Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempana oleminen ei ole ollut juuri ollenkaan palkitsevaa eikä hauskaa
06.11.2021 |
Aika huijattu olo, että lapsen piti olla suuri siunaus. Välillähän se on ihana ja mukavaa seuraa, mutta onnistumisen kokemuksia ei ole vanhemmuus juuri tarjonnut kohdallani vieläkään, vaikka lapsi on teini-ikäinen. Siis tottakai aina välillä olen onnistunut, se on selvä, mutta päällimmäisenä mieleen kyllä on jäänyt lukuisat uhmakaudet, raivot, hirveä murrosikä jne. Tyyniä jaksoja elämässä on ollut muistaakseni noin viisi- ja kahdeksanvuotiaana, myös 10v. taisi jossain välissä vähän aikaa olla suhteellisen rauhallista aikaa, ja vauvaikä itse asiassa oli yllättävän helppoa mahavaivoja lukuunottamatta. Aivan kauheita ikiä ovat olleet 3, 6, 9, ja oikeastaan 11-13 melkein kokonaan. Ja siis ne seesteiset ajat elämässä lapsen kannalta tuntuu kestäneen jotain 1/5 hänen koko olemassaolostaan.
En sitten tiedä, onko kohdalle sattunut erityisen tulistuva lapsi, ehkä helpon lapsen kanssa kokemus olisi täysin eri. Tällä on tapana vängätä kaikesta ja olla äärimmäisen taipumaton sattuessaan pahalle päälle. Ja en ole siis erityisen lepsu vanhempi, jos minussa joku suuri vika olisi niin itse olen sille täysin sokea, mielestäni olen aika tavallinen, ei liian lellivä mutta ei liian jyrkkä vanhempi.
En tietysti ajatellutkaan vanhemmuuden olevan ihan helppoa, mutta en ajatellut että se näin epämiellyttävääkään olisi. Niitä välipalkintoja ja mukavia hetkiä arjessa ei sittenkään näytä olevan niin usein kuin olisi toivonut.
Nyt kai tuo murrosikä kestää vielä minkä kestää, toivoa pitää että sieltä kuoriutuisi sen jälkeen mitä kaunein ja sopuisin perhonen...
Kommentit (79)
Miten joku voi muistaa noin tarkkaan, millaista lapsen kanssa oli minäkin ikäkautena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Idioottiprojekti kaikean kaikkiaan. Hölmöyttäni päätin itse kuitenkin lähteä puolison lisääntymishaaveisiin mukaan, joten syyllinen on peilissä.
Nyt meitä on sitten neljä ihmistä täällä parinkymmenen vuoden kestovitutuksessa. Jippii!
Jaa, mulla on kyllä ehdottomasti enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä lasten kanssa.
Olen pyrkinyt myös ihan oikeasti nauttimaan lasten kanssa olemisesta ja tekemisestä, eli ottanut lapset mukaan asioihin mistä itse tykkään. En siis suorita veren maku suussa, mikä vie ilon mistä vain.
Parasta kun lapset alkaa olla vähän isompia ja saa tyytyväisenä ihailla työnsä hedelmiä, kauniita, koulussa ja harrastuksissa menestyviä, sympaattisia ja hauskoja nuoria.
Vanhemmuus on ollut äärettömän vaikeaa ja raskasta. Mutta se oli aikaa kun niitä tuli vaikkei suunniteltu. Nyt ovat jo keski-iässä ja itse olen vanha. Edesmennyt anoppini tapasi sanoa, pienenä ne polkee syliä, mutta isona ne polkee sydäntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulla on kyllä ehdottomasti enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä lasten kanssa.
Olen pyrkinyt myös ihan oikeasti nauttimaan lasten kanssa olemisesta ja tekemisestä, eli ottanut lapset mukaan asioihin mistä itse tykkään. En siis suorita veren maku suussa, mikä vie ilon mistä vain.
Parasta kun lapset alkaa olla vähän isompia ja saa tyytyväisenä ihailla työnsä hedelmiä, kauniita, koulussa ja harrastuksissa menestyviä, sympaattisia ja hauskoja nuoria.
