Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempana oleminen ei ole ollut juuri ollenkaan palkitsevaa eikä hauskaa
06.11.2021 |
Aika huijattu olo, että lapsen piti olla suuri siunaus. Välillähän se on ihana ja mukavaa seuraa, mutta onnistumisen kokemuksia ei ole vanhemmuus juuri tarjonnut kohdallani vieläkään, vaikka lapsi on teini-ikäinen. Siis tottakai aina välillä olen onnistunut, se on selvä, mutta päällimmäisenä mieleen kyllä on jäänyt lukuisat uhmakaudet, raivot, hirveä murrosikä jne. Tyyniä jaksoja elämässä on ollut muistaakseni noin viisi- ja kahdeksanvuotiaana, myös 10v. taisi jossain välissä vähän aikaa olla suhteellisen rauhallista aikaa, ja vauvaikä itse asiassa oli yllättävän helppoa mahavaivoja lukuunottamatta. Aivan kauheita ikiä ovat olleet 3, 6, 9, ja oikeastaan 11-13 melkein kokonaan. Ja siis ne seesteiset ajat elämässä lapsen kannalta tuntuu kestäneen jotain 1/5 hänen koko olemassaolostaan.
En sitten tiedä, onko kohdalle sattunut erityisen tulistuva lapsi, ehkä helpon lapsen kanssa kokemus olisi täysin eri. Tällä on tapana vängätä kaikesta ja olla äärimmäisen taipumaton sattuessaan pahalle päälle. Ja en ole siis erityisen lepsu vanhempi, jos minussa joku suuri vika olisi niin itse olen sille täysin sokea, mielestäni olen aika tavallinen, ei liian lellivä mutta ei liian jyrkkä vanhempi.
En tietysti ajatellutkaan vanhemmuuden olevan ihan helppoa, mutta en ajatellut että se näin epämiellyttävääkään olisi. Niitä välipalkintoja ja mukavia hetkiä arjessa ei sittenkään näytä olevan niin usein kuin olisi toivonut.
Nyt kai tuo murrosikä kestää vielä minkä kestää, toivoa pitää että sieltä kuoriutuisi sen jälkeen mitä kaunein ja sopuisin perhonen...
Kommentit (79)
Mulla on nuori (20) ollut pari vuotta itsenäisesti maailmalla. Vanhemmuus oli nepsyn kanssa raskasta, mutta nyt, kun työ on tehty ja näkee toisen siipien oikeasti kantavan, se palkitsee ja tuo pelkkää iloa. Synkissä vesissä tuli pitkään kahlattua, mutta ilman niitä ei varmaan osaisi olla kiitollinen asioiden nykytilasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas vanhemmuus on antanut paljon enemmän, kuin osasin koskaan kuvitellakaan.
Ei varsinkaan, jos yksin yrittää pärjätä ilman puolison tukea.
Pitää olla omaakin elämää, eikä pelkkää vanhemmuutta.
Juu samat fiilikset, tosin en mitään muuta kyllä varmaan osannut odottaa. Aika takki auki nuorena lähtenyt tähän hommaan.
Meillä esikoinen ollut todella huonosti nukkuva, ylivilkas ja tunteiden säätelytaidot keskimääräistä heikommat. Taipumus negatiivisuuteen. Sitten 9-vuotiaana vaikean ero-oireilun päälle lävähti diabetes 😅 Edelleen siis minä herään joka yö tarkistamaan/korjaamaan lapsen sokereita (ikää pian 11v).
Toinen lapsi yltiösosiaalinen ja ärsyttää suunnattomasti veljeään joka vähän erakko. Todella kovapäinen, mutta vähän rauhallisempi motorisesti. Mutta TODELLA kovapäinen. Ikää 5v, saattaa käyttää nyrkkejään minuun (siis yrittää) kun ei joku mene mielen mukaan. Usein puen/raajaan johonkin väkisin tai sitten vaan menen ja kuuntelen karjuntaa perässä. Imenyt kaikki huonot vaikutteet veljeltään.
Lapset tulee huonosti toimeen keskenään ja koska ovat eri ikäisiä ja niin erilaisia, vaikea keksiä kivaa yhteistä tekemistä.
Ajattelen nyt vaan, että mun työ (helvetin kova sellainen) on saada näistä jotenkuten yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. En pistä päätä puskaan huonon käytöksen suhteen ja teen minkä pystyn. Isä ei osaa oikein vetää rajoja, joten minä niitä sitten omina viikkoinani vedän aina uudelleen ja uudelleen.
Käy ympärivuorokautisesta hermoja raastavasta työstä. Mutta tota... En mä tiedä, tällästä tää nyt vaan on. Tehtäväni on opastaa ja kasvattaa että kaipa sen nauttimisen voi unohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on nepsyjä vähintään 3/4 lapsista (2 x autismin kirjo, 1 x ADD). Neljäs, nuorimmainen on vasta eskarissa ja hänellä ei ole diagnooseja. Tavallaan onni, että saimme diagnoosit vasta teini-ikäisille ja luulimme siihen saakka, että tällaista tämä nyt vain on.
Vaikka vanhemmuus on ollut hyvin työlästä, olen kokenut sen palkitsevaksi. Ainoastaan yksi vuosi on tähän saakka ollut hirveä (kun toinen lapsista oli 15-16 v). Palkitsevinta on nyt, kun isot lapset ovat itsenäistymässä. Näkee, että vuosien työ on kantanut hedelmää ja vaikeuksien kautta on päästy voittoon.
Nuorimmaisen kanssa olen toisaalta tajunnut, että miten helpollakin vanhempana voi päästä. Kaikki on kovin erilaista kuin kolmen vanhemman kanssa. Jos kuopuksella ei myöhemminkään ilmene mitään erityispiirteitä, pistän aika suuren osan isompien raskaasta vanhemmuudesta erityisyyden piikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Juu samat fiilikset, tosin en mitään muuta kyllä varmaan osannut odottaa. Aika takki auki nuorena lähtenyt tähän hommaan.
Meillä esikoinen ollut todella huonosti nukkuva, ylivilkas ja tunteiden säätelytaidot keskimääräistä heikommat. Taipumus negatiivisuuteen. Sitten 9-vuotiaana vaikean ero-oireilun päälle lävähti diabetes 😅 Edelleen siis minä herään joka yö tarkistamaan/korjaamaan lapsen sokereita (ikää pian 11v).
Toinen lapsi yltiösosiaalinen ja ärsyttää suunnattomasti veljeään joka vähän erakko. Todella kovapäinen, mutta vähän rauhallisempi motorisesti. Mutta TODELLA kovapäinen. Ikää 5v, saattaa käyttää nyrkkejään minuun (siis yrittää) kun ei joku mene mielen mukaan. Usein puen/raajaan johonkin väkisin tai sitten vaan menen ja kuuntelen karjuntaa perässä. Imenyt kaikki huonot vaikutteet veljeltään.
Lapset tulee huonosti toimeen keskenään ja koska ovat eri ikäisiä ja niin erilaisia, vaikea keksiä kivaa yhteistä tekemistä.
Ajattelen nyt vaan, että mun työ (helvetin kova sellainen) on saada näistä jotenkuten yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. En pistä päätä puskaan huonon käytöksen suhteen ja teen minkä pystyn. Isä ei osaa oikein vetää rajoja, joten minä niitä sitten omina viikkoinani vedän aina uudelleen ja uudelleen.
Käy ympärivuorokautisesta hermoja raastavasta työstä. Mutta tota... En mä tiedä, tällästä tää nyt vaan on. Tehtäväni on opastaa ja kasvattaa että kaipa sen nauttimisen voi unohtaa.
Jotain nepsy piirteitä vanhemmalla siis ainakin on. Nuoremmalla luulen että on vanhemman jyrkästi ja haastavasta persoonallisuudesta pääosin johtuvaa oireilua. Pelkään, että isällään nuorempi saa enemmän kuulla vanhemman lapsen ikäviä juttuja tätä kohtaan, kun ei ole omia huoneita jne. Isä haluaisi lapset samaan kouluun, mutta mun mielestä olisi ehdottomasti todella hyvä että eivät olisi ja omat huoneet olisi tosi tärkeät.
Jotain ihan lievää poikkeamaan siis, joka kuulemma menee persoonallisuuden variaatio piikkiin. Saattaa olla, että vanhempana jotain ilmenee lisää tietenkin. Omalla äidilläni ADHD, minulla vahvoja piirteitä mutta en tiedä saisinko diagnoosia. Mutta eipä se arki diagnoosilla muutu. Koska itse työskentelen lasten kanssa, tiedän kaikki tavat joilla toimia arjessa ja koulu sujuu ihan oksti.
Ja tosiaan, olen nähnyt että vanhemmuus ei ole läheskään kaikilla tälläistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yllättävän paljon yläpeukkuja. Siis tämmöistäkö sen "kuuluukin" olla?
Enpä ole varmastikaan yhtenäkään päivänä nauttinut äitiydestä. Raskasta työtä tauotta, ainaista huolta, pelkoa ja kauhua. Rakkauttakin hirveästi mutta juuri siksi sitä suurempi pelko ja huoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että vanhemmuudesta nauttivat ne jotka ovat sattuneet saamaan suht rauhallisia lapsia.
Oireilevien ja nepsylasten vanhempien elämä on todella raskasta. Sen pelko on osasyy miksi olen itse vela. Rispektit teille jotka sittenkin vanhemmuuteen ryhdyitte.
Onneksi tunnen itseni niin hyvin, että ymmärsin ap:n esiinnostamat asiat jo ennen kuin ehdin edes lapsentekoikään.
t. vela 46 v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos, että näistäkin näkökulmista kirjoitetaan. Yleensä kaikkea lapsiin liittyvää kuvataan elämän parhaana asiana, joka on niin suurta ja mahtavaa, että mikään tunne maailmassa ei yllä samalle tasolle. Se aina viiltää syvältä näin tahattomasti lapsetonta, kun annetaan ymmärtää, että ilman lapsia elämä jää jotenkin todella vajaaksi.
Jotenkin tervehdyttävää kuulla myös siitä, että ei se lapsiperhe-elämäkään nyt pelkkää onnea ja auvoa kuitenkaan ole. Tsemppiä teille kaikille, nostan hattua kaikille vanhemmille, jotka tosissaan haluavat kasvattaa lapsensa hyvin.
Välillä väsyttää ja haluaisi enemmän omaa aikaa, mutta en silti ikimaailmassa vaihtaisi äitiyttä lapsettomuuteen. Mulla on kaksi lasta ja se on sopivasti meille kaikin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on nuori (20) ollut pari vuotta itsenäisesti maailmalla. Vanhemmuus oli nepsyn kanssa raskasta, mutta nyt, kun työ on tehty ja näkee toisen siipien oikeasti kantavan, se palkitsee ja tuo pelkkää iloa. Synkissä vesissä tuli pitkään kahlattua, mutta ilman niitä ei varmaan osaisi olla kiitollinen asioiden nykytilasta.
Niin, olen minäkin tyytyväinen sitten jos lapsi hyvin pärjää itsenäisesti maailmalla myöhemmin. Mutta jos niitä vaikeita aikoja on 13 vuodesta noin 10 tähän mennessä, ja sitten 18 vuodesta mahdollisesti vaikeita aikoja on ollut 10-15v, niin on se aika pitkä aika ihmisen elämässä ihan vapaaehtoista vaikeutta otettavaksi. Että jos olisi etukäteen tiennyt... ja tässä vaiheessa ei tiedä meneekö aikuisena hyvin vai jatkuuko huoli vieläkin. Toivon ja yritän tietysti parasta Ap
Vierailija kirjoitti:
Enpä ole varmastikaan yhtenäkään päivänä nauttinut äitiydestä. Raskasta työtä tauotta, ainaista huolta, pelkoa ja kauhua. Rakkauttakin hirveästi mutta juuri siksi sitä suurempi pelko ja huoli.
Hesarissa ilmestyy sunnuntaisin sarjis jonka nimi taitaa olla "keskenkasvuisia" tjsp. Se on ilmeisesti lapsiperheen vanhempien tuotots. Olen sitä lukiessani joka kerta kiittänyt onneani, että olen lapseton. Siis niin pohjattoman ahdistavia tilanteita pelkästään. Mitää ilonaiheita ei siinä vanhemmilla ole, elämä on yhtä taistelua ja päivästä toiseen rämpimistä. Lisäksi vielä sitten tosiaan tuo huoli lapsen tulevaisuudesta. En muista että kertaakaan olisin edes hymyillyt ko. sarjakuvaa lukiessani.
