Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei ymmärrä syömishäiriötäni
04.11.2021 |
Kun aloimme tapailla, kerroin hänelle suoraan pitkän historiani syömishäiriön kanssa. Halusin tavallaan "varoittaa", että tällainen sairaus minulla on ja silloin tällöin se näkyy arjessa. Joskus vuosia sitten sh oli todella paha ja silloin varmasti kukaan ei olisi kestänyt arkea kanssani. Nykyään voin paremmin, mutta edelleen on tilanteita joissa syöminen on vaikeaa; sosiaaliset tilanteet joissa paljon ihmisiä tai tietyt ruuat. Paljon olen tullut eteenpäin ja tehnyt töitä sen eteen, ettei sairauteni haittaisi ympärilläni olevia ihmisiä. Häpeän sairauttani juurikin siksi, että monesti ihmiset eivät ymmärrä ja olettavat minun vain hakevan huomiota tai kiukuttelen turhasta. Todellisuudessa tekisin mitä vain, ettei sairautta olisi ja voisin toimia sosiaalisissa tilanteissa aina kuten "muutkin".
Tänään mies halusi tilata pizzaa ruuaksi. Ensiksi ajatus vähän ahdisti, mutta suostuin. Juuri hetki ennen tilauksen saapumista mies alkoi haastamaan riitaa ihan tyhjästä. Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä". Mitään lapsenvahtia en kaipaa, mutta kannustusta ja tukea kuten minäkin annan rakkaalleni asioissa joissa hän sitä kaipaa.
Kehtasin sanoa, että hänen käytöksensä tuntui epämiellyttävältä. Hän käänsi sen niin päin, että vika oli minussa. Haukkui ja sanoi, että lähtee menemään ja minä saan luvan syödä pizzan yksinäni jos vielä mieli tekee. Että hänelle on lopulta aivan sama, syönkö ollenkaan.
Tiedostan, että syömishäiriö on vaikea sairaus ja sitä sairastavan kanssa voi toisinaan olla vaikeaa. Meillä arki on pääosin sitä, että minä kokkaan ja syömme yhdessä. En välttele ruokia, joinain päivinä saatan ahdistua esimerkiksi pizzasta. Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.
Pyydänkö liikaa? Minä tuen häntä silloin kun hän sitä tarvitsee, silloin kun hänellä on vaikea tilanne edessä. Ajattelen, että nuo asiat kuuluvat terveeseen suhteeseen ja rakasta ihmistä tuetaan ja autetaan.
Kommentit (96)
"Mies alkoi haastaa riitaa tyhjästä.."? Eli miehesi pitäisi olla yli-ihminen, aina kärsivällinen ja ymmärtäväinen ? Sinulla on oikeus olla joskus vihainen, pettynyt ja surullinen mutta kun miehesi osoittaa näitä tunteita hän on tyhjästä riidan haastaja? Mietipä hetken tätä paradoksiaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä akka on syömishäiriöinen. Se lukitaan aina kellariin kun muut syö, sitten kellarin ovi avataan ja se syö mitä on jäjellä tai ei kiviäkään ei kiinnosta kunhan tiskaa astiat.
Huh huh, pizza ahdistaa? Olettepa mielenkiintoinen pari, mikä miehesi on, finninaamainen nörtti? Marmatat täällä miehestäsi, jonka olet itse valinnut. Anna nyt toisen olla ihminen, äläkä pakota ajatuksiasi toiselle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Yksi "entinen" sypömishäiriöinen lisää ilmoittautuu. Myötätunto on syömishäiriöisten puolella toki, mutta enemmän sittenkin ap:n, tai kenen tahansa muun syömishäiriöisen kumppanin puolella. Kumppani on ensisijaisesti kumppani, ei terapeutti.
Oma kasetti ensin kuntoon, ja sitten niitä parisuhteita taas vasta katselemaan, tai mutinat ja uhrautumiset nolliin.
Olen pahoillani ap:n sairaudesta, mutta sympatiani ovat miehen puolella. Olen ollut suhteessa 22 vuotta ahdistuneisuushäiriöstä kärsivän puolisoni kanssa. Mukana on ollut sosiaalista, yleistä ja neuroottista ahdistuneisuutta. Hän on käynyt kaksi pitkää jaksoa terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kaikki terapia on aina kannustanut minua olemaan tukena ja hoidossa on haluttu huomioida puolisoa kertomalla sairauden hankaluudesta, siihen liittyvistä piirteistä, miten positiivisella asenteella ja kannustavalla tuella voin auttaa puolisoani. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt niin perusteellisesti, että nyt olen itse terapiassa. Terapeuttini huomautti, että ellei kyse olisi ollut mieheni sairaudesta, kaikki arkiset toistuvat tilanteet olisi tulkittu henkiseksi väkivallaksi. Ihan vain siitä syystä, että toisella on loputtomia vaatimuksia ja tarpeita ja oletus, että minun kuuluu antaa ja antaa ilman vastavuoroisuutta. Olen ihan loppu, enkä tiedä miten meidän käy. Sen tiedän, että jos minun tuki olisi ollut se ratkaiseva pala puolisoni paranemisessa, niin hän olisi ollut terve jo pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syö normaalisti äläkä häiriöi.
Sinun ohjeesi vaikeasti masentuneelle tai läheisensä äkillisesti menettäneelle on varmaankin 'otat vaan itseäsi niskasta kiinni'?
En tiedä mutta voisin kuvitella että on aika raskasta olla suhteessa jossa niinkin normaalin asiasta, kuten pizzan syömisestä, tulee noin iso ja hankala asia. Ymmärrän taustasi ja hankaluuden asian suhteen, mutta varmasti olisi syytä pohtia tarvitsetko enemmänkin vielä tukea ja apua sairautesi hoitamiseen. Miehesi rooli ei ole tsempata sinua koko ajan niinkin tavallisessa asiassa kuin syömisessä. Terveen ihmisen on hankala ymmärtää, miten tilanne voi ahdistaa. Onko teillä joka päivä ruoka-asioista jotain keskustelua? Ehkä sulla ei ole kovinkaan selkeää kuvaa miten normaalissa suhteessa syömiset menee. Ne menee niin että tilataan pizzaa, syödään ja se siitä, ei sen kummempaa. Ymmärrän kyllä että tilanne on sinullekin vaikea, mutta hae itsellesi apua ja anna miehesi elää rauhassa ja syödä ruuat normaalisti kuten kuuluukin. Hoida sairautesi itsenäisesti kuntoon ja hanki apua kunnes pystyt selviämään syöntitilanteista ilman toisen kannustusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vaatii miestä ymmärtämään syömishäiriönsä vaikkei itsekään ymmärrä. Oletko tietoinen miksi sinulla on sh ? Miehen varmaan pitäis se sulle selvittää? Syömishäiriöinen haluaa valtapeliä "MINÄ tässä sairas olen , hyppikää MINUN pillini mukaan". Tai muuten olen syömättä. Never.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Yksi "entinen" sypömishäiriöinen lisää ilmoittautuu. Myötätunto on syömishäiriöisten puolella toki, mutta enemmän sittenkin ap:n, tai kenen tahansa muun syömishäiriöisen kumppanin puolella. Kumppani on ensisijaisesti kumppani, ei terapeutti.
Oma kasetti ensin kuntoon, ja sitten niitä parisuhteita taas vasta katselemaan, tai mutinat ja uhrautumiset nolliin.
Mun mielestä on aika paljon vaadittu, että ensin pitäisi olla täydellisesti psyykkisesti terve ihminen, ennen kuin voi olla parisuhteessa. Aika monella kuitenkin on jonkintasoisia psyykkisiä ongelmia, oli kyse sitten ongelmista itsetunnon kanssa, äititraumasta, kaamosmasennuksesta tai sosiaalisisista tilanteista ahdistumisesta, niin lähes kaikilla on ainakin jotain häikkää omassa "kasetissa". Jäisi varmaan suurin osa parisuhteista solmimatta, jos tätä neuvoa noudattaisi. Aina sanotaan, että pitää rakastaa ensin itseään, mutta rakkaudella on mielestäni myös voimakkaan eheyttävä vaikutus. Monia mielenterveyden sairauksia kokeneena koen, että monet kumppaneistani ovat ihan vain olemassaolollaan ja rakkaudellaan auttaneet minua tervehtymään, vaikkeivat kaikki heistä ole edes tienneet ongelmistani. Tietenkään tällä ei voi oikeuttaa esim. jatkuvaa huonoa käytöstä tms, mutta kyllä itse ainakin ajattelen myös omasta kumppanistani, että hyväksyn hänet masennuksineen päivineen ja olen tukena niin paljon kuin pystyn. Koen, että hänellä on myös lupa jossain määrin odottaa tätä minulta, olenhan sitoutunut elämään hänen kanssaan. Loputtomiin ei voi venyä ja tietysti omista rajoista pitää pystyä pitämään kiinni, mutta kyllä ajattelen, että olemme puolisoni kanssa ikäänkuin toistemme lähimmät liittolaiset tässä maailmassa, ja siksi meidän olisi hyvä pitää yhtä ja pitää toinen toisistamme huolta.
Kuten joku aiemmin jo totesi, niin myös ihmisillä, joilla ei ole mitään diagnooseja, on huonoja päiviä ja elämäntilanteisiin liittyviä kriisejä. Nekin vaikuttaa käytökseen ja niidenkin tiimoilta puolisolta voi tarvita aika paljonkin tukea. Silti kukaan ei esim. läheisensä menettäneelle tule sanomaan, että et voi vaatia kumppaniltasi mitään tukea, älä nyt viitsi uhriutua ja hakea huomiota surullasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Yksi "entinen" sypömishäiriöinen lisää ilmoittautuu. Myötätunto on syömishäiriöisten puolella toki, mutta enemmän sittenkin ap:n, tai kenen tahansa muun syömishäiriöisen kumppanin puolella. Kumppani on ensisijaisesti kumppani, ei terapeutti.
Oma kasetti ensin kuntoon, ja sitten niitä parisuhteita taas vasta katselemaan, tai mutinat ja uhrautumiset nolliin.
Mun mielestä on aika paljon vaadittu, että ensin pitäisi olla täydellisesti psyykkisesti terve ihminen, ennen kuin voi olla parisuhteessa. Aika monella kuitenkin on jonkintasoisia psyykkisiä ongelmia, oli kyse sitten ongelmista itsetunnon kanssa, äititraumasta, kaamosmasennuksesta tai sosiaalisisista tilanteista ahdistumisesta, niin lähes kaikilla on ainakin jotain häikkää omassa "kasetissa". Jäisi varmaan suurin osa parisuhteista solmimatta, jos tätä neuvoa noudattaisi. Aina sanotaan, että pitää rakastaa ensin itseään, mutta rakkaudella on mielestäni myös voimakkaan eheyttävä vaikutus. Monia mielenterveyden sairauksia kokeneena koen, että monet kumppaneistani ovat ihan vain olemassaolollaan ja rakkaudellaan auttaneet minua tervehtymään, vaikkeivat kaikki heistä ole edes tienneet ongelmistani. Tietenkään tällä ei voi oikeuttaa esim. jatkuvaa huonoa käytöstä tms, mutta kyllä itse ainakin ajattelen myös omasta kumppanistani, että hyväksyn hänet masennuksineen päivineen ja olen tukena niin paljon kuin pystyn. Koen, että hänellä on myös lupa jossain määrin odottaa tätä minulta, olenhan sitoutunut elämään hänen kanssaan. Loputtomiin ei voi venyä ja tietysti omista rajoista pitää pystyä pitämään kiinni, mutta kyllä ajattelen, että olemme puolisoni kanssa ikäänkuin toistemme lähimmät liittolaiset tässä maailmassa, ja siksi meidän olisi hyvä pitää yhtä ja pitää toinen toisistamme huolta.
Kuten joku aiemmin jo totesi, niin myös ihmisillä, joilla ei ole mitään diagnooseja, on huonoja päiviä ja elämäntilanteisiin liittyviä kriisejä. Nekin vaikuttaa käytökseen ja niidenkin tiimoilta puolisolta voi tarvita aika paljonkin tukea. Silti kukaan ei esim. läheisensä menettäneelle tule sanomaan, että et voi vaatia kumppaniltasi mitään tukea, älä nyt viitsi uhriutua ja hakea huomiota surullasi.
Siinäpä se, että tässä huomiota ei haeta surulla ja surulle, vaan huomion hakeminen on väline oman maailmankuvan ylläpitämiselle. Se on väkivaltaista etenkin kun takana on rajua manipulointia, josta tässäkin ketjussa on nähty esimerkkejä. Mustavalkoinen maailma, jossa joko teet juuri niin kuin toivon tai olet välinpitämätön, vahingollinen ja ikävä ihminen, jonka kanssa ei pitäisi kenenkään hyvän ihmisen joutua olemaan tekemisissä. Kätevää, niin hyväntapaista ja lempeää. Paitsi ettei ole muuta kuin kätevää, jos tehtävänä on hallita toista ihmistä.
Aloittajan pitäisi saada pää parempaan kuntoon ennen parisuhteeseen menemistä. Ei mies ole mikään terapeutti, jonka pitäisi jaksaa tuollaista manipulointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Sulla ei tasan ole syömishäiriötä koska et ymmärrä mitä sairas voi tarvita tueksi.
Olen parantunut todella pahasta anoreksiasta. Tiedätkö miksi parannuin? Koska lopetin tuollaisen itsekeskeisen draamailun ja ryhdyin määrätietoisesti toimimaan oikein. Söin hyvin, ja en pakottanut itseni vetämään roskaruokaa jos se aiheutti ahdistusta. Eiköhän tässä ole kyse nyt ihan siitä että ap halusi pizzaa ja näki siinä hyvän mahdollisuuden tehdä illasta minäminä-show.
Tiedoksesi, en myöskään IKINÄ tarvinnut ketään halailemaan minua tai kuiskimaan korvaani jtn tsemppilauseita :D en vaikka olin yläasteikäinen. Mulla oli nimittäin oikea syömishäiriö, ei huomionhakuhäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syö normaalisti äläkä häiriöi.
Sinun ohjeesi vaikeasti masentuneelle tai läheisensä äkillisesti menettäneelle on varmaankin 'otat vaan itseäsi niskasta kiinni'?
Jos masentunut draamailisi yhtä itsekeskeisesti niin kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Sulla ei tasan ole syömishäiriötä koska et ymmärrä mitä sairas voi tarvita tueksi.
Olen parantunut todella pahasta anoreksiasta. Tiedätkö miksi parannuin? Koska lopetin tuollaisen itsekeskeisen draamailun ja ryhdyin määrätietoisesti toimimaan oikein. Söin hyvin, ja en pakottanut itseni vetämään roskaruokaa jos se aiheutti ahdistusta. Eiköhän tässä ole kyse nyt ihan siitä että ap halusi pizzaa ja näki siinä hyvän mahdollisuuden tehdä illasta minäminä-show.
Tiedoksesi, en myöskään IKINÄ tarvinnut ketään halailemaan minua tai kuiskimaan korvaani jtn tsemppilauseita :D en vaikka olin yläasteikäinen. Mulla oli nimittäin oikea syömishäiriö, ei huomionhakuhäiriö.
Sinä nyt syömishäiriötä ole nähnytkään.
Mitä iloa saat tuosta toisen ihmisen haukkumisesta ja mollaamisesta? Olet todella ilkeä ihminen kuten niin monet täällä.
Ei ihme että suomalaiset voivat niin huonosti. Koko ilmapiiri on kauhea, vihaa ja haukkumista. Kateutta ja ja kaunaa. Haetaan tapaa millä lyödä toista mahdollisimman pahasti.
Psyykkisesti oireilette kaikki, sillä terve tasapainoinen ihminen ei tunne tarvetta tuonkaltaiseen.
Paraneeko oma paha olo kun saa sen purettua toiseen? Helpottaako? Onko elämä siedettävämpää ja helpompi kestää?
Ompa paljon syömishäiriöistä (ja mielenterveysongelmista yleensäkin) ymmärtämättömiä kommentteja.
Syömishäiriö on sairaus, josta ei välttämättä koskaan parane kokonaan- ahdistus ja ahdistavat asiat vähenee ja helpottuu, mutta silti monille syömishäiriöstä jo parantuneille voi tulla esimerkiksi stressaavassa tilanteessa oireilua tai syömishäiriöajatuksia.
Omassa avoliitossani bulimiataustani sanelee sen verran, että ei varastoida herkkuja kotiin. Lopulta aika pieni uhraus mieheltä (kauppojen aukioloajat on nykyään kuitenkin todella laajat), mutta iso asia minun terveydelleni. En voisi asua ihmisen kanssa, jolle olisi tärkeää saada varastoida kotiin ruokia, jotka laukaista mussa vanhoja käytösmalleja.
Joskus toki suivaantuu itse kukin, mutta APn mies kuitenkin on tietoinen APn syömishäiriöstä. Syömishäiriön- tai minkään muunkaan sairauden- käyttäminen lyömäaseena ei ole ok edes kiukuspäissään. Ei rakastavassa parisuhteessa kuuluisi satuttaa toista noin.
AP, kauheasti neuvoja mulla ei ole sulle antaa. Jos mieheltä ei löydy empatiaa sua kohtaan, niin en oikein tiedä miten sellaisen saisi löytymään. Myös empatiakykyisiä miehiä on olemassa. Voimia <3
AP ei vaikuta mun mielestä syömishäiriöiseltä ainakaan aloitusviestinsä perusteella. Viestissä kuvaillaan tilanne missä ap pettyy, kun ei saa puolisoaan käyttäytymään toivotulla tavalla. SH vaikuttaa mun silmään vaan passelilta naamiolta ympäristölleen paljon tuhoisammalle mt-häiriölle. SH pyrkii ensisijaisesti hallitsemaan itseään. Tässä hallinnan kohteena on toinen ihminen.
Eikä tarvitse ymmärtää, terveen ihmisen itselleen keksimää "sairautta".
Vierailija kirjoitti:
Heh heh, nykyään kommentti "0/5" jää ennakkosensuuriin.
On tämä kyllä surullinen "keskustelufoorumi".
mikä menetys koko keskustelulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Yksi "entinen" sypömishäiriöinen lisää ilmoittautuu. Myötätunto on syömishäiriöisten puolella toki, mutta enemmän sittenkin ap:n, tai kenen tahansa muun syömishäiriöisen kumppanin puolella. Kumppani on ensisijaisesti kumppani, ei terapeutti.
Oma kasetti ensin kuntoon, ja sitten niitä parisuhteita taas vasta katselemaan, tai mutinat ja uhrautumiset nolliin.
Mun mielestä on aika paljon vaadittu, että ensin pitäisi olla täydellisesti psyykkisesti terve ihminen, ennen kuin voi olla parisuhteessa. Aika monella kuitenkin on jonkintasoisia psyykkisiä ongelmia, oli kyse sitten ongelmista itsetunnon kanssa, äititraumasta, kaamosmasennuksesta tai sosiaalisisista tilanteista ahdistumisesta, niin lähes kaikilla on ainakin jotain häikkää omassa "kasetissa". Jäisi varmaan suurin osa parisuhteista solmimatta, jos tätä neuvoa noudattaisi. Aina sanotaan, että pitää rakastaa ensin itseään, mutta rakkaudella on mielestäni myös voimakkaan eheyttävä vaikutus. Monia mielenterveyden sairauksia kokeneena koen, että monet kumppaneistani ovat ihan vain olemassaolollaan ja rakkaudellaan auttaneet minua tervehtymään, vaikkeivat kaikki heistä ole edes tienneet ongelmistani. Tietenkään tällä ei voi oikeuttaa esim. jatkuvaa huonoa käytöstä tms, mutta kyllä itse ainakin ajattelen myös omasta kumppanistani, että hyväksyn hänet masennuksineen päivineen ja olen tukena niin paljon kuin pystyn. Koen, että hänellä on myös lupa jossain määrin odottaa tätä minulta, olenhan sitoutunut elämään hänen kanssaan. Loputtomiin ei voi venyä ja tietysti omista rajoista pitää pystyä pitämään kiinni, mutta kyllä ajattelen, että olemme puolisoni kanssa ikäänkuin toistemme lähimmät liittolaiset tässä maailmassa, ja siksi meidän olisi hyvä pitää yhtä ja pitää toinen toisistamme huolta.
Kuten joku aiemmin jo totesi, niin myös ihmisillä, joilla ei ole mitään diagnooseja, on huonoja päiviä ja elämäntilanteisiin liittyviä kriisejä. Nekin vaikuttaa käytökseen ja niidenkin tiimoilta puolisolta voi tarvita aika paljonkin tukea. Silti kukaan ei esim. läheisensä menettäneelle tule sanomaan, että et voi vaatia kumppaniltasi mitään tukea, älä nyt viitsi uhriutua ja hakea huomiota surullasi.
Kuka tässä puhui vaatimuksesta että jokaisen pitäisi olla täydellisesti psyykkisesti terve? Kärjistätkö muutenkin aina yhtä paljon?
Kyllä se tasan on aivan eri asia, onko syömishäiriö akuutissa vaiheessa, toipumisvaiheessa, vai vaiheessa enää vain taustalla oleva asia.
Ap kuulostaa siltä, että ollaan vielä akuutissa vaiheessa kun yksittäinen pizzakin saa aikaan tuollaista draamaa. Eri psyykenongelmia sairastavilla, jota syömishäiriötkin ovat, on jopa tahaton taipumus vetää kumppaninsakin mukaan siihen kurjimukseen. Kumppani on kumppani, ei terapeutti. Eli toistan, ensin oma kasetti kuntoon, sitten vasta taas parisuhteisiin.
Alue: Aihe vapaa
Mutta miksi pitää roikkua parisuhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa?