Lue keskustelun säännöt.
Perhe-elämän burnout
05.11.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta, lapset tarhaikäisiä. Lapsia haluttiin kumpikin aina, ja saatiin niitä kun oltiin oltu yhdessä jo 10v. Ennen lapsia matkustelimme, harrastimme, näimme ystäviä yms normaalia.
Koen valitettavasti että vaikka lapsiani rakastankin, on elämänlaatuni radikaalisti huonontunut. Lapsemme ovat keskimääräistä vilkkaampia, mutta terveitä muuten. Vaativa asiantuntijatyö yhdistettynä perhe elämään on saanut meidät burnoutin partaalle. Tuntuu että olen umpikujassa: töissä ensin koko ajan kiire ja paine ja kun päästään kotiin uhmaikäinen saattaa tunninkin huutaa ja toinenkin vaatii huomiota ja ohjelmaa. Työpäivien jälkeen haluaisin vaan olla. Jatkuva saatavilla olo sekä töissä että kotona kuluttaa henkiset varani loppuun. Ja kyllä kumpikin annamme toisillemme vapaahetkiä harrastusten vuoksi.
Tukiverkot ovat kaukana. Ollaan hyödynnetty ruokakassipalvelua ja siivooja käy pari kertaa kuussa. Emme silti jaksa lähteä mihinkään tai tehdä oikein mitään perusarjen lisäksi. Koen että en ole masentunut vaan täysin uupunut pelkästä arjen pyörityksestä. Mieheni sanoi että ei olisi ikinä uskonut miten raskasta lasten hoito yhdistettynä työssäkäyntiin voi olla. Olen samaa mieltä. Teemme vielä kumpikin osa aikaisesti töitä juuri jaksamisen vuoksi. Metatyön määrä tuntuu olevan loputon.
Helpottaako tämä tuntemus lasten kasvaessa vai paheneeko kouluunmenon myötä kun läksyjä vaaditaan ja harrastuksiin kuskataan? Mikä tähän voisi auttaa? Muita jotka tuntevat näin? Onkohan meillä liian suuret vaatimukset perhe elämälle? Riittääkö kotona möllötys vai pitääkö jaksaa käydä lomareissuilla ja yhdessä tehdä piparkakkuja?
Kommentit (22)
Päiväkodin jälkeen ruoka jos maistuu ja ainakin tunti leikkipuistossa, että lapset purkaa energiaa, päiväkodissa on niin kurinalaista että energiaa ei oikeasti kulu riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pienten lasten kanssa riittää todellakin kotona möllötys, lapset oppii vaatimaan omia menoja ja harrastuksia kun he kasvavat.
Myös se että lapset nukutetaan monesti päiväkodissa päiväunille tuo vaan liikaa energiaa illaksi.
Ihmisiä on Suomessakin 400 000 liikaa. Ei kaikille riitä töitä.
Töiden jälkeen voi vaan olla jos ei sikiä eikä opiskele.
Meillä helpotti elämä lasten kasvettua kouluikään. On toki vieläkin huolehtimista, mutta on enemmän omaa aikaa työpäivän jälkeen lasten leikkiessä kavereiden kanssa ja ei ole päiväkotikuljetuksia. Vaativa asiantuntijatyö ja pienet lapset on haastava yhdistelmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaistun täysin tilanteeseesi, meillä kolme alakouluikäistä lasta. Ei valitettavasti helpota lasten kasvun myötä, isommilla lapsilla isommat huolet...tässä rämmitään päivästä toiseen, töiden jälkeen ei jaksaisi mitään ylimääräistä mutta kun on pakko. Iteppä lähin, joku päivä nuo ovat aikuisia, ehkä se sitten palkitsee. Kukaan ei kertonut, että vanhemmuus on niin uuvuttavaa tai sitten ei tullu kuunneltua!
Joo ja kun tässä tilanteessa jää yksinhuoltajaksi omakotitaloon ei paljon naurata.
Meillä on helpottanut. Nyt, kun lapset on kouluikäisiä niin henkistä ja fyysistä tilaa ja vapautta on ihan eri tavalla.
Entä jos palkkaatte kerran kuussa lastenhoitajan muutamaksi tunniksi ja teette yhdessä miehen kanssa jotakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarhaikäiset lapset eli ootte vnhemmuuden alussa vielä. Mielessänne on tuoreena vielä pariskuntaelämä. Kyse on tottumisesta. Kun menee vielä muutama v, niin se lapsiperhe elämästä on muodostunut uusi normaali eikä aikuisten huvituksia edes enää kaipaa.
