Onko muita 40v naisia, joilla ei ole ystäväporukkaa?

Ei ole ystäväporukkaa, mutta on ystäviä. Ystäväni eivät tunne toisiaan, vaan ovat ystäviäni yksilöinä. N46

Ei ole, enkä kaipaakaan. Mulla on yksittäisiä ystäviä, joita tapaan. Ja yksi ystäväpariskunnan, joiden kanssa on silloin tällöin tapaamisia. En jaksaisi mitään hiivatin porukkaa, väsyisin siinä metelissä. Ja alkoholia en tykkää juoda enää. Tästä syystä esim vuosittainen serkkutapaaminen on ihan kidutusta. Jos sen lisäksi pitäisi jaksaa jonkun muun kaveriporukan mölinä ja känni-avautumiset ja urpoilut… onneksi kaverit saa valita.

Olen epäsosiaalinen, viihdyn hyvin perheen kesken ja vapaaehtoistyössä tulee tavattua sen kautta tuttuja ihmisiä.

Ei ole ollut ystäviä tai edws kavereita moneen moneen vuoteen.. mies ja lapsi sentään on, siinäpä miun sosiaalinen elämä tiivistettynä.

Olen huono järjestämään mitään. Ehkä joku tulisi jos järjestäisi jotain mutta siinäkin on jo oma vaivansa

No ei ole enkä halua.

Ei ole, en ole ikinä ollut sellanen porukkaihminen oikeastaan, tykkään nähdä kavereita yksi tai kaksi kerrallaan.

Miksi sellaisia pitäisi olla? Taas jenkkisarjoista opittu juttu.

Mulla ei ole koskaan ollut kaveria tai ystävää. Koulussa olin kiusattu, sen peruna kehitin ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön ja eristäydyin. Nyt ikää jo kohta 50 enkä enää kaipaakaan mitään ihmisiä, olen täysinoppinut erakko.

Ei ole ikinä ollut mitään kaveriporukoita. Koulussa ei ollut kavereita 2. luokan jälkeen. Ainoa sinnepäin oli joskus lyhyen aikaa aikuisiällä harrastusporukka. Tapasin heitä vain harrastuksessa. Kavereita on ollut yksittäisiä elämäntilanteeseen tai paikkaan liittyen. Joskus oli hyviä työkavereitakin. Kaikki on jääneet. Ei viitsi soitella perään, kun ei ole sitä yhdistävää tekijää enää. Nykyisessä työpaikassa on omat tiiviit pienemmät porukat muodostuneet, mikä mistäkin syystä. Itse olen kokonaan näiden porukoiden ulkopuolella. 

Siis ystäväporukkaa – tarkoitatko siis että on ylipäätään paljon ystäviä, vai että on tiivis ystäväporukka joka tekee asioita keskenään sillä porukalla? Luulenpa, että Suomessa on aika harvinaista sellaiset tiiviit usean ihmisen porukat, joiden kesken sitten mennään brunsseille / leffaan / teatteriin / lasillisille. Suomessa suositaan sellaista, että jonkun tietyn kaverin kanssa tehdään tiettyjä juttuja ja toisen kaverin kanssa erikseen sit toisenlaisia juttuja. Toki nämä erilliset kaverit voi kutsua saman katon alle juhliiin mutta ei siitä silloinkaan useinkaan synny sen tiiviimpää porukkaa jatkoa ajatellen.

Opiskeluaikana toki tällaisia porukoita syntyy luonnostaan, kun kaikilla on sama elämäntilanne ja ollaan usein sinkkuja, mennään porukalla johonkin kaljaviestiin tai ainejärjestöbileisiin ja tehdään ryhmätöitä yhdessä ym. 

Itselläni on kaksi ystävää: toinen vanha sydänystävä ties kuinka pitkältä ajalta, toinen uudempi tuttavuus yhteisten kiinnostuksenkohteiden ja harrastuksen kautta. Sitten on yksi ystäväpariskunta, jonka kanssa minä ja mies käydään silloin tällöin paikallisessa oluella. Tämmöisenä epäsosiaalisena ja semiahdistuneena add-nepsyihmisenä on toki sit sellaisia kavereita, joiden kanssa pidetään yhteyttä lähinnä viestittelemällä, koska näiden kaverien kanssa harvoin löytyy sellainen ajankohta, jolloin kumpikin jaksaa sosiaalista kanssakäymistä ja lähtemistä vaikkapa yhdessä baariin tai leffaan tai uimaan. 

Ja sit on toisella puolella Suomea asuvia semiläheisiä ystäviä / tuttavia, joita tapaan ainaostaan kun sielläpäin käyn.

Ihan riittää minulle tällainen sosiaalisuuden ja ystävien määrä. 

t. N46

Vierailija kirjoitti:

Miksi sellaisia pitäisi olla? Taas jenkkisarjoista opittu juttu.

Ehkä sellaisia pitäisi olla, jotta olisi helpompi saada biletyskuvia someen, "ihanat supernaiset skumpalla xoxo". Skumppailu on harvakseltaan kivaa, en sitä kiellä, muttei se mitään elämää suurempaa ole.

Jossain porukassa olin, mutta ne on hävinneet. En ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä. En ole ennenkään kuulunut porukkaan. Siksi tämä ei tunnu miltään. On vain normaalia. Ne luultavasti luulivat poisjättämisellä luulivat vaikuttaneensa jotain.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sellaisia pitäisi olla? Taas jenkkisarjoista opittu juttu.

No kyllä joillain on koska tykkäävät.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli opiskeluaikoina ja ensimmäisinä työvuosina tiiviit kaveriporukat. Sen jälkeen jokainen on mennyt omaan suuntaansa. Pidetään yhteyttä satunnaisesti, nähdään ehkä kerran vuodessa ja silloin porukassa.

Minulla ei ole ketään, kelle soittaa. Äitini on kuollut ja isäni on etääntynyt elämästäni jo 20 v sitten. Olen eronnut ja tunnen olevani lasten kanssa ihan yksin. Seurustelen, mutta taitaa loppua tämäkin suhde miehen haluttomuuteen sitoutua. Sitten ei ole ketään aikuista, jolle jutella. Teen etätöitä, joten työyhteisöäkään ei ole. Pelottaa talvi ja etenkin joulu. Jos ero tulee, niin olen lapsettomilla viikoilla totaalisen yksin, enkä tapaa yhtään sielua viikkoon. Tämä pelko yksin jäämisestä on pitänyt minut parisuhteessa, jossa mies ei kunnioita.

Osin sama. Opiskeluikäsenä oli kavereita, kiinteämpiä ja löyhempiä kaveriporukoita sekä muutama parempi ystävä. Kuljettiin eri suuntiin, elämä vei ja yhteydet katkes. Töissä siinä parikymppisenä ja vielä kolmekymppisenä oltiin tiivis porukka joka vietti usein aikaa yhessä vapaallakin. Kesti aikansa kunnes ajauduttiin eri firmoihin jne. Taas kadotin yhteyden ihmisiin. Uusia kavereita tai työkavereita ei sen jälkeen oel tullut. En tiedä miksi. On toki ihmisiä, joiden kanssa höpötellään työn ohessa jne. mutta ei sen enempää. Olen itse todella huono pyytämään ketään lounaalle tai edes kahville töissä.  Eroa tilanteessa aiempaan kommentoijaan se, että olen lapseton sinkku. Kun on yksin ja ilman kaveretia  lapsettomana sinkkuna niin silloin on todella yksin. On mulla tietenkin tuttuja, lähinnä tapaan harrastuksissa.  Kavereita eivät ole kuitenkaan eikä tule lähdettyä minnekään istumaan tai vaikka kävelylle yhdessä.

Mä kaipaan kovasti kaveriporukkaa, mutta jotain muuta kuin alkoholinkäyttöä.

Tuntuu että mulla oli kaveriporukka niin kauan kuin olin iloinen bilehile. En vaan jaksanut sitä roolia enää. Olo on välillä yksinäinen.

N 42

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, enkä kaipaakaan. Mulla on yksittäisiä ystäviä, joita tapaan. Ja yksi ystäväpariskunnan, joiden kanssa on silloin tällöin tapaamisia. En jaksaisi mitään hiivatin porukkaa, väsyisin siinä metelissä. Ja alkoholia en tykkää juoda enää. Tästä syystä esim vuosittainen serkkutapaaminen on ihan kidutusta. Jos sen lisäksi pitäisi jaksaa jonkun muun kaveriporukan mölinä ja känni-avautumiset ja urpoilut… onneksi kaverit saa valita.

Olen epäsosiaalinen, viihdyn hyvin perheen kesken ja vapaaehtoistyössä tulee tavattua sen kautta tuttuja ihmisiä.

Miksi nämä tapaamiset pitäisi olla meteliä ja alkoholia? Moni on maininnut tämän eikä vastaa omaa käsitystäni aikuisten illanvietosta. Me kokoonnutaan pienellä porukalla jonkun kotiin, ehkä 3-4 ihmistä. Laitetaan yhdessä ruokaa tai mitä milloinkin. Ei tarvitse metelöidä tai juoda alkoholia. 

Ei ole, enkä haluaisikaan. Aina sellaisessa porukassa tulee omanlaisia roolejaan eri ihmisille, joku on "keskushenkilö" ja yrittää rakennella siltoja toisten välille ym. paitsi jos ei kaikki tunne ihan samalta viivalta, tyyliin samasta harrastusporukasta – mutta silloinkin joku on ollut alun perin kokoonkutsuja ja siten häneltä odotetaan jatkossakin jotain erityistä satsausta. Tosi harvoin Suomessa ne porukat itsestään vain muodostuvat, eikä sellainen porukalla asioiden tekeminen ole muutenkaan kulttuurissa. 

Työskentelin kolme vuotta Yhdysvalloissa, ja väsyin sikäläiseen ryhmäilykulttuuriin. Siellä oli suotavaa ja tapana, että kahdestaan ei mitään voinut tehdä, piti kutsua muitakin, jotta ihmiset tapaavat uusia ihmisiä. Ja jos olisin vain halunnut läheisimmän kollegan kanssa mennä kahdestaan töiden jälkeen yksille, niin sinne piti aina kutsua puoli osastoa mukaan. Tai jos joku kutsui viikonloppuna lenkkeilemään, niin puistoon päästyäni huomasin, että oli kutsunut muitakin. Jos taas minä kutsuin jonkun jonnekin, niin hän erikseen saattoi kysyä paikan päällä, että onko muita tulossa ja oli selvästi ihmeissään, jos ei.

Näinpä opin sit minäkin kutsumaan ihmisiä ihan eri viitekehyksistä vaikka lounaalle, koska amerikkalaisilta ei se small talk hyydy, automaattisesti lähtee puhekone käyntiin ja pointti on nimenomaan verkostoitua, ei niinkään luoda vahvoja aitoja ystävyyssuhteita. 

Olen kiitollinen, ettei Suomessa ole sellaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole, enkä kaipaakaan. Mulla on yksittäisiä ystäviä, joita tapaan. Ja yksi ystäväpariskunnan, joiden kanssa on silloin tällöin tapaamisia. En jaksaisi mitään hiivatin porukkaa, väsyisin siinä metelissä. Ja alkoholia en tykkää juoda enää. Tästä syystä esim vuosittainen serkkutapaaminen on ihan kidutusta. Jos sen lisäksi pitäisi jaksaa jonkun muun kaveriporukan mölinä ja känni-avautumiset ja urpoilut… onneksi kaverit saa valita.

Olen epäsosiaalinen, viihdyn hyvin perheen kesken ja vapaaehtoistyössä tulee tavattua sen kautta tuttuja ihmisiä.

Miksi nämä tapaamiset pitäisi olla meteliä ja alkoholia? Moni on maininnut tämän eikä vastaa omaa käsitystäni aikuisten illanvietosta. Me kokoonnutaan pienellä porukalla jonkun kotiin, ehkä 3-4 ihmistä. Laitetaan yhdessä ruokaa tai mitä milloinkin. Ei tarvitse metelöidä tai juoda alkoholia. 

Tuon lainaamasi kommentin kirjoittanut vastaa. Mulle sitä meteliä nimenomaan on, että neljä ihmistä kokoontuu, vaikka ei olisi alkoholiakaan. Siinä pitää jakaa huomiota moneen suuntaan, huomioida eri ihmisten tarpeet, pitää huolta että kukaan ei jää keskustelussa ulkopuoliseksi. Ja aina yleensä tällaisissa porukoissa yksi kovaäänisin dominoi huolillaan ja murheillaan, eikä tajua ollenkaan itse asiaa. Tuo on mulle sitä "meteliä", joka rasittaa ihan yllin kyllin, vaikkei olisi varsinaisesti kovaäänistä, eikä alko kuvioissa mukana. 

Itse saan eniten irti sellaisista ystävyyssuhteita, joissa voi rauhassa jutella ja viettää aikaa yhden ihmisen kanssa kerrallaan. 

Kirjoitin huonosti tuosta alkoholin käytöstä. Se mitä yritin sanoa, oli kait se että kaikkein vähiten jaksan porukalla ryyppäämistä. Väsyn ylipäätään porukan "meteliin" mutta jos se porukka kaiken lisäksi vielä  dokaa, niin se on kaikkein rasittavinta. 

t. se edellinen

Mulla on se ongelma, että olen porukan nuorin ja naiset on mustiksia ukoistaan, jotka ei vois vähempää mua kiinnostaa.

Minulla on pari porukkaa, johon kuulun, mutta eivät ne ole oikeita ystäväporukoita, vaan jonkinlaisia olosuhteiden muodostamia ryhmiä. Olen niistä kyllä kiitollinen, sillä ainoa ystäväni kuoli viime vuonna.