Aina sanotaan, että "kumppani ei voi olla terapeutti"

En edelleenkään tajua. Hoidetaan se akuutti kriisi siinä parisuhteessa, että joo, kiva kun selvisit tämän päivän mustasta hetkestäsi minun tuellani. Ja sen jälkeenkö esitetään kuin sitä ei olisi tapahtunut. Eikö mietitä yhdessä mustan hetken syitä ja alkuperää. Jatketaan vain parisuhdetta kuin ei mitään, koska syvemmät pohdiskelut kuuluvat terapiaan.

En ymmärrä. Miten pinnallista ja tunteista vieraantunutta elämää pitäisi elää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten vajaa pitää olla ettei ymmärrä tätä? Sillä tarkoitetaan sitä, että kumppani ei voi parantaa ihmistä sellaisista ongelmista, joihin tarvitaan terapeuttia. Arjen perusongelmissa kumppani sen sijaan tietenkin on iso apu. Mt-ongelmia sen sijaan ei voi sysätä kumppanin harteille missään määrin, siksi on terapeutteja. Miten rajattomia ja itsekkäitä ihmisiä ne on jotka ei tätä yksinkertaista ja itsestäänselvää rajanvetoa tajua?

Miten vajaa pitää olla, ettei ymmärrä että tässä voi olla harmaita alueita jolloin ei ole kyse mt-ongelmasta eikä tarvitse toimittaa kumppania terapiaan?

Miten vajaa pitää olla, ettei ymmärrä että aihetta on mielenkiintoista pohtia muuten vain?

Eihän terapiassa hoideta mt-ongelmia vaan siellä käydään siksi, että niitä mt-ongelmia ei tulisi. Jos toisella on psyykkinen trauma, niin harvalla maallikolla on valmiuksia auttaa niiden läpikäymisessä. Se ei vie asiaa eteenpäin, jos toinen joutuu kuuntelemaan samaa tarinaa päivästä toiseen uudestaan ja uudestaan.

*REPS*

NO kerrohan välkky sitten missä sun mielestä niitä mielenterveysongelmia hoidetaan, jos ei terapiassa?

Kyllä suurin osa asiakkaista nimenomaan käy terapiassa juuri siksi, että on jotain mielenterveyden ongelmaa, masennusta, ahdistusta, syömishäiriö, uupumus jne. Hyvin harva sinne ihan ennaltaehkäisevästi tietään löytää, eikä esim. Kela todellakaan myönnä KUNTOUTUSpsykoterapiaa kenellekään, jolla ei noita ongelmia ole. Johan sen nimikin sanoo: kuntoutus.

Terapiassa voi käydä ilman ainuttakaan mt-diagnoosia. Terapian ei tarvitse olla vuosia kestävä, muutama tapaamiskertakin voi riittää. Minä pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille pari, kolme kertaa, kun sairastuin. En usko, että oma puoliso olisi osannut sanoa niitä asioita minulle enkä usko sitäkään, että kaikkea olisin pystynyt omalle puolisolle sanomaan. Itse sain noista tapaamisista paljon apua ja tukea.

Mä en kans itse pidä tosta lauseesta, ellei se oo kunnolla perusteltu. Hehkutin aikoinaan kaverille sitä, että olen löytänyt ihanan miehen, jolla on myös ollut samankaltainen traumaattinen lapsuus kuin mulla ja että ollaan pystytty hyvin tukemaan toisiamme, niin hän heitti ”mut ette te voi olla toistenne terapeutteja”..huoh.

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään tajua. Hoidetaan se akuutti kriisi siinä parisuhteessa, että joo, kiva kun selvisit tämän päivän mustasta hetkestäsi minun tuellani. Ja sen jälkeenkö esitetään kuin sitä ei olisi tapahtunut. Eikö mietitä yhdessä mustan hetken syitä ja alkuperää. Jatketaan vain parisuhdetta kuin ei mitään, koska syvemmät pohdiskelut kuuluvat terapiaan.

En ymmärrä. Miten pinnallista ja tunteista vieraantunutta elämää pitäisi elää!