Osalla ihmisistä ei ole asioita, joista tykkäisivät. He toivovat lapsen tuovan mukanaan ilon, syyn ja merkityksen elämään. Pettyvät kun näin ei heille tapahdu. Lapsettomina heillä olisi tosin suunnilleen yhtä kurjaa. Joillain ihmisillä on aina kurjaa. Syytetään siitä tässä tapauksessa vaikka niitä lapsia kun eivät poistaneetkaan kurjuutta elämästä. Ja palstavelat innostuvat taas ketjusta, johon voi tulla esittämään olevansa tyytyväisempi elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa on äitiys ollut, paljon stressiä, surua ja huolta. Esikoinen adhd joka sairastui masennukseen 10-vuotiaana, välillä on osastojaksoja ollut. Nyt 13v ongelma-nuori, jonka kanssa kaikki uhkaa levitä. 2 nuorempaa moniallergisia, joiden kanssa vauvavuosi meni raastavan hysteeristä itkua kuunnellen, pähkäillen, että mikä vielä vialla. Silti, on palkitsevinta kuin mikään, olla äiti heille. Liikutun, kun vien kuopuksen eskariin ja hän saparot heilahdellen pomppii onnellisena uuteen kivaan päivään. Liikutun, kun 10v pohtii iltaisin saunassa, mikä on elämässä tärkeää ja suunnittelee omia mahdollisia ammatteja, mitä kaikkea sitä voisikaan, paljon haaveita. Ja liikutun, kun 13v pyytää mua silti, vaikka olisi ollut "paska päivä", peittelemään ja halaa joka ilta, kertoo että rakastaa.
Rakastan myös puolisoani, rakastan työtäni, mutta lapset on kaikessa vaikeudessaan silti elämäni suurin ja palkitsevin juttu.
Ja höpöhöpö ja lässynlässyn!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmuuteni on ollut äärimmäisen palkitsevaa. Esikoinen on vaikeasti autistinen, mutta toisaalta yhteiskunnan tukea on ollut tarjolla liikaakin, kun ei ole kenellekään epäselvää, etteikö pojallani olisi kehitysvammaisuutta ja autismia. Neljä muuta ovat sitten olleet normaaleja, lahkakkaita lapsia. Kaikista olen ylpeä, autistinenkin pärjää hienosti omassa viiteryhmässään, ja (erityis)koulusta tulee jatkuvasti hyvää palautetta.
Ymmärrän, että väsyneenä ja haasteiden sävyttämässä arjessa voi voimat loppua ja kaikki näyttää synkältä, enkä tarkoita vähätellä kokemuksianne. Halusin vain tuoda esiin, että jopa autistisen lapsen äitinä voi haluta silti suurperheen (autismi ei ole geneettisesti periytyvää tässä tapauksessa, tutkittiin) ja olla äitiydestään onnellinen. Asiat eivät ole täysin yksinkertaisia syy-seuraussuhteiltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa, mulla on kyllä ehdottomasti enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä lasten kanssa.
Olen pyrkinyt myös ihan oikeasti nauttimaan lasten kanssa olemisesta ja tekemisestä, eli ottanut lapset mukaan asioihin mistä itse tykkään. En siis suorita veren maku suussa, mikä vie ilon mistä vain.
Parasta kun lapset alkaa olla vähän isompia ja saa tyytyväisenä ihailla työnsä hedelmiä, kauniita, koulussa ja harrastuksissa menestyviä, sympaattisia ja hauskoja nuoria.
Osalla ihmisistä ei ole asioita, joista tykkäisivät. He toivovat lapsen tuovan mukanaan ilon, syyn ja merkityksen elämään. Pettyvät kun näin ei heille tapahdu. Lapsettomina heillä olisi tosin suunnilleen yhtä kurjaa. Joillain ihmisillä on aina kurjaa. Syytetään siitä tässä tapauksessa vaikka niitä lapsia kun eivät poistaneetkaan kurjuutta elämästä. Ja palstavelat innostuvat taas ketjusta, johon voi tulla esittämään olevansa tyytyväisempi elämäänsä.
