Aina sanotaan, että "kumppani ei voi olla terapeutti"

Terapeuttina vastaan tähän. Terapiasuhde ei ole vastavuoroinen vaan epäsymmetrinen - terapeutti pyrkii vastaamaan potilaan tarpeisiin ikään kuin vanhempi-lapsi suhteessa. Hyvässä parisuhteessa toki on samoja elementtejä, mutta toinen ei ole toista varten yksipuolisesti vaan molempien tarpeet tulevat huomioiduksi samalla tavalla. Toki voi olla toisella vaikeita aikoja jolloin tämä hetkellisesti olla kallellaan, mutta pääsääntöisesti molemmat saavat olla myös niitä hoidettavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on sanottu samaa. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Jättää kumpoani lattialle sikiöasentoon itkemään.

-Sori ei kiinnosta. En voi alkaa sinulle terapeutiksi.

Niinkö?

Jos on tuon tason käsittelemättömiä traumoja, niin hakeutukaa terapiaan selvittämään ne.

On hakeuduttu.

Entä sitten? Miten olla olematta terapeuttina kumppanille sillä aikaa, kun terapiaan hakeutuminen on käynnissä ja sillä aikaa, kun terapian tuloksia odotellaan?

No ainakin siinä vaiheessa, kun toisen ongelmat alkaa vaikuttaa myös kumppanin elämään ja alkaa vaikka ahdistaa. Kohta on kaksi sairasta sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kumppani on kyllä 27 vuoden ajan minua kuunnellut, ohjannut, tukenut ja auttanut.

Toiminut järjen äänenä.

Kiitos hänelle 🥰.

Ei ole tarvinnut terveydenhuolto järjestelmää kuormittaa.

Mitä sinä olet vuorostasi tarjonnut hänelle?

Melkoisen taakan on kumppani saanut. Olisi nyt mennyt terapeutuille ja kuormittanut sitä terveydenhuoltoa kuin kaataa kaikki sen kumppanin päälle. 

Mulla oli ennen epävakaan piirteitä, dissosiaatiohäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö. Saatoin esim. tulkita yhden sanankin tai äänensävyn niin, että toinen oli "hylkäämässä" mut (niin, että ylipäänsä toinen aikuinen voisi hylätä toisen) ja reagoin rakastan sua-mene pois-älä jätä mua -kuviolla. Tietynlainen kosketus sai mut dissosioimaan ja jähmettymään, ja elin todella kapeaa elämää, jotten joutuisi kohtaamaan mitään, mikä muistuttaisi aiemmista traumoista. Ei kumppani olisi mitenkään noita vuosikymmenten aikana muodostuneita ongelmia pystynyt ratkaisemaan, se vaati vuosien terapian ja valtavasti itsenäistä työtä.

Jos vielä joskus olen parisuhteessa ja mt-ongelmien jäänteet nostavat päätään, saattaisin sanoa toiselle, että nyt mun tarvitsee jälleen hakea apua terapeutilta, koska asia x vaikeuttaa elämää. Ja toinen voisi tukea, että tottakai haet ja kerro jos voin jotenkin auttaa. Ja minä voisin pyytää konkreettisia asioita, esim. että älä koskaan tahallaan säikäytä mua, tai että tietyissä tilanteissa ahdistun ja saatan mennä lukkoon, mutta anna mulle hetki aikaa niin rauhoitun takaisin nykyhetkeen. Tietyissä sos. tilanteissa voisin pyytää, että toinen pysyy lähelläni, kunnes totun ympäristöön ja ihmisiin. Tuollaista tukea saattaisin pyytää, mutta en toista ratkomaan ongelmiani, koska ihan suoraan sanottuna, ei sitä osaa kuin ammattilainen, ja se menis mun mielestä sen epäterveen "terapeuttina toimimisen" puolelle, jos käytäis yhden mt-ongelmista sen enempää jauhamaan ja niitä analysoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ennen epävakaan piirteitä, dissosiaatiohäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö. Saatoin esim. tulkita yhden sanankin tai äänensävyn niin, että toinen oli "hylkäämässä" mut (niin, että ylipäänsä toinen aikuinen voisi hylätä toisen) ja reagoin rakastan sua-mene pois-älä jätä mua -kuviolla. Tietynlainen kosketus sai mut dissosioimaan ja jähmettymään, ja elin todella kapeaa elämää, jotten joutuisi kohtaamaan mitään, mikä muistuttaisi aiemmista traumoista. Ei kumppani olisi mitenkään noita vuosikymmenten aikana muodostuneita ongelmia pystynyt ratkaisemaan, se vaati vuosien terapian ja valtavasti itsenäistä työtä.