Mullakin kesti tähän moodiin pääseminen noin 10 v 🙂
t. 4:n äiti
Mikä nopeammin luovut "vanhoista hyvistä ajoista" mentaalisesti, sitä nopeammin tuo tunne helpottaa. Sitä vanhaa, helppoa aikaa ei takaisin saa enää ikinä.
Kun lapset kasvaa, niin lasten kulutus kasvaa, murheet kasvaa ja sit alkaa ne s*lliset ruuhkavuodet. Osa asioista helpottaa, mutta vielä noin 10v ne lapset mölisee siinä käsivarren päässä suurimman osan aikaa. Joten mistään helpommasta ei kannata haaveilla.
Ne pienet on söpöjä, tankkaisin niitä hetkiä. Sitten kun ne leuka uhmakkaasti pystyssä ja silmät viiruina syyttää sua milloin mistäkin epäreiluudesta, niin tiedät nyt ne riemuvuodet alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on helpottanut. Nyt, kun lapset on kouluikäisiä niin henkistä ja fyysistä tilaa ja vapautta on ihan eri tavalla.
Entä jos palkkaatte kerran kuussa lastenhoitajan muutamaksi tunniksi ja teette yhdessä miehen kanssa jotakin?
Samaa mieltä helpottumisesta. Etenkin se taaperoaika oli minulle/meille raskas. Tuntui ihan kuin taivaassa olisi, kun lapsi oli siinä 8-10. Nyt on 12 ja ilmeisesti tulossa se ”viimeinen taisto” kuten vanhassa työväenlaulussa lauletaan. Tarkoitan siis murrosikää.
Meillä on 4v ja 7v tytöt ja mä koen tän jo aika rentona. Lapset leikkii pitkiä aikoja keskenään, se on varmaan avain asia meillä. Arkisin he ensin leikkii, mä laitan ruokaa, sitten pikku kakkonen joka on mun pötkötysaika, sitten tunti omalla pihalla tai sisäleikeissä. Yksi lasten harrastuspäivä viikossa jolloin heillä molemmilla on oma jumppa samaan aikaan. Viime vuonna oli kahtena tai kolmena iltana viikossa lasten harrastuksia ja se oli tosi uuvuttavaa. Arkena ei tarvii olla mitään ohjelmaa, en edes leikkipuistoon tai kirjastoon jaksa lähteä, oma piha saa riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on helpottanut. Nyt, kun lapset on kouluikäisiä niin henkistä ja fyysistä tilaa ja vapautta on ihan eri tavalla.
Entä jos palkkaatte kerran kuussa lastenhoitajan muutamaksi tunniksi ja teette yhdessä miehen kanssa jotakin?
Ai että kuinka inhosin tätä ehdotusta, kun lapset oli pieniä. Sai sellaisen turhautuman päälle ettei mitään rajaa.
Suomessa hyvä jos ruuan saa pöytään palkkatuloilla, ei pienten lasten vanhemmilla ole rahaa lasten hoitajiin.
Toisekseen niitä luotettavia lastenhoitajia ei ole kyllä saatavilla helposti, sen järjettömän vaivan, minkä pitäisi nähdä, että järkkäisi koko jutun - niin ei kiitos.
Ja mikään parin tunnin poissaolo ei riittäisi mihinkään muuhun kun sen stressaamiseen koska pitää olla takaisin.
Onhan se aikamoista suorittamista ja itsensä uhraamista monen perhe-elämä nykyään. Lapsilta myös sallitaan sellaista kiukuttelua ja kaikkia kuormittavaa käytöstä, joka ennen ei olisi tullut kuuloonkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä täysin sama tilanne, paitsi että toinen koulussa ja toinen tarhaikäinen. Ajattelin itse kirjoittaa tänne, jos olisin ehtinyt/jaksanut, sanamuodot olisivat pitkälti olleet samat. Pahinta on juuri tuo että joku tarvitsee multa koko ajan jotain.
Osittain tulee helpottamaan, kun lapsesi kasvaa kouluikään, mutta koulun myötä tulee uskomattoman paljon ylimääräistä sälää ja muistettavaa, wilma-viestiä, lukupiiriä, läksyjä, milloin mitäkin.