Kärkästä yleistystä. Itse vien vähän erityisiä lapsiani milloin mihinkin, otan mukaan kaikkiin aktiviteetteihin jne. Ainoa vaan, kun ovat erityisiä, niin uudet ja vanhatkin tekemiset ovat työläitä, aiheuttavat yliluormitusta, keskittymiskyky ei riitä jne. Eli yleensä siinä on aika paljon sitä hankaluutta ja erityisyyttä mukana, arvioisin n. 70% ja sitten sitä itse tekemistä n. 30% ihan ok meiningillä. Puhutaan siis ihan mistä vaan: yhdessä liikkumisesta, kyläilystä, odotetusta juhlista, kalastuksesta, rantapäivästä. U name it! En silti valita. Kuitenkin olisi hyvä ymmärtää, että erityisten kanssa kaikki on vähän erityisen haastavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa surullista kuulla että näin monelle äitiys on rasite sen sijaan että siitä nauttisi. Onko lapsen kanssa vietetyissä päivissä yhtään hetkiä jolloin nautti sitte lapsesta ja tämän kanssa olemisesta? Jos saisi unohdettua hetkeksi kaiken muun, eikä miettiä mitään velvollisuuksia, keskittyisi vain lapseen ja tämän kanssa olemiseen. Jos oikein aidosti viettäisi oman lapsen kanssa aikaa, tutustuisi tähän ja huomaisi miten hieno tyyppi tämä on.
Ja yksi mikä arkea aidosti helpottaa on rajat ja rakkaus. Alkuun rajojen ja sääntöjen asettaminen voi olla hankalaa ja vaatia taistelua lapsen kanssa, mutta kun sen kiukun ottaa vastaan niin elämä helpottaa myöhemmin. Ja kun lapsi saa riittävästi syliä ja kokee olevansa kiinnostava ja rakastettu, niin myös kiukuttelu vähenee.
Meillä on kaksi lasta. Yhden kanssa todella raskassoutuista ja epäpalkitsevaa ja toisen kanssa yhtä iloa. Rakkaita molemmat. Kuitenkin vanhemmuuden kokemus on päinvastainen Ymmärrän erittäin hyvin raskauden kokemuksen, vaikka sattumalta meillä sitä auvoisaakin puolta on. Meillä johtuu hyvin selvästi lasten temperamenttieroista kokemus, miksei monella muullakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun minulla oli aiemmin lemmikki, siitäkin oli jonkin vaivaa, mutta oli tosi palkitsevaa samalla niin että vaiva ei tuntunut työltä. Siitä huomasi päivittäin, että se nauttii myös minun seurastani ja on iloinen minusta. Lapsen kohdalla on eri, tuntuu olevan tyytymätön, ja välillä tuntuu vain sietävän minua. Nykyään ei enää halua lähteä lenkillekään tai mihinkään, missä on yleensä tunnelma muuttunut jossain vaiheessa paremmaksi. En jaksaisi siitäkin tapella sen kanssa siitäkin että saataisiin tehtyä jotain yhdessä, kun se väsyttää jo haastamalla kaikesta turhanpäiväisestä päivät pitkät.
Luulin, että lapsen kasvatuksesta olisi enemmän vaivaa, mutta sitten sitä vastaamaan taas vielä enemmän onnea esimerkiksi siihen lemmikkiin verrattuna. Ap
Meillä on kolme lasta, neljäs harkinnassa. Minulla taas on aivan erilainen kokemus - pitkä - vanhemmuudesta. Siihen kuuluvat toki valvotut yöt, murheet, väsymys, huoli; mutta arvokkaimpana koen antamani/saamani luottamuksen ja rakkauden. Vanhemmuus vaatii paljon, mutta enemmän se antaa. Tämä siis minun kokemukseni vanhemmuudesta. AP:llä oma kokemuksensa. Me kaikki olemme erilaisia. Kuten lapsemmekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi masennuksen vahva merkki on se ettei näe hyviä asioita menneisyydessä, tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa, vaan kaikki näyttää synkältä. Vanhemmuushan on rankkaakin mutta onnellinen ihminen pitää sitä myös palkitsevana eikä vaikeudet koskaan ylitä sitä onnea ja rakkautta mitä lapsi tuo. Minusta kuulostaa että olet pahasti uupunut ja masentunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai sitä useimmissa asioissa on positiivisia ja raskaita puolia. Esim urheilu on raskasta, voi joskus sattuakin, helpommalla pääsisi kun makoilisi sohvalla, mutta silti se voi olla palkitsevaa.
Tai työelämä, on raskasta, silti voi olla palkitsevaa. Toki ei kaikkien mielestä.
Monen mielestä elämässä palkitseviksi koetaan asiat, joiden eteen on joutunut tekemään paljon töitä.
Jotkut toivovat helppoa elämää sohvannurkassa.