Jos vielä joskus olen parisuhteessa ja mt-ongelmien jäänteet nostavat päätään, saattaisin sanoa toiselle, että nyt mun tarvitsee jälleen hakea apua terapeutilta, koska asia x vaikeuttaa elämää. Ja toinen voisi tukea, että tottakai haet ja kerro jos voin jotenkin auttaa. Ja minä voisin pyytää konkreettisia asioita, esim. että älä koskaan tahallaan säikäytä mua, tai että tietyissä tilanteissa ahdistun ja saatan mennä lukkoon, mutta anna mulle hetki aikaa niin rauhoitun takaisin nykyhetkeen. Tietyissä sos. tilanteissa voisin pyytää, että toinen pysyy lähelläni, kunnes totun ympäristöön ja ihmisiin. Tuollaista tukea saattaisin pyytää, mutta en toista ratkomaan ongelmiani, koska ihan suoraan sanottuna, ei sitä osaa kuin ammattilainen, ja se menis mun mielestä sen epäterveen "terapeuttina toimimisen" puolelle, jos käytäis yhden mt-ongelmista sen enempää jauhamaan ja niitä analysoimaan.

Eikö sun kumppani koskaan kysy mitään jatkokysymystä? Että miksi menet lukkoon. Tai miksi säikähdät tuosta asiasta. Mitä silloin vastaat? Vai eikö kumppani saa kysellä enempää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kumppani voi olla myös terapeutti: tsemppaaja ja kuuntelija. Tärkeää on tukea vaikeilla hetkillä. Eihän meillä mitään terapeutteja ole edes kovin montaa vuosikymmentä ollut. Kaikki eivät toki osaa kuunnella. Se on heidän puutteensa. 

Terapeutti on kyllä ihan jotain muuta kuin  tsemppaaja ja kuuntelija. Ja se, ettei terapeutteja ole ollut, näkyy kyllä vanhempien ihmisten mielenterveydessä, asenteessa elämään ja muihin ihmisiin. Edelleenkin valtaosa ihmisistä ei koskaan kasva henkisesti aikuisiksi, vaan menee hautaan tunne-elämältään lapsen tasoisina.

Terapeutin tehtävä ei todellakaan ole pelkästään kuunnella, vaan hänellä on ammattitaitoa osata esittää asiakkaalleen kysymyksiä, tarjota uusia näkökulmia, haastaa asiakkaansa ajattelua uudella tavalla. Hän tietää ja tuntee mielen prosessit ihan eri tavalla kuin ihminen, jolla ei ole terapeutin koulutusta.

Kyllä mun oma terapeuttini on auttanut mua eteenpäin oman elämäni solmuissa valovuoden verrattuna siihen, mitä mun viisaimmatkaan ystävät, puoliso, saati minä itse olen pystynyt tekemään. On sellaisia asioita, joita en vaan kertakaikkiaan ikinä olisi pystynyt itse itsestäni havaitsemaan tai ymmärtämään ilman häntä.

Mä olen sitä mieltä, että ihan jokaisen kannattaisi joskus käydä terapiassa. Se on niin mielenkiintoista ja tekee ihmiselle niin hyvää, toki vain jos sille on avoin.

Ongelma syntyykin lähinnä siitä, että keskiverto suomalainen (mies) ei kykene empaattiseen keskusteluun puolisonsa kanssa. Sitten voidaan leimata, että tarvitsee terapiaa. Ongelma siis välttelevässä kiintymyssuhteessa. Tunteita ei osata käsitellä, tai jopa tunteiden tunnistamisessa on ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ennen epävakaan piirteitä, dissosiaatiohäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö. Saatoin esim. tulkita yhden sanankin tai äänensävyn niin, että toinen oli "hylkäämässä" mut (niin, että ylipäänsä toinen aikuinen voisi hylätä toisen) ja reagoin rakastan sua-mene pois-älä jätä mua -kuviolla. Tietynlainen kosketus sai mut dissosioimaan ja jähmettymään, ja elin todella kapeaa elämää, jotten joutuisi kohtaamaan mitään, mikä muistuttaisi aiemmista traumoista. Ei kumppani olisi mitenkään noita vuosikymmenten aikana muodostuneita ongelmia pystynyt ratkaisemaan, se vaati vuosien terapian ja valtavasti itsenäistä työtä.

Jos vielä joskus olen parisuhteessa ja mt-ongelmien jäänteet nostavat päätään, saattaisin sanoa toiselle, että nyt mun tarvitsee jälleen hakea apua terapeutilta, koska asia x vaikeuttaa elämää. Ja toinen voisi tukea, että tottakai haet ja kerro jos voin jotenkin auttaa. Ja minä voisin pyytää konkreettisia asioita, esim. että älä koskaan tahallaan säikäytä mua, tai että tietyissä tilanteissa ahdistun ja saatan mennä lukkoon, mutta anna mulle hetki aikaa niin rauhoitun takaisin nykyhetkeen. Tietyissä sos. tilanteissa voisin pyytää, että toinen pysyy lähelläni, kunnes totun ympäristöön ja ihmisiin. Tuollaista tukea saattaisin pyytää, mutta en toista ratkomaan ongelmiani, koska ihan suoraan sanottuna, ei sitä osaa kuin ammattilainen, ja se menis mun mielestä sen epäterveen "terapeuttina toimimisen" puolelle, jos käytäis yhden mt-ongelmista sen enempää jauhamaan ja niitä analysoimaan.