Entä kun sen kriisin juurisyy on vaikka lapsuuden koulukiusaaminen? Ja joka nostaa päätään jokikisessä kriisissä ja riidassa mitä kohtaatte. Ja joka kerta se pitäisi puhua auki kerta toisensa jälkeen. Ei nuo ole mitään hetkellisiä "mustia hetkiä", vaan koko ajan takaisintulevia kriisejä. Niihin on terapia tarpeellista, koska ei se kumppanille kertominen muuta traumaa mihinkään.

Minun vanhemmat riiteli paljon ja väärällä tavalla, kun olin lapsi. Inhoan riitelyä ja menen siitä niin lukkoon, että häivyn paikalta. En osaa ratkoa erimielisyyksiä niin, että ne pystyttäisiin käymään läpi ja sopimaan siinä samassa tilanteessa. Riidellessä iskee ne lapsuuden traumat esiin, joten miten minä tämän asian käsittelen oman puolison kanssa, koska hänen kanssaahan ne riidat on? Osaakohan puoliso antaa minulle neuvoja, jolla saan käyttäytymismallini muutettua? En ihan usko, että "no älä sitten riitele" toimii pitkässä juoksussa.

Nyt siis en riitele vaan loukkaannun niin, että olen muutaman päivän puhumatta. En siis mökötä vaan käsittelen sitä tilannetta. Luulen, että epämiellyttävät asiat, jotka jäävät käymättä läpi, puskevat jossain vaiheessa pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään tajua. Hoidetaan se akuutti kriisi siinä parisuhteessa, että joo, kiva kun selvisit tämän päivän mustasta hetkestäsi minun tuellani. Ja sen jälkeenkö esitetään kuin sitä ei olisi tapahtunut. Eikö mietitä yhdessä mustan hetken syitä ja alkuperää. Jatketaan vain parisuhdetta kuin ei mitään, koska syvemmät pohdiskelut kuuluvat terapiaan.

En ymmärrä. Miten pinnallista ja tunteista vieraantunutta elämää pitäisi elää!

Entä kun sen kriisin juurisyy on vaikka lapsuuden koulukiusaaminen? Ja joka nostaa päätään jokikisessä kriisissä ja riidassa mitä kohtaatte. Ja joka kerta se pitäisi puhua auki kerta toisensa jälkeen. Ei nuo ole mitään hetkellisiä "mustia hetkiä", vaan koko ajan takaisintulevia kriisejä. Niihin on terapia tarpeellista, koska ei se kumppanille kertominen muuta traumaa mihinkään.

Kyllä. Juuri näin se meilläkin on. Ja terapia todellakin on tarpeen. Silti niitä asioita täytyy kotonakin käsitellä juuri tuosta syystä, kun ne pulpahtelevat esiin lähes päivittäin. Ja juuri siitä syystä täytyy asioita kotonakin kaivella, ettei tilanne olisi minulle aivan kohtuuton.

Vai väitättekö, että minun pitää vain ottaa kaikki vastaan, en saa reagoida mihinkään, en saa pahoittaa mieltäni mistään? Asioita ei saa kotona käydä läpi syvemmin, etten vaan ala miehelleni terapeutiksi? Vaan minun pitää vain kaikki kestää ilman oikeutta tietää mistä on kyse, niinkö? Kun ne syyt kuuluvat vain sinne terapiasuhteeseen, eivät ollenkaan vaimolle?

Teorioita ja periaatteita voi olla, mutta ne eivät aina kohtaa todellisuuden kanssa.

Terapeuttina oleminen on hirveän raskasta pidemmän päälle.

Tietenkin toisen ärtymyksiä ja ahdistuksia on ihan ok kuunnella välillä. Mutta jos sitä alkaa tulemaan joka viikko, niin sitten pitäisi hakea terapiaa jo jostain muualta.

Usein terapiasuhteeksi muuttuvassa parisuhteessa vakiintuu roolit. Toinen on terapeutti, joka saa pärjätä keskenään tunteidensa kanssa. Ja toinen on terapoitava, jolle ei saa edes sanoa mitään sellaista mikä voisi häntä kuormittaa.

Normaalissa suhteessa se menee vastavuoroisesti, eikä yhteen suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään tajua. Hoidetaan se akuutti kriisi siinä parisuhteessa, että joo, kiva kun selvisit tämän päivän mustasta hetkestäsi minun tuellani. Ja sen jälkeenkö esitetään kuin sitä ei olisi tapahtunut. Eikö mietitä yhdessä mustan hetken syitä ja alkuperää. Jatketaan vain parisuhdetta kuin ei mitään, koska syvemmät pohdiskelut kuuluvat terapiaan.