Kyllä minusta esimerkiksi urheilu ja muut harrastukset on on palkitsevaa ja mielekästä enkä ole mikään kaikki helpoimman kautta -ihminen. Ap
Tietenkään ei voi mitenkään verrata lapsia ja esim. urheilua. Vanhemmuus on jatkuvaa henkistä kasvua. Minusta äitiys on tehnyt kaikin puolin suvaitsevamman ja vastuullisemman. Lapsettomana kitisin ties mistä milloin, jopa asunnon verhojen väristä. Nyt riittää, jos verhot pysyvät jotenkin asiallisina. Nyt tiedän, mikä MINUN elämässä on todella tärkeää. En silti ollenkaan vähättele lapsettomien ongelmia!!!!!!!! Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Miksi siitä jatkuvasti jankkaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Idioottiprojekti kaikean kaikkiaan. Hölmöyttäni päätin itse kuitenkin lähteä puolison lisääntymishaaveisiin mukaan, joten syyllinen on peilissä.
Nyt meitä on sitten neljä ihmistä täällä parinkymmenen vuoden kestovitutuksessa. Jippii!
Sääliksi käy lapsiasi.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan mun lapsi joku satumainen lottovoitto. Mun parasta aikaa elämässä on ollut vanhemmuus ja oma lapsi. Ei ole ollut mitään raivokausia tai muutakaan ongelmaa. Päiväkodista asti tullut vain hyvää palautetta kuin kiva ja hyväkäytöksinen lapsi on. Koulu sujunut todella kivasti ja seuraavaksi lukioon on menossa.
Minulla on sitten ollut kolminkertainen lottovoitto. Tosin toisinaan jouduin pitämään noin monen kanssa jöötä kuin armeijan upseeri....Vaan tuossa he nyt opiskelevat ja tykkäävät elämästä. Minullekin parasta aikaa on ollut ja on vanhemmuus.
Minulla on kaksi lasta pienellä ikäerolla, tyttö ja poika. Nyt ovat jo varsin lähellä aikuisikää. Oma äitiys on voittopuolisesti ollut tosi kivaa ja ihanaa. Toki välillä oli raskasta kahden melkein samanikäisen pienen kanssa, kun tukiverkkoja ei ollut ja pienten kanssa vanhemmuudessa on ympäri vuorokauden kiinni. Lisäksi sairastuin ikävästi, mutta paranin. Miehellä on aina ollut vaativa työ. Itse olen saanut olla poikkeuksellisen pitkään kotiäiti. Olen kuitenkin korkeasti koulutettu ja saanut myös mukavasti tehtyä töitä. Vielä on pitkään työelämää jäljellä, noin 20 vuotta, jos terveyttä riittää. Lasten kanssa olen ehtinyt tekemään paljon kaikenlaista, harrastamaan, matkustamaan ja kesät olemaan mökillä. Lapsemme ovat fiksuja, tasapainoisia, menestyvät erittäin hyvin koulussa ja kaikessa, täynnä elämän iloa ja suunnitelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa on äitiys ollut, paljon stressiä, surua ja huolta. Esikoinen adhd joka sairastui masennukseen 10-vuotiaana, välillä on osastojaksoja ollut. Nyt 13v ongelma-nuori, jonka kanssa kaikki uhkaa levitä. 2 nuorempaa moniallergisia, joiden kanssa vauvavuosi meni raastavan hysteeristä itkua kuunnellen, pähkäillen, että mikä vielä vialla. Silti, on palkitsevinta kuin mikään, olla äiti heille. Liikutun, kun vien kuopuksen eskariin ja hän saparot heilahdellen pomppii onnellisena uuteen kivaan päivään. Liikutun, kun 10v pohtii iltaisin saunassa, mikä on elämässä tärkeää ja suunnittelee omia mahdollisia ammatteja, mitä kaikkea sitä voisikaan, paljon haaveita. Ja liikutun, kun 13v pyytää mua silti, vaikka olisi ollut "paska päivä", peittelemään ja halaa joka ilta, kertoo että rakastaa.
Rakastan myös puolisoani, rakastan työtäni, mutta lapset on kaikessa vaikeudessaan silti elämäni suurin ja palkMiksi väheksyt toisen kokemusta ivaamalla: lässynlässyn, höpöhöpö? Ovatko omat asiasi kunnossa? Vai mistä moinen katkeruus toisen kustannuksella?
Alue: Aihe vapaa
Lapset ovat vaivalloisia. Ei niitä ennenkään haluttu, mutta kun vain tuli.