Eikö sun kumppani koskaan kysy mitään jatkokysymystä? Että miksi menet lukkoon. Tai miksi säikähdät tuosta asiasta. Mitä silloin vastaat? Vai eikö kumppani saa kysellä enempää?

En siis tällä hetkellä ole parisuhteessa, mutta jos olisi kumppani, tämä tottakai saisi kysyä jatkokysymyksiä halutessaan. En vain odota, että toista niin kovasti kiinnostaisi, vaan että pääasiallisesti keskityttäisiin rakentamaan elämää nykyhetkessä.

Mun tyttökaveri valittanut alusta alkaen mulle perheensä sisaruksensa työkaverit naapurit samassa ruokapaikassa olevat kaupassa asioivat mun perheeni,siis kaikki. Aina on jostain valittamista ja ivaamista. Kun itse valitan harvoin jostain ja tarvin tukea vetäytyy tyttöystävä pois tilanteesta ja alkaa leuhkia kuinka hänellä ei ole noin ja kuinka hyvin tällä on asiat ja ongelma on vaan mulla että koita pärjätä.

Miten tästä edes voi puhua tommoiselle?

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.

Nyt kun et luetellut kumppanisi tekoja, niin joudun kysymään, että osaatko erotella todelliset ongelmat niistä, jotka syntyvät epärealistisesta tapahtumien tulkinnastasi? Jälkimmäiseen auttaa terapia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.

Nyt kun et luetellut kumppanisi tekoja, niin joudun kysymään, että osaatko erotella todelliset ongelmat niistä, jotka syntyvät epärealistisesta tapahtumien tulkinnastasi? Jälkimmäiseen auttaa terapia.

Yleensä toivoisin enemmän yhteistä aikaa tai yhteydenpitoa.

Vierailija kirjoitti:

Kukaanhan ei ole tässä ketjussa väittänyt, ettei terapiaa tarvittaisi tai että kumppani korvaisi terapian. Vaan että se terapeutti ei ole vuorokauden ympäri paikalla siinä parisuhteessa. Ja että vastaan tulevat asiat on käytävä läpi myös siinä hetkessä siinä parisuhteessa. Ei kaikkea voi ulkoistaa vain sinne terapiaan.

Mä olen käynyt pitkään terapiassa, ja todellakaan en jauhaa puolison kanssa niitä asioita, mistä terapiassa puhun. Jonkun verran tietysti jutellaan niistäkin asioista, mutta kyllä se terapia on minun projekti, jossa työstetään minun ajatuksia ja luodaan mulle uutta tapaa ajatella ja suhtautua erinäisiin asioihin. Puolison kanssa jutellaan sit ihan muista asioista, sellaisista, jotka koskettaa meitä molempia.

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.

Kuulostaa toivottamalta tilanne.

Naisystävä perheestä jossa ei ole lapsia ajateltu, kärrätty vaan hoitopaikkaan aamulla. Mua alkanut ällöttää koko eukko, jatkaa samaa kuvioo nyt meidän elämässä. Anoppi on oikea pirttihirmu, täysin huumorintajuton muiden suhteen, oikea kostohirmu. Joskus tuntuu että mitä teen yleensä tuossa porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.

Kannattaa sun elää yksin ja hoitaa itses edes jonkinlaiseen kuntoon. Tuo sairastuttaa läheisetkin. Olet varmaan huomannut jo tämän.

Vierailija kirjoitti:

Itse yritän monesti nostaa pöydälle ongelmia suhteessa, ja asioita jotka häiritsee kumppanin käytöksessä, ja joka kerta kumppanini sanoo, ettei voi ryhtyä terapeutikseni ja, että pitäisi hakeutua hoitoon. Mitä helvetin hyötyä on terapiasta, jos kumppanini käytös minua kohtaan tuntuu minusta pahalta.[/quot

Et taida olla toivottu lapsi. Olet ilmeisesti saanut lapsena vähän rakkautta. Ongelmat juontuu lapsuudesta.

.

Eiköhän terapeutin ja läheisen tehtävät ole aika eri. Jos tätä ei tajua niin aika pahasti on pihalla. Vai halailetteko ja pussailetteko terapeuttejannekin? Aika huolestuttavaa.

Ristiriitaista.

Tukeminen pitää jättää terapeutille, koska terapeutilla homma ei mene tunteisiin.

Mutta samaan aikaan sanotte, ettei se läheinenkään saa kiinnostua ongelmista niin paljon, että menee tunteisiin.

Eli ihan sama kuka tekee ja mitä.