En ymmärrä. Miten pinnallista ja tunteista vieraantunutta elämää pitäisi elää!

Entä kun sen kriisin juurisyy on vaikka lapsuuden koulukiusaaminen? Ja joka nostaa päätään jokikisessä kriisissä ja riidassa mitä kohtaatte. Ja joka kerta se pitäisi puhua auki kerta toisensa jälkeen. Ei nuo ole mitään hetkellisiä "mustia hetkiä", vaan koko ajan takaisintulevia kriisejä. Niihin on terapia tarpeellista, koska ei se kumppanille kertominen muuta traumaa mihinkään.

Tällaisia tosiaan kannattaisi käsitellä terapiassa eikä kaataa läheisen niskaan.

Olen itse saanut koko elämäni toimia äidilleni terapeuttina. Kuunnella hänen äititraumojaan, kouluaikaisia murheita, työmurheita, aviomurheita. Samoja asioita satoja kertoja vuosikymmenien aikana.

Se alkoi kun oli ihan pieni lapsi. Rohkenin kieltäytyä vasta nelikymppisenä terapeutin roolista. Siinä vaiheessa olin jo niin loppu että en vaan enää jaksanut, ja sain kuulla olevani paha, itsekäs ihminen kuka ei koskaan ajattele kuin itseään.

Omat tunteeni opin piilottamaan ja ongelmani salaamaan. En halunnut kuormittaa niillä muita. Välillä tuntui etten edes tunnista omia tunteitani. Ei niille ollut tilaa.

Ihmissuhteissani olen usein ajautunut kuuntelijan ja lohduttajan rooliin. Se on se rooli, jonka osaan parhaiten. Mutta ei sitä loputtomiin jaksa. Välillä on pakko saada olla ilman murheita.

Pahimmille valittajille olen suositellut terapiaan hakeutumista, mutta vastaukset ovat aina samoja. Ei se kannata, ei se hyödytä, mitä se muka auttaa...

Ilmeisesti pitää sitten erota äkkiä, jos kumppanilla ilmenee terapian tarvetta. Ettei vain joudu terapeutin rooliin.

Miehen hoitaja sanoi minulle juuri tuosta, että en saa alkaa miehelle terapeutiksi. Aika kovin sain purra hammasta, etten sihahtanut sille, että eipä tässä muitakaan terapeutiksi ole ilmoittautunut.

Sen hoitajan käsissä on miehen terapiaan pääsy. Joten hoitakoon miehen sinne oikeaan terapiaan, jos kerran on minun terapeuttiroolista huolissaan. Mitä se siitä minulle valittaa, kun voi itse hoitaa asian paremmalle mallille!

Minulla ei ole mielenterveysongelmia, miehelläni on. En edes oleta, että suhde mielenterveysongelmaisen kanssa voisi olla samanlainen kuin terveen kanssa.

Minulle on itsestäänselvää, että minulla on joistain asioista suurempi vastuu, että vastavuoroisuus ei mene tasan tai että minulle koituu sellaista kuormitusta, jota ei toisenlaisessa suhteessa ole.

Mielestäni on epärealistista olettaa, että mielenterveysongelmaisen kanssa ollessa ongelmat eivät vaikuttaisi mitenkään. Totta kai ne vaikuttavat, eiväthän ne muuten olisi ongelma!

Pidän siten vähän lapsellisena sellaista ajatusta, että suhteessa mielenterveysongelmaisen kanssa kaikki pitäisi olla tasapuolista ja vastavuoroista, kun toinen ei siihen kykene.

Minun mieheni ei kykene aina ottamaan vastuuta asioista, mutta minä kykenen. Joten minä hoidan meillä vastuunkantamisen. Mies sitten puolestaan on ahkera käytännön hommissa. Tai vaikkapa pystyy muuttamaan käytöstään, jos jokin asia kuormittaa minua liikaa.

Jollain kotiterapeutilla meni kuppi nurin kun täällä ei arvosteta hänen uhrautumistaan.

Kyllähän ammatillisella auttamisella ja vapaaehtoisuudella on aika iso ero.

No, suurimmalla osalla on varaa kasvaa henkisesti ja kaikenlaiset kokemukset menneestä aiheuttavat huonoja toimintamalleja tai jumeja. Näitä ideaalitilanteessa työstetään ja harjoitellaan yhdessä.

Jos joku on masentunut, totaalisen traumatisoitunut, ahdistunut tms niin ei sellaista voi lähteä maallikko hoitamaan.

Kuvailisin sitä eroa niin että kumppanilleni kerron nukkuneeni huonosti koska näin painajaisia kun taas terapiassa kerron painajaisteni sisällöstä yms.

Tämä ei tarkoita sitä että kumppanini ei tietäisi mistä paha oloni kumpuaa vaan sitä että yksityiskohdat eivät ole merkittäviä kumppanini kanssa. Suhteemme alussa koitti pian aika jolloin kumppanini ihmetteli monia asioita elämässäni jolloin totesin että nyt on varmaan minun elämäni uutiskatsauksen aika. Kumppanini kuunteli lyhyen version siihen astisesta elämästäni, totesi tyyliin kaikki käy nyt järkeen ja elämä jatkui hyvine ja huonoine hetkineen.

En haluaisi lukea uutisiakaan joissa kerrotaan hirveistä tapahtumista kaikki karmeat yksityiskohdat enkä halua toimia niin omieni traumojenikaan kohdalla silloin kun se ei ole välttämätöntä. Koen että kumppanini on tärkeää tietää mistä traumani tulevat mutta niiden synnyn yksityiskohdat saati yksityiskohtaiset vaikutukset mielialaani eivät ole merkittäviä.

Vierailija kirjoitti:

Jollain kotiterapeutilla meni kuppi nurin kun täällä ei arvosteta hänen uhrautumistaan.

Läheisriippuvuuteen liittyy usein juuri tuo marttyyriasenne.

Tästä varoittavana esimerkkinä keksisin ehkä omat vanhempani: isästäni tuli ennalta-arvaamaton ja väkivaltainen alkoholisti joka olisi tarvinnut ammattiapua, äitini vain ymmärsi ja ymmärsi häntä loputtomiin ja uhrasi oman mielenterveytensä yrittäessään "pelastaa" isääni. Tilanne vain jatkui vuodesta toiseen mikä taas pilasi myös meidän lapsien mielenterveyden kun piti kasvaa vihamielisessä ja turvattomassa ympäristössä.

Helpommalla oltais päästy jos isäni olisi tajunnut hakeutua ajoissa terapiaan eikä käyttää perhettään sylkykuppina johon ripuloida paha olonsa. Isäni kuoli lopulta vain viisikymppisenä ja yksin kusenhajuisessa yksiössä, mikä oli helpotus meille kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän ammatillisella auttamisella ja vapaaehtoisuudella on aika iso ero.

Vielä isompi ero on ammatillisella auttamisella ja pakotetulla auttamisella. Viittaan nyt esimerkkinä tuohon joka joutui olemaan äidilleen terapeuttina tahtomattaan.

Kukaanhan ei ole tässä ketjussa väittänyt, ettei terapiaa tarvittaisi tai että kumppani korvaisi terapian. Vaan että se terapeutti ei ole vuorokauden ympäri paikalla siinä parisuhteessa. Ja että vastaan tulevat asiat on käytävä läpi myös siinä hetkessä siinä parisuhteessa. Ei kaikkea voi ulkoistaa vain sinne terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on sanottu samaa. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Jättää kumpoani lattialle sikiöasentoon itkemään.

-Sori ei kiinnosta. En voi alkaa sinulle terapeutiksi.

Niinkö?

Jos on tuon tason käsittelemättömiä traumoja, niin hakeutukaa terapiaan selvittämään ne.

Vierailija kirjoitti:

Kukaanhan ei ole tässä ketjussa väittänyt, ettei terapiaa tarvittaisi tai että kumppani korvaisi terapian. Vaan että se terapeutti ei ole vuorokauden ympäri paikalla siinä parisuhteessa. Ja että vastaan tulevat asiat on käytävä läpi myös siinä hetkessä siinä parisuhteessa. Ei kaikkea voi ulkoistaa vain sinne terapiaan.

Eli ulkoistetaan vanhojen suhteiden traumat uuteen suhteeseen? Eikö ne olisi syytä käydä läpi jo siinä syntyvaiheessa tai jälkikäteen terapeutin kanssa.