälainen! Elämässä on tapahtunut kaikenlaista, enkä kaikesta voi syytää isääni. Ei äitikään rakastanut minua. Jos pitäisi miettiä, mitkä piirteet erityisesti minussa johtuu luultavasti isästäni niin:
- Minulla on suuria vaikeuksia luottaa miehiin. Vasta 20-vuotiaana pystyin tutustumaan niihin edes kaverina. Mutta tämä ei kaikki ole isäni syytä. Enemmän liittyy yhteen kusipäähän.
-En usko onnelliseen perheeseen, avioliittoon ja rakkauteen.

3

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 23:19"]3
[/quote]
Ihanan hienovaraista nostoa! :)

Kiva, kun joku nosti. Mielenkiintoinen ketju. Minua isä kyllä erityisesti rakasti paljonkin, nimenomaan älyllisiä, käteviä, reippaita puoliani. Muistan monenlaista mukavaa tekemistä isän kanssa lapsena, kalastusta, nikkarointia, pitkiä keskusteluja jne. Sen sijaan, kun teini-iässä yritin laittautua, sain lähinnä huvittunutta tuhahtelua osakseni.  Isälle oma äiti (mummoni) oli ainoa kaunis nainen maailmassa, eräänlainen perhepyhimys, ja minä en näytä häneltä, vaikka näytänkin todella naiselta kaikin puolin. Olihan minulla äitikin, mutta kaikki intensiivinen tapahtui hänen ja siskoni välillä. Olemme ihan hyvissä väleissä, mutta puhumme vielä nykyäänkin toistemme ohi. Minusta varttui tällainen: en arastele ajatella, enkä ilmaista ajatuksiani, koen olevani ihan täysimittainen ihminen siinä missä kaikki muutkin, miehet mukaanluettuina. Suhtaudun uteliaasti elämään ja ihmisiin. Kuitenkin koen jatkuvasti olevani jotenkin riittämätön nimenomaan naisena. Kuin pelkäisin "paljastuvani". Olen opetellut pukeutumaan ja meikkaamaan kirjoista, lehdistä jne. Kaikenlaista harmia tästä on aiheutunut parisuhteissa. Olen naimisissa miehen kanssa, joka kyllä hyväksyy, että luonteeni on tällainen (iso ego, ei ota helposti itseensä), mutta on kontrolloiva ja vaativa, väsyttävä kumppani. Ei pysty ihan täysillä iloitsemaan onnistumisistani, eikä tukemaan. Kokee mustasukkaisuutta, jos olen jossain parempi kuin hän. Paljon muitakin ongelmia arjessa ja intiimielämässä. Toisinaan haaveilen helpommasta kumppanista. Ihmettelen itsekin tätä kirjoittaessa, kuinka paljon ongelmia suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen, vaikka periaatteessa minulla on ollut kaikki hyvin. Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille mielenkiintoisista tarinoista.

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 10:46"]

[quote author="Vierailija" time="24.01.2015 klo 09:20"]

Eikö teille muille ole tullut mieleen, että ongelmanne johtuvat isänne geeneistä eikä siitä, ettei hän rakastanut? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvempää minulle on, ettei isä voinut itselleen mitään, koska hänkin oli saanut reaktiotapansa geeneissä eikä silloin ollut tarjolla terapioita. Omat ongelmani eivät ole täysin ratkenneet rakastavasta aviomiehestä ja terapiasta huolimatta, koska tosiaan olen perinyt isältäni yliherkän autonomisen hermoston ja varmaan myös laiskan serotoniinituotannon yms. Ongelmani ovat hyvin samantyyppisiä kuin isällä, vaikka terapian ym. takia lievempiä.

[/quote]

Mahtaa olla kummalliset geenit, jos niihin kuuluu rakastamattomuus ja laiminlyönti lapsia kohtaan. Sen sijaan yliherkkyyden ymmärrän, mutta se on vallan eri asia ja joskus voi tuntua että terapia ei auta, koska nykyterapia ei tietääkseni ole ottanut yliherkkyyttä täysin huomioon. Se voi olla myös syy miksi jokin käytös vaikuttaa "mahdottomalta" korjata ja asia on helpompi käsitellä sillä että hän "ei voinut itselleen mitään". Jälkimmäisestä tosin tulee mieleen ehdoton rakkaus, mitä lapset tuppaa tuntemaan vanhempiaan kohtaan oli nämä sitten mitä hyvänsä.

[/quote]

Väännetään vähän rautalangasta:

Eriyisherkkä isä on joutunut elämään koko lapsuutensa ja nuoruutensa karussa ympäristössä, jossa ei ole otettu herkkyyttä huomioon. Todennäköisesti hänkään ei ole saanut vanhempiensa rakkautta siinä määrin kuin nykyiset lapset, esimerkiksi siksi että lapsia oli 7 ja toinen vanhemmista vuosikaudet hermoparantolassa. Toinen vanhempi hoiti isoa maatilaa eikä varmasti kiinnittänyt lapsiin paljonkaan huomiota.