Vinkit:
1. Näe kavereitasi, silloinkin kuin tuntuu että ei jaksaisi.
2. Näe ihmisiä jotka ovat samassa elämäntilanteessa ja asuvat lähellä, tyyliin iltalenkit lapsen kaverin äidin kanssa naapurista
3. Älä haksahda haalimaan lapselle liiallisia harrastuksia, max 1 viikossa, ja ei mitään kuljetus- tai varusterumbia. Mieluummin sitten vaikka ex-tempore joku kerta uimahalliin, joskus toiste luistelemaan kuin sitoutuminen johonkin kuormittavaan pitkäaikaiseen harrastukseen. Alle kouluikäinen ei varsinkaan tarvitse harrastuksia. Muutenkin parempi pitää kalenteri tyhjänä ja tehdä jaksamisen mukaan.
4. Jos joku luotettava taho ehdottaa vievänsä lapset jonnekin tai yökylään, suostu silmän räpäyksessä. Muutenkin koita löytää tahoja jonne lapset saa lykättyä välillä ja pidä näitä suhteita yllä.
5. Avaudu perhe-uupumisesta (harkinnan mukaan) muille perheellisille, älä pidä kulisseja yllä. Huomaat että muilla on samankaltaisia tilanteita ja about jokainen ikäisesi työssäkäyvä perheellinen on kuormittunut jollain lailla. Jakaminen ja toisten tukeminen auttaa ja johtaa vastavuoroisuuteen.
6. Pitäkää huolta että myös metatyö ja asioista huolehtiminen jakautuu tasan vanhempien kesken. Ei lähtökohtaisesti ole mitään syytä miksi äidin pitäisi hoitaa neuvolakäynnit tai lähteä töistä hakemaan sairasta lasta.
7. Jos kavereiden viesteihin jää vastaamatta kuormittavan arjen takia, pistä joskus whatsup-ääniviestiä.
Täällä myös aivan samanlaista. Tavallaan harmittaa kun koko ajan vaan odottaa että kasvaisivat nyt isoiksi. Tiedostan että tulen vielä ikävöimään taapero-ja päiväkotivaihetta (tai siis sitä kun lapset olivat pieniä ja suloisia). On tämä vaan rankkaa, ei voi muuta sanoa. Meilläkin tukiverkot kaukana niin kahdestaan miehen kans pyöritetään tätä rumbaa. Joskus miettii et eroaako ihmiset nykyään niin paljon sen takia että sais edes välillä levätä..
Pikkulapsiaika on aivan tajuttoman raskas vaihe elämässä
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsiaika on aivan tajuttoman raskas vaihe elämässä
Olen samaa mieltä. Ihmettelen vain sitä, että tämä ilmeisesti tulee yllätyksenä niin monelle. Miksi? Mitään keskustelufoorumeita ei ollut 33 vuotta sitten, kun mietittiin puolison kanssa lasten saamista, ei ollut googlia (ainakaan mulla) ja kuitenkin tiesin, kokemuksista sisaruksieni ja naapureiden ja työkavereiden kautta, miten rankkaa se olisi.
Valintani oli kotiin jääminen siihen asti, kunnes toinen lapsi, kuopus, oli 2-vuotias. Sitten puolipäivätyö. Siitä sitten nostin päivittäisiä työtunteja hitaasti, ihan sen mukaan miten pitkään lapset olivat päiväkodissa, koulussa, iltapäiväkerhossa.
Eikö nykyään ymmärretä että kaikkien perheenjäsenien ollessa koko päivän töissä ja hoidossa, kotitöiden tekemiseen tarvittaisi ainakin puolipäivä-keiju? Kuka muuten pyykkäisi, siivoisi, kokkaisi - ilman tolkutonta stressiä? No Ei KUKAAN.
Samaistun täysin tilanteeseesi, meillä kolme alakouluikäistä lasta. Ei valitettavasti helpota lasten kasvun myötä, isommilla lapsilla isommat huolet...tässä rämmitään päivästä toiseen, töiden jälkeen ei jaksaisi mitään ylimääräistä mutta kun on pakko. Iteppä lähin, joku päivä nuo ovat aikuisia, ehkä se sitten palkitsee. Kukaan ei kertonut, että vanhemmuus on niin uuvuttavaa tai sitten ei tullu kuunneltua!