Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempana oleminen ei ole ollut juuri ollenkaan palkitsevaa eikä hauskaa
06.11.2021 |
Aika huijattu olo, että lapsen piti olla suuri siunaus. Välillähän se on ihana ja mukavaa seuraa, mutta onnistumisen kokemuksia ei ole vanhemmuus juuri tarjonnut kohdallani vieläkään, vaikka lapsi on teini-ikäinen. Siis tottakai aina välillä olen onnistunut, se on selvä, mutta päällimmäisenä mieleen kyllä on jäänyt lukuisat uhmakaudet, raivot, hirveä murrosikä jne. Tyyniä jaksoja elämässä on ollut muistaakseni noin viisi- ja kahdeksanvuotiaana, myös 10v. taisi jossain välissä vähän aikaa olla suhteellisen rauhallista aikaa, ja vauvaikä itse asiassa oli yllättävän helppoa mahavaivoja lukuunottamatta. Aivan kauheita ikiä ovat olleet 3, 6, 9, ja oikeastaan 11-13 melkein kokonaan. Ja siis ne seesteiset ajat elämässä lapsen kannalta tuntuu kestäneen jotain 1/5 hänen koko olemassaolostaan.
En sitten tiedä, onko kohdalle sattunut erityisen tulistuva lapsi, ehkä helpon lapsen kanssa kokemus olisi täysin eri. Tällä on tapana vängätä kaikesta ja olla äärimmäisen taipumaton sattuessaan pahalle päälle. Ja en ole siis erityisen lepsu vanhempi, jos minussa joku suuri vika olisi niin itse olen sille täysin sokea, mielestäni olen aika tavallinen, ei liian lellivä mutta ei liian jyrkkä vanhempi.
En tietysti ajatellutkaan vanhemmuuden olevan ihan helppoa, mutta en ajatellut että se näin epämiellyttävääkään olisi. Niitä välipalkintoja ja mukavia hetkiä arjessa ei sittenkään näytä olevan niin usein kuin olisi toivonut.
Nyt kai tuo murrosikä kestää vielä minkä kestää, toivoa pitää että sieltä kuoriutuisi sen jälkeen mitä kaunein ja sopuisin perhonen...
Kommentit (79)
Vierailija kirjoitti:
Kai sitä useimmissa asioissa on positiivisia ja raskaita puolia. Esim urheilu on raskasta, voi joskus sattuakin, helpommalla pääsisi kun makoilisi sohvalla, mutta silti se voi olla palkitsevaa.
Tai työelämä, on raskasta, silti voi olla palkitsevaa. Toki ei kaikkien mielestä.
Monen mielestä elämässä palkitseviksi koetaan asiat, joiden eteen on joutunut tekemään paljon töitä.
Jotkut toivovat helppoa elämää sohvannurkassa.
Kyllä minusta esimerkiksi urheilu ja muut harrastukset on on palkitsevaa ja mielekästä enkä ole mikään kaikki helpoimman kautta -ihminen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua miten joku voi tuollalailla minnekään harhaan, että lapsi tekisi elämästä yhtä ilotulitusta, merkityksen (ja riittävyyden xd) kokemusta. Ihmisillä on aika kovat odotukset lapsistaan ilmeisesti. Meidän lapset ovat tehneet minusta kyllä onnellisemmankin, mutta enimmäkseen olen heistä nimenomaan kiitollinen. Ovat rakkaita ja kyllä hauskojakin ja ilman lapsia jäisi kyllä monikin asia kokematta. Suhtaudun uusiin kokemuksiin aika positiivisesti, osa haastaa, osasta saa nauttia. Lasten kanssa voi olla myös uskomattoman rankkoja vaiheita jos elämään tulee kriisiä, sairastumista, eroa, kuolemaa, työttömyyttä... Onneksi lapsissa on syy jaksaa. Mutta jotenkin hölmöä ja aika itsekästäkin pettyä siihen, että lapset eivät tehneetkään nimenomaan vanhemmasta onnellista. Onni on edelleen omissa käsissäsi ja minusta on ihmeellistä kuinka onnettomuudesta syytetään lapsia. Aivan älytöntä eikä johda mihinkään.
Onkohan mun lapsi joku satumainen lottovoitto. Mun parasta aikaa elämässä on ollut vanhemmuus ja oma lapsi. Ei ole ollut mitään raivokausia tai muutakaan ongelmaa. Päiväkodista asti tullut vain hyvää palautetta kuin kiva ja hyväkäytöksinen lapsi on. Koulu sujunut todella kivasti ja seuraavaksi lukioon on menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus on etupäässä työtä mutta kyllä niitä onnistumisen elämyksiäkin on tullut.Lapset ovat päässeet opiskelemaan, eivät ryyppää, tupakoi ja vedä huumeita, käyttäytyvät etupäässä hyvin. Pienempänä oli hankalampaa, tappelivat keskenään, koulusta tuli noottia, piti yrittää pitää kuria, ettei pakka olisi hajonnut.Nyt voi jo vetää henkeä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä lapsi vaistoaa, ettet pidä hänestä, ja on siksi hankala.
En usko. Ja sitä paitsi kyllä pidän vaikka ei varmaan siltä kuulosta tällä hetkellä. Tässä on pari erityisen huonoa päivää takana niin alkaa vaikuttaa omaan mielialaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Sinun tässä pitäisi olla aikuinen. Miksi juuri vanhemmuus on se osa-alue minkä pitäisi olla yhtä ruusuntuoksua ja linnunlaulua? Aivan. Murjotatko töissäkin sitä että kun kolmesti viikossa tulee joku ikävä tehtävä? Olet tosi mustavalkoinen ja se on keskenkasvuisuuden merkki. Asioihin kuuluu eri puolet. En usko että olet itsekään aina tasaisen miellyttävä ihminen joka tilanteessa.
Rankkaa on äitiys ollut, paljon stressiä, surua ja huolta. Esikoinen adhd joka sairastui masennukseen 10-vuotiaana, välillä on osastojaksoja ollut. Nyt 13v ongelma-nuori, jonka kanssa kaikki uhkaa levitä. 2 nuorempaa moniallergisia, joiden kanssa vauvavuosi meni raastavan hysteeristä itkua kuunnellen, pähkäillen, että mikä vielä vialla. Silti, on palkitsevinta kuin mikään, olla äiti heille. Liikutun, kun vien kuopuksen eskariin ja hän saparot heilahdellen pomppii onnellisena uuteen kivaan päivään. Liikutun, kun 10v pohtii iltaisin saunassa, mikä on elämässä tärkeää ja suunnittelee omia mahdollisia ammatteja, mitä kaikkea sitä voisikaan, paljon haaveita. Ja liikutun, kun 13v pyytää mua silti, vaikka olisi ollut "paska päivä", peittelemään ja halaa joka ilta, kertoo että rakastaa.
Rakastan myös puolisoani, rakastan työtäni, mutta lapset on kaikessa vaikeudessaan silti elämäni suurin ja palkitsevin juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tajua miten joku voi tuollalailla minnekään harhaan, että lapsi tekisi elämästä yhtä ilotulitusta, merkityksen (ja riittävyyden xd) kokemusta. Ihmisillä on aika kovat odotukset lapsistaan ilmeisesti. Meidän lapset ovat tehneet minusta kyllä onnellisemmankin, mutta enimmäkseen olen heistä nimenomaan kiitollinen. Ovat rakkaita ja kyllä hauskojakin ja ilman lapsia jäisi kyllä monikin asia kokematta. Suhtaudun uusiin kokemuksiin aika positiivisesti, osa haastaa, osasta saa nauttia. Lasten kanssa voi olla myös uskomattoman rankkoja vaiheita jos elämään tulee kriisiä, sairastumista, eroa, kuolemaa, työttömyyttä... Onneksi lapsissa on syy jaksaa. Mutta jotenkin hölmöä ja aika itsekästäkin pettyä siihen, että lapset eivät tehneetkään nimenomaan vanhemmasta onnellista. Onni on edelleen omissa käsissäsi ja minusta on ihmeellistä kuinka onnettomuudesta syytetään lapsia. Aivan älytöntä eikä johda mihinkään.
Mitähän tuo käytännössä tarkoittaa, että "onni on edelleen omissa käsissäsi"?
Pikkuisen kuulostaa, että yrität vaan häpäistä kokemustani ja tunteitani, mikä ei kyllä hyvää kerro sinusta kasvattajana, jos et tätä piirrettä huomaa itsessäsi. Vääntelet myöskin sanojani koska en sanonut, että toivoin lapsen tekevän minusta onnellisen, vaan olin pettynyt siihen, miten vähän palkitsevana vanhemmuus on näyttäytynyt. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä lapsi vaistoaa, ettet pidä hänestä, ja on siksi hankala.
En usko. Ja sitä paitsi kyllä pidän vaikka ei varmaan siltä kuulosta tällä hetkellä. Tässä on pari erityisen huonoa päivää takana niin alkaa vaikuttaa omaan mielialaan. Ap
Mulla on perhe-elämässä vaikuttanut mielialaan yksinäisyys ja ulkopuolisilta saatu kritiikki. Minulla se ei synkentänyt ajatuksiani lapsista, mutta puolisosta. Heijastin häneen hyvin negatiivisen mielialani ja kyllä se parisuhteeseen vaikutti vaikkei mies tullut ehkä ajatelleeksi, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Hakeuduttuani harrastamaan ja arvostelun suhteellisesti vähennyttyä mielialani on noussut todella paljon. Nautin elämäntilanteestani, tunnen eläväni arvokasta elämää enkä vaikeroi mielessäni kaiken olevan päin pärsettä.
Katsoin tänäänkin illalla valokuvia lapsista ja miehestäni ja minusta tuoreina vanhempina ja harmittaa todella paljon kuinka negatiivisessa valossa olen kokenut elämän. Kuvassa, jossa mies, poika, teini-isä, leikkii esikoisemme kanssa suupielet hymystä haljeten ihan näppärän kaksiomme olkkarissa... kun otin kuvan olin todella ahdistunut. Vaikka valinta oli tuntunut oikealta ja tuonut iloa. Hitto, olisinpa osannut ja ansainnutkin nauttia ja iloita myös siitä hetkestä heidän kanssaan ja tuntea oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Olisinpa luottanut itseeni ja meihin kuten mieskin enkä pelännyt kaikkien manattujen uhkakuvien käyvän toteen kuten eivät käyneetkään. Mulla oli silloinkin ihana elämä, pieni lapsi ja huippu tyyppi kumppanina, tulevaisuus yhä edessä.
Jäin liikaa jumiin negatiivisiin aiheisiin ja rakensin itselleni paineita, jotka heijastin myös mieheeni. Olin valtaosan ajasta pettynyt lähes kaikkeen ja itseeni. Onneksi elämä on vähän kypsyttänyt. Luulen, että samantapaista huolten patoutumista, niihin keskittymistä ja näkemistä myös lapsissa on kaikenlaisilla vanhemmilla ja ihmisillä. Toki ei se ainoa "diagnoosi". Minulla tunteisiin on auttanut harrastusten lisääminen. Arvostelukaan ei ole tietenkään täysin loppunut ja tuskin loppuu koskaan, kaikki saavat kritiikkiä ja neuvoja paremmin tietäviltä ja "paremmin tietäviltä". Mieli pysyy kuitenkin positiivisena kun huolehtii, että oikeasti enemmän kuulee ja keskittyy hyvään tai rakentavaan. Silloin ainakin ne parhaat asiat elämässä tuntuu taas parhailta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tajua miten joku voi tuollalailla minnekään harhaan, että lapsi tekisi elämästä yhtä ilotulitusta, merkityksen (ja riittävyyden xd) kokemusta. Ihmisillä on aika kovat odotukset lapsistaan ilmeisesti. Meidän lapset ovat tehneet minusta kyllä onnellisemmankin, mutta enimmäkseen olen heistä nimenomaan kiitollinen. Ovat rakkaita ja kyllä hauskojakin ja ilman lapsia jäisi kyllä monikin asia kokematta. Suhtaudun uusiin kokemuksiin aika positiivisesti, osa haastaa, osasta saa nauttia. Lasten kanssa voi olla myös uskomattoman rankkoja vaiheita jos elämään tulee kriisiä, sairastumista, eroa, kuolemaa, työttömyyttä... Onneksi lapsissa on syy jaksaa. Mutta jotenkin hölmöä ja aika itsekästäkin pettyä siihen, että lapset eivät tehneetkään nimenomaan vanhemmasta onnellista. Onni on edelleen omissa käsissäsi ja minusta on ihmeellistä kuinka onnettomuudesta syytetään lapsia. Aivan älytöntä eikä johda mihinkään.
Mitähän tuo käytännössä tarkoittaa, että "onni on edelleen omissa käsissäsi"?
Pikkuisen kuulostaa, että yrität vaan häpäistä kokemustani ja tunteitani, mikä ei kyllä hyvää kerro sinusta kasvattajana, jos et tätä piirrettä huomaa itsessäsi. Vääntelet myöskin sanojani koska en sanonut, että toivoin lapsen tekevän minusta onnellisen, vaan olin pettynyt siihen, miten vähän palkitsevana vanhemmuus on näyttäytynyt. Ap
Siinäpä sinulle sanojen vääntelyä... ylempi kommentti yleisellä tasolla. "ei kyllä hyvää kerro sinusta kasvattajana" auts
No mutta Mammat!! Eihän näitä asioita saa sanoa ääneen! Miksi ketju ei ole jo poistunut!! Kaikki lapsia tekemään - halusi tai ei - koska vain se on elämän tarkoitus, eikä mikään tässä ketjussa aiemmin sanottu pidä paikkaansa! Kaikki lapset ovat vain ja ainoastaan terveitä!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä lapsi vaistoaa, ettet pidä hänestä, ja on siksi hankala.
En usko. Ja sitä paitsi kyllä pidän vaikka ei varmaan siltä kuulosta tällä hetkellä. Tässä on pari erityisen huonoa päivää takana niin alkaa vaikuttaa omaan mielialaan. Ap
Mulla on perhe-elämässä vaikuttanut mielialaan yksinäisyys ja ulkopuolisilta saatu kritiikki. Minulla se ei synkentänyt ajatuksiani lapsista, mutta puolisosta. Heijastin häneen hyvin negatiivisen mielialani ja kyllä se parisuhteeseen vaikutti vaikkei mies tullut ehkä ajatelleeksi, että asiat olisivat voineet olla toisinkin. Hakeuduttuani harrastamaan ja arvostelun suhteellisesti vähennyttyä mielialani on noussut todella paljon. Nautin elämäntilanteestani, tunnen eläväni arvokasta elämää enkä vaikeroi mielessäni kaiken olevan päin pärsettä.
Katsoin tänäänkin illalla valokuvia lapsista ja miehestäni ja minusta tuoreina vanhempina ja harmittaa todella paljon kuinka negatiivisessa valossa olen kokenut elämän. Kuvassa, jossa mies, poika, teini-isä, leikkii esikoisemme kanssa suupielet hymystä haljeten ihan näppärän kaksiomme olkkarissa... kun otin kuvan olin todella ahdistunut. Vaikka valinta oli tuntunut oikealta ja tuonut iloa. Hitto, olisinpa osannut ja ansainnutkin nauttia ja iloita myös siitä hetkestä heidän kanssaan ja tuntea oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Olisinpa luottanut itseeni ja meihin kuten mieskin enkä pelännyt kaikkien manattujen uhkakuvien käyvän toteen kuten eivät käyneetkään. Mulla oli silloinkin ihana elämä, pieni lapsi ja huippu tyyppi kumppanina, tulevaisuus yhä edessä.
Jäin liikaa jumiin negatiivisiin aiheisiin ja rakensin itselleni paineita, jotka heijastin myös mieheeni. Olin valtaosan ajasta pettynyt lähes kaikkeen ja itseeni. Onneksi elämä on vähän kypsyttänyt. Luulen, että samantapaista huolten patoutumista, niihin keskittymistä ja näkemistä myös lapsissa on kaikenlaisilla vanhemmilla ja ihmisillä. Toki ei se ainoa "diagnoosi". Minulla tunteisiin on auttanut harrastusten lisääminen. Arvostelukaan ei ole tietenkään täysin loppunut ja tuskin loppuu koskaan, kaikki saavat kritiikkiä ja neuvoja paremmin tietäviltä ja "paremmin tietäviltä". Mieli pysyy kuitenkin positiivisena kun huolehtii, että oikeasti enemmän kuulee ja keskittyy hyvään tai rakentavaan. Silloin ainakin ne parhaat asiat elämässä tuntuu taas parhailta.
Ehkä olit myös hormoneiden takia ahdistunut vielä, jos lapsi oli kovin pieni. Yritä nyt itsellesikin olla armollinen. Kiitos tarinasta :) Ap
Ekat vastaukset kertoivat jo saman mitä olin tulossa sanomaan, nepsyn vanhempana olo ei kyllä tuo niitä onnen tai onnistumisen tunteita juuri koskaan. Jokaikinen päivän toiminto on kauhean työn ja tuskan takana, ikinä ei voi mikään mennä "smoothisti". Ja ne vähät ajat kun se lapsi käyytäytyy jotenkuten kuin normaalit ihmiset, on itse vaan niin loputtoman väsynyt kaikkeen ettei enää jaksa iloita sitä tai huomioida sitä
Kiitos teille äidit tästä ketjusta, sain taas lisää vahvistusta lapsettomuuspäätökselleni. Tsemppiä teille ja hyvää joulunodotusta.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos teille äidit tästä ketjusta, sain taas lisää vahvistusta lapsettomuuspäätökselleni. Tsemppiä teille ja hyvää joulunodotusta.
Niin, jos kuollakseen pelkää että kaikki menee pieleen niin silloin ei kannata elämässä mitään riskejä ikinä ottaakkaan tai tavoitella unelmiaan. Silloin kannattaa istua kotona koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Luulen että vanhemmuudesta nauttivat ne jotka ovat sattuneet saamaan suht rauhallisia lapsia.
Oireilevien ja nepsylasten vanhempien elämä on todella raskasta. Sen pelko on osasyy miksi olen itse vela. Rispektit teille jotka sittenkin vanhemmuuteen ryhdyitte.
Omalla kasvatuksella voi myös vaikuttaa paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen että vanhemmuudesta nauttivat ne jotka ovat sattuneet saamaan suht rauhallisia lapsia.
Oireilevien ja nepsylasten vanhempien elämä on todella raskasta. Sen pelko on osasyy miksi olen itse vela. Rispektit teille jotka sittenkin vanhemmuuteen ryhdyitte.
Omalla kasvatuksella voi myös vaikuttaa paljon.
Aika vähän jos sattuu lapsi, jolla on nepsy-ongelmaa ja/tai esim pitkäaikaissairaus tai muuta terveysongelmia. Meillä näitä kaikkia, enkä voi kuin nostaa kädet pystyyn ja tehdä tarvittavat. Lapsen hoitokäynnit veisivät jopa kuukauden työajasta pelkästään valtavasti aikaa, onneksi on tukiverkkoa! Siitä muusta duunista kotona puhumattakaan :)
Alue: Aihe vapaa
Mutta täytyy sanoa, että lapset sopii mulle hyvin. En osaisi kuvitella elämää ilman, enkä haluaisi. Koen, että mulla on paljon annettavaa lapsille ja varsinkin vähän erityisen tuen tarpeisille (teen myös hyvin haastavien lapsiperheiden kanssa ohjaustyötä). Olen juuri se ihminen, jolla voisi olla vastaanottokoti ja oireilevia lapsia talo täynnä, koska minulle ne lapset myös raskaina on se henk. koht. elämän merkitys. Olen nyt myös erottuani kokenut enemmän tätä lapsetonta elämää (lapseton parisuhde, kavereita, harrastuksia, vapautta, matkustamista jne), mutta silti olen vain "kotona" elämässäni lasten kanssa. Oli se sitten omien lasten tai töissä kun se lapsi istuu siinä mun kanssa. Mulle tämä on nyt se sopiva elämänpolku. Ryhtyisi varmaan vastaanottoperheen vanhemmaksi jos omat lapset sopeutuisivat (ei sopeudu) tai oma mies olisi erityisen lapsirakas (ei ole).
T. Tuo diabeetikon äiti