Vähän kuin parisuhdekin, paljon luvataan mutta aika vähän antaa loppupeleissä
Kai sitä useimmissa asioissa on positiivisia ja raskaita puolia. Esim urheilu on raskasta, voi joskus sattuakin, helpommalla pääsisi kun makoilisi sohvalla, mutta silti se voi olla palkitsevaa.
Tai työelämä, on raskasta, silti voi olla palkitsevaa. Toki ei kaikkien mielestä.
Monen mielestä elämässä palkitseviksi koetaan asiat, joiden eteen on joutunut tekemään paljon töitä.
Jotkut toivovat helppoa elämää sohvannurkassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on nuori (20) ollut pari vuotta itsenäisesti maailmalla. Vanhemmuus oli nepsyn kanssa raskasta, mutta nyt, kun työ on tehty ja näkee toisen siipien oikeasti kantavan, se palkitsee ja tuo pelkkää iloa. Synkissä vesissä tuli pitkään kahlattua, mutta ilman niitä ei varmaan osaisi olla kiitollinen asioiden nykytilasta.
Niin, olen minäkin tyytyväinen sitten jos lapsi hyvin pärjää itsenäisesti maailmalla myöhemmin. Mutta jos niitä vaikeita aikoja on 13 vuodesta noin 10 tähän mennessä, ja sitten 18 vuodesta mahdollisesti vaikeita aikoja on ollut 10-15v, niin on se aika pitkä aika ihmisen elämässä ihan vapaaehtoista vaikeutta otettavaksi. Että jos olisi etukäteen tiennyt... ja tässä vaiheessa ei tiedä meneekö aikuisena hyvin vai jatkuuko huoli vieläkin. Toivon ja yritän tietysti parasta Ap
No, veikkaanpa, että harva tähän lähtisi, jos tosissaan tietäisi, mitä on edessä. Se on vaan pelattava sillä pakalla, jonka sattuu saamaan. Mulla sairastui puolisokin, mutta toipui eläkkeelle ja pysyi rinnalla. Maksoin itse burnoutilla ja olemattomaksi jääneellä työuralla, ja _silti_ olen näin jälkikäteen sitä mieltä, että kannatti (kesken urakan olisin monesti vastannut eri tavoin). Kaikenlaista mahtuu pariinkymmeneen vuoteen. Myös paljon hikeä, kyyneleitä ja epätoivoa, eivät ne ole päässeet unohtumaan.
Nyt paljon myöhemmin elämä on hyvää, meillä kaikilla. Arvomaailma on ilmeisen pysyvästi eri raiteilla kuin ennen vanhemmuutta, ja toipunutkin olen, joskaan en ihan entiselleni niin vallan hyväksi. Hitonmoinen reissu, mutta tulipa tehtyä. Pienet laineet eivät enää venettä keikuta.
Ei voi tehdä enempää kuin parhaansa, luota siihen että se riittää. Huoli sadastamiljoonasta asiasta, jota ei ennen äitiyttä tarvinnut edes ajatella, oli lopulta raskain kantaa.
Muistan kun minulla oli aiemmin lemmikki, siitäkin oli jonkin vaivaa, mutta oli tosi palkitsevaa samalla niin että vaiva ei tuntunut työltä. Siitä huomasi päivittäin, että se nauttii myös minun seurastani ja on iloinen minusta. Lapsen kohdalla on eri, tuntuu olevan tyytymätön, ja välillä tuntuu vain sietävän minua. Nykyään ei enää halua lähteä lenkillekään tai mihinkään, missä on yleensä tunnelma muuttunut jossain vaiheessa paremmaksi. En jaksaisi siitäkin tapella sen kanssa siitäkin että saataisiin tehtyä jotain yhdessä, kun se väsyttää jo haastamalla kaikesta turhanpäiväisestä päivät pitkät.
Luulin, että lapsen kasvatuksesta olisi enemmän vaivaa, mutta sitten sitä vastaamaan taas vielä enemmän onnea esimerkiksi siihen lemmikkiin verrattuna. Ap
Alue: Aihe vapaa
Ei meilläkään. Esikoinen on autistipiirteinen. Toisen kanssa ei voi nauttia koska ekasta tuntee itsensä jo maailman p*skimmaksi vanhemmaksi.