Olen ollut 40-vuotta "kiltti tyttö" ja nyt yhtäkkiä

[quote author="Vierailija" time="23.01.2015 klo 22:42"]

Kiitos ihanista vastauksista. Jotenkin olen aavistellutkin, että tämä "lähes-agressio", joka sisältä kumpuaa ei ole vain huono asia. Olen vaan kertakaikkisen kyllästynyt elämään huolehtien muiden ihmisten tunnereaktioista (=peläten siitä, että joku ajattelee minusta negatiivisesti / aiheutan negatiivisen tunteen toisessa henkilössä). Enkä halua olla myötäilijä/mukautuja/palvelija silloin, kun se ei tunnu oikealta eikä lähde omasta halusta. Joskushan on ihan mukava kantaa miehelle kaffekuppi eteen tai mennä mukaan johonkin vapaaehtoishommaan jne. Mutta hyväksikäyttöä näissä asioissa en siedä enää ollenkaan. Olen oppinut myös sanomaan "Ei käy". So proud of me... :)

-ap

[/quote]

Sama täällä. Ikää 38 ja olen ollut todella kiltti. Aina mietin, mitä muut ajattelee, asettelen sanani kauniisti jne. Vieläkin sitä on, mutta yhä enemmän ärsyttää, että välillä tunnun olevan ainoa mukava ihminen joka tilanteessa. Huijaaminen, valehtelu, töykeys jne. En ymmärrä, miksi muut ei osaa käyttäytyä kauniisti toisia kohtaan. Ehkä tässä on muuttumassa kiukkuiseksi akaksi? Meille naisille on tyypillistä juuri passiivis-aggressiivinen käytös eli kansankielisesti marttyyriys. Ollaan ihania, avuliaita, kilttejä ja sitten katkeroidutaan, kun metsä ei vastaa samalla tavalla.

Hyvä esimerkki tästä kiltteydestä on, että kun töihin tulee uusi ihminen, niin haluan heti tehdä hänen olonsa mukavaksi. Juttelen, pyydän kahville ja yritän auttaa, nauraa typerillekin jutuille, kun en halua kenenkään tuntevan itseään ulkopuoliseksi. Osittain teen sen ihmisystävällisyyttäni ja hyväntahtoisuutta, mutta mukana on myös sitä, että olen itsekin herkkä kaikelle ulkopuolisuudelle. No, nyt olen joutunut pätkätyökierteeseen ja teen kolmatta pätkätyötä ja olen huomannut, että suurin osa ihmisistä ei välitä, miltä toisista tuntuu vaan ajatukset kiertää oman pepun ympärillä. Nykyisessäkään työssä ei ole kuin yksi nuori, varmaan samanlainen kiltti, vain osa-aikaisesti töissä käyvä nainen yrittänyt jeesata. Suurin osa tuntuu välittävän vähät siitä, että olen yksin. Asia ei sinällään haittaisi niin paljoa, jos ei taustalla olisi sitä, että itse on aina yrittänyt jeesata toisia ja auttaa ihmisiä uudessa työssä. Tästä sitten alkaa pikkuhiljaa kummuta sitä naisellista katkeruutta ja väsymystä siihen, että maailma ei pyörikään niin, että teet itse hyvää ja saat samaa takaisin...

Tsemppiä teille muille! :D Mulle on käynyt vähän samoin. Olen vain alle 30. Lapsuuden jälkeen en edes tiennyt, kuka olen, kun koitin mukautua. Lopulta sairastuin henkisesti ja makasin vaan. En uskonut, että osaan tehdä mitään oikein, edes siivota. Mä olin kaiken jälkeen pelkkä raunio. Pelkkä hengissä pysyminen oli vaikeaa. En enää edes tiennyt, miltä se tuntuu, kun haluaa jotain. Ei mulla oikeastaan ollut edes tunteita. Olin painanut ne jonnekin, kun ne oli aina vääriä kuitenkin. Siinä meni pari vuotta, opinnot meni viemäristä. Sitten yhtäkkiä iski päälle hirveä raivo. Tajusin, että ei tässä maailmassa kukaan tiedä mitään sen paremmin kuin minäkään, noin yleensä, kunhan pätevät. Se raivo oli päällä monta kuukautta putkeen, ja kun se loppui, mä ikäänkuin nousin ylös. Päätin lähteä uudestaan opiskelemaan, muuttaa toiseen kaupunkiin, kaikki muuttui. Opettelen edelleen joitain perusasioita uudestaan, mutta opin nopeasti. Elämä hymyilee. :)

Siitä en tingi, että olen edelleen ihmisille ystävällinen ja autan muita. En anna käyttää itseäni hyväksi, mutta teen vain niin kuin haluaisin mulle tehtävän. Tiedän, etten saa samaa takaisin, mutta tää on periaate. Maailma tarvitsee ystävällisyyttä ja avuliaisuutta. Nyt mulla on kuitenkin selkeät rajat.

On aivan eri asia olla ilkeä kuin ihminen joka tietää omat rajat.Näin minulle ei puhuta ja näin minua ei kohdella .Tai jos kohdellaan niin minä vastaan samalla mitalla takaisin.Terapiassa opin että on turhaa yrittää muuttaa toista mutta itseäni voin kouluttaa niin etten anna toisen alistaa tai hyväksikäyttää.Työelämässä ihmiset aina odottavat että tietty ihminen käyttäytyy aina samalla lailla.On ihana välillä tulla ulos sieltä kiltin tytön sisältä ja antaa palaa ihan kunnolla.Siinä on jollain loksahtanut suu auki ja haukkonut henkeään kun ei ole osannut odottaa vastavetoa.Kasvot punaisina sitten mumistaan et enhän mä millään pahalla tms...Kilttejä ihmisiä lokeroidaan ja aliarvioidaan pahasti.Mut ei kannata.Voima se on niidenkin ihmisten sisällä.