Ensimmäinen masennusjakso isälle on tullut todennäköisesti noin 25-vuotiaana kuten minullekin myöhemmin. Kuinka ollakaan, minä olin silloin vauva. Perheessä oli kaksi muutakin alle 5-vuotiasta. Mitä hänen olisi mielestänne pitänyt tehdä syvällä suomalaisella maaseudulla, hakeutua terapiaan vai? Hänen piti elättää viisihenkistä perhettään! Pinna oli varmasti kireällä ja tiedän, että välillä myös katkesi. Jos hänellä olisi ollut paremmat geenit, pinna ei ehkä olisi katkennut. Ja voi olla, että harkintaa olisi ollut juuri sen verran enemmän, ettei olisi saattanut itseään tuohon perhetilanteeseen. Ei silloin ollut terapiasta vielä kuultukaan paitsi isoissa kaupungeissa.

Itse olen elänyt täysin eri yhteiskunnassa ja erilaisten mahdollisuuksien äärellä. Nykyään tiedetään paljon enemmän psyykkisistä ongelmista ja niiden juurista kuin 1960-luvulla. En minäkään ensimmäistä masennustani tunnistanut vaan ehkä kolmannen, mutta siihen sain jo hoitoa. Siitä lähtien olen koko ajan hoitanut itseäni tavalla tai toisella. Isälleni se ei ollut mahdollista.

Minusta se, että syytetään yksioikoisesti omien vanhempien käytöstä estää näkemästä sukupolvien yli kulkevia malleja. Kyllä se ihan oikeasti on niin, että samantyyppiset käyttäytymismallit kulkevat sukupolvesta toiseen. Eivät ne johdu pelkästään ihmisen vapaasta tahdosta, vaan monilla asioilla on biologiset juuret. Psyykkiset ongelmat ihan kuin fyysisetkin taudit kulkevat pitkälle, vaikka eivät pelkästään, geeneissä.

Siten myös jokaisen lapsisukupolven psyykkisistä ongelmista vain osa johtuu siitä, että vanhemmat eivät (omista osin geneettisistä ongelmistaan johtuen) ole pystyneet olemaan täydellisen rakastavia vanhempia. Ja osa on sitten ihan sitä sukurasitetta, joka vanhemmilta aina saadaan.

Minusta on ihan uskottavaa, että psykopaatti-isän (joka pystyy helposti hylkäämään lapsensa) lapsi on psykopaatti. Eikä se johdu pelkästään siitä hylkäämisestä. Kyllä niitä kummallisia geenejä kuulkaa vain on, ja nekin siirtyvät sukupolvesta toiseen.

En oikein usko, että ne lapset, joita isä ei ole rakastanut, olisivat saaneet 100 % geeninsä äidiltä.

[/quote]

Väännetään vähän rautalangasta:

Eriyisherkkä isä on joutunut elämään koko lapsuutensa ja nuoruutensa karussa ympäristössä, jossa ei ole otettu herkkyyttä huomioon. Todennäköisesti hänkään ei ole saanut vanhempiensa rakkautta siinä määrin kuin nykyiset lapset, esimerkiksi siksi että lapsia oli 7 ja toinen vanhemmista vuosikaudet hermoparantolassa. Toinen vanhempi hoiti isoa maatilaa eikä varmasti kiinnittänyt lapsiin paljonkaan huomiota.

Ensimmäinen masennusjakso isälle on tullut todennäköisesti noin 25-vuotiaana kuten minullekin myöhemmin. Kuinka ollakaan, minä olin silloin vauva. Perheessä oli kaksi muutakin alle 5-vuotiasta. Mitä hänen olisi mielestänne pitänyt tehdä syvällä suomalaisella maaseudulla, hakeutua terapiaan vai? Hänen piti elättää viisihenkistä perhettään! Pinna oli varmasti kireällä ja tiedän, että välillä myös katkesi. Jos hänellä olisi ollut paremmat geenit, pinna ei ehkä olisi katkennut. Ja voi olla, että harkintaa olisi ollut juuri sen verran enemmän, ettei olisi saattanut itseään tuohon perhetilanteeseen. Ei silloin ollut terapiasta vielä kuultukaan paitsi isoissa kaupungeissa.

Itse olen elänyt täysin eri yhteiskunnassa ja erilaisten mahdollisuuksien äärellä. Nykyään tiedetään paljon enemmän psyykkisistä ongelmista ja niiden juurista kuin 1960-luvulla. En minäkään ensimmäistä masennustani tunnistanut vaan ehkä kolmannen, mutta siihen sain jo hoitoa. Siitä lähtien olen koko ajan hoitanut itseäni tavalla tai toisella. Isälleni se ei ollut mahdollista.

Minusta se, että syytetään yksioikoisesti omien vanhempien käytöstä estää näkemästä sukupolvien yli kulkevia malleja. Kyllä se ihan oikeasti on niin, että samantyyppiset käyttäytymismallit kulkevat sukupolvesta toiseen. Eivät ne johdu pelkästään ihmisen vapaasta tahdosta, vaan monilla asioilla on biologiset juuret. Psyykkiset ongelmat ihan kuin fyysisetkin taudit kulkevat pitkälle, vaikka eivät pelkästään, geeneissä.

Siten myös jokaisen lapsisukupolven psyykkisistä ongelmista vain osa johtuu siitä, että vanhemmat eivät (omista osin geneettisistä ongelmistaan johtuen) ole pystyneet olemaan täydellisen rakastavia vanhempia. Ja osa on sitten ihan sitä sukurasitetta, joka vanhemmilta aina saadaan.

Minusta on ihan uskottavaa, että psykopaatti-isän (joka pystyy helposti hylkäämään lapsensa) lapsi on psykopaatti. Eikä se johdu pelkästään siitä hylkäämisestä. Kyllä niitä kummallisia geenejä kuulkaa vain on, ja nekin siirtyvät sukupolvesta toiseen.

En oikein usko, että ne lapset, joita isä ei ole rakastanut, olisivat saaneet 100 % geeninsä äidiltä.

[/quote]

Kyllä tuossa on vinha perä. Sitä syntyy tietyin ominaisuuksin varustettuna ja nämä ominaisuudet on perinyt vanhemmiltaan. Kasvatus ja lapsuuden ilmapiiri vaikuttaa sitten siihen, miten nämä ominaisuudet ilmenevät elämän aikana. Tunnekylmältä isältä on saattanut periä tunnekylmän ja ahdistumiseen taipuvaisen luonteen, mutta jos isä olisi pyrkinyt kasvatustyössään osoittamaan rakkauttaan tai jos (mahdollisesti rakastava) äiti olisi pystynyt paremmin kompensoimaan isän negatiivista vaikutusta, voisi lopputulos olla parempi.

Itse kyllä tiedostan, että olen perinyt isältäni negatiivisia luonteenpiirteitä. Pyrin kaikilta osin välttämään sitä, että niiden vuoksi omat lapseni kokisivat minut tunnekylmänä. Helpommin sanottu kuin tehty.

En tiedä, olenko oikea ihminen vastaamaan tähän ketjuun. Nykyään tunnen, että isäni rakastaa mua... Tosin, melkein 21v iässä oon siltä varmuudella kuullut lauseen "mä rakastan sua", "rakastan sua", "oot tärkee" kuullut tasan kaks kertaa. Toinen kerta oli ihan pikkulapsena, toinen ollessani 15v, ku vanhemmat eros.

Jokatapauksessa, iskä haukku mua aina. Hulluksi, tyhmäksi, vajaaksi. Ja että oon niin turha eikä kukaan mua jaksa, että mut pitäis laittaa lastenkotiin. Ehkä just siks oon aina ollut tosi riippuvainen miesten mielipiteestä mua kohtaan. Siis, esim mun omatunto ei oo ees hiono, vaan täysin olematon. Naispuoleisten kommentit/mielipiteet musta on tärkeitä toki, mut miespuoleisten reaktiota, edes ihan pienenpientä kehua kaipaan.... Tokihan niitä varsinki muutama vuos sitte tuli - näin jälkeenpäin mietittynä, ne ehkä halus jotaki ihan muuta ku minä - siis vaan viatonta, huoltapitävää välittämistä.

Mulla on neljä veljeä, oon ainoa tyttö. Kaikilla samat äidit ja isät. Kadehdin, ku netissä ja koulussa puhuttiin, et yleensä tytöt ja varsinki ainoo sellanen, on oikee prinsessa isälle. Et se on kauheen mustis tms tytön poikaystäville. Ja haluaa suojella tytärtään. No, mun isä käytännössä rakasti enemmän mun exää, joka mua hakkas (ja isä kyllä erittäin hyvin sen ties, ku äitiä en halunnu huolestuttaa keskellä yötä puhelimessa itkien, vaan soitin apua iskältä), isä siis varmaanki rakasti enemmän sitä ku mua. Lastaan. Esikoistaan. Ainoaa tytärtään.

Mutta vastaus lyhyesti - koska isä ei rakastanut (ainakaan koskaan sitä näyttänyt tai sanonut), mä hain huomiota muilta miehiltä. En oo koskaan ollu mikään tyrkky, todellakin päinvastoin - en edes nettiin oo laittanu yhtäkään kuvaa, missä vähääkään tissi vilahtaa. Tai muita samankaltasia. Jos miespuolinen henkilö kehu mua, edes vähän, olin heti myyty. Ja roikuin tässä ku kyse olis elämästä ja kuolemasta.... Halusin miehen huomiota enemmän ku mitään. Olin koukussa siihen.

Nyt isän kanssa välit paremmat - tosin edelleen olis kiva kuulla, et oon hänelle tärkee. Jotenki sen tiedostan, edes teoista (joskus vei mut syömään), mut mulle sanat on todella, todella paljon tärkeempiä, ku yksikään teko.

Helpottavaa lukea niin samanlaisia tunteita ♡en olekkaan hullu !