Lue keskustelun säännöt.
Mies ei ymmärrä syömishäiriötäni
04.11.2021 |
Kun aloimme tapailla, kerroin hänelle suoraan pitkän historiani syömishäiriön kanssa. Halusin tavallaan "varoittaa", että tällainen sairaus minulla on ja silloin tällöin se näkyy arjessa. Joskus vuosia sitten sh oli todella paha ja silloin varmasti kukaan ei olisi kestänyt arkea kanssani. Nykyään voin paremmin, mutta edelleen on tilanteita joissa syöminen on vaikeaa; sosiaaliset tilanteet joissa paljon ihmisiä tai tietyt ruuat. Paljon olen tullut eteenpäin ja tehnyt töitä sen eteen, ettei sairauteni haittaisi ympärilläni olevia ihmisiä. Häpeän sairauttani juurikin siksi, että monesti ihmiset eivät ymmärrä ja olettavat minun vain hakevan huomiota tai kiukuttelen turhasta. Todellisuudessa tekisin mitä vain, ettei sairautta olisi ja voisin toimia sosiaalisissa tilanteissa aina kuten "muutkin".
Tänään mies halusi tilata pizzaa ruuaksi. Ensiksi ajatus vähän ahdisti, mutta suostuin. Juuri hetki ennen tilauksen saapumista mies alkoi haastamaan riitaa ihan tyhjästä. Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä". Mitään lapsenvahtia en kaipaa, mutta kannustusta ja tukea kuten minäkin annan rakkaalleni asioissa joissa hän sitä kaipaa.
Kehtasin sanoa, että hänen käytöksensä tuntui epämiellyttävältä. Hän käänsi sen niin päin, että vika oli minussa. Haukkui ja sanoi, että lähtee menemään ja minä saan luvan syödä pizzan yksinäni jos vielä mieli tekee. Että hänelle on lopulta aivan sama, syönkö ollenkaan.
Tiedostan, että syömishäiriö on vaikea sairaus ja sitä sairastavan kanssa voi toisinaan olla vaikeaa. Meillä arki on pääosin sitä, että minä kokkaan ja syömme yhdessä. En välttele ruokia, joinain päivinä saatan ahdistua esimerkiksi pizzasta. Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.
Pyydänkö liikaa? Minä tuen häntä silloin kun hän sitä tarvitsee, silloin kun hänellä on vaikea tilanne edessä. Ajattelen, että nuo asiat kuuluvat terveeseen suhteeseen ja rakasta ihmistä tuetaan ja autetaan.
Kommentit (96)
Olisin lopun elämäni yksin, jos kerta syöminen on noin vatun vaikeeta. "Syömishäiriö", että sellaista sitten joo. Käyppä kuule kysymässä vähävaraisten perheitten lapsilta että ahdistuuvatko he pitsasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Hali ja pari kaunista sanaa", oikeesti😂? Ruuan takia? Ei hyvää päivää.
Käykö ap terapiassa? Itse en jaksaisi tuota pitemmän päälle, koska se alkaisi vaikuttaa jo omaankin elämään liikaa ahdistavasti. Ei se puolisokaan voi olla aina terapeuttina.
kuuppa kuntoon ja sitten vasta parisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Sulla ei tasan ole syömishäiriötä koska et ymmärrä mitä sairas voi tarvita tueksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää saada tukea syömiseen. Kyse on yhdestä päivästä, mitä väliä. On kohtuutonta, että miehen pitäisi nyt vaikean ruuan kanssa erikoisesti tukea. Syö tai ole syömättä. Tai syö jotain muuta.
Syömisen pitää olla neutraali asia.
"Syömisen pitää olla neutraali asia".
Mutta sitä kun se ei syömishäiriötä sairastalle ole!
Kyseessä on sairaus, ihan oikea ja vakava sairaus.
"Anoreksiaan liittyy muihin psykiatrisiin sairauksiin verrattuna suurin kuolleisuus. Se on noin 6–12-kertainen taustaväestöön verrattuna. Noin viisi sadasta potilaasta menehtyy kymmenen vuoden seurannassa. Lisääntynyttä kuolleisuutta selittävät itsemurhat, jotka muodostavat noin 20–30 prosenttia kuolinsyistä sekä nälkiintymiseen liittyvät elimelliset komplikaatiot, kuten sydänperäiset äkkikuolemat."
Luuletko että joku tahallaan ja huvikseen, huomiota saadakseen "hankkii" itselleen esim. juuri anoreksian?
Sinun ei tarvitse ymmärtää, mutta toivon kyllä totisesti että kukaan lähipiirissäsi ei tätä sairasta, tai muuta syömishäiriötä! Luoja siitä varjelkoon.
En puhu tässä nyt muista syömishäiriöistä jotka ovat sairastuneelle erittäin suurta tuskaa tuottavia sairauksia. Surullista on, että näihin päiviin Suomessa on osattu erittäin huonosti hoitaa näitä potilaita tai sitten ei ole katsottu aiheelliseski lisätä resursseja ja tietotaitoa kunnolla.
Aikanaan kun oli itse kuolemaisillani anoreksiaan, pääsin tutun kautta Norjaan hoitoon ja kiitos sen aloin pikkuhiljaa toipua. Suomessa en apua saanut koska olin yli 18. En tiedä tilannetta siellä nyt, mutta käsittääkseni ei mitenkään kehuttava edelleenkään.
Melkoisen traagista kun ajatellaan että suurin osa näistä on nuoria tyttöjä ja naisia joilla elämä edessä. On varaa kai sitten heittää heidät syrjään. Toipuminen, jos toipuu, vie jopa vuosia. Käsittääkseni noin puolet toipuu kokonaan ja pääasiassa ne joiden paino ei koskaan ole mennyt kovin alas ja sairaus saatu hoitoon ajoiss. En ymmärrä prioriteetteja Suomessa ollenkaan.
Se, että syöminen on neutraali asia, toimii parhaiten. Ei pelata, maanitella ja halata pizzan takia.
Miksi syöt ahdistusta aiheuttavia ruokia? Ei pizza ole mikään elintärkeä ruoka vaan sen voi jättää ihan hyvin syömättä. Mies syö pizzaa ja sinä olisit voinut syödä jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää saada tukea syömiseen. Kyse on yhdestä päivästä, mitä väliä. On kohtuutonta, että miehen pitäisi nyt vaikean ruuan kanssa erikoisesti tukea. Syö tai ole syömättä. Tai syö jotain muuta.
Syömisen pitää olla neutraali asia.
"Syömisen pitää olla neutraali asia".
Mutta sitä kun se ei syömishäiriötä sairastalle ole!
Kyseessä on sairaus, ihan oikea ja vakava sairaus.
"Anoreksiaan liittyy muihin psykiatrisiin sairauksiin verrattuna suurin kuolleisuus. Se on noin 6–12-kertainen taustaväestöön verrattuna. Noin viisi sadasta potilaasta menehtyy kymmenen vuoden seurannassa. Lisääntynyttä kuolleisuutta selittävät itsemurhat, jotka muodostavat noin 20–30 prosenttia kuolinsyistä sekä nälkiintymiseen liittyvät elimelliset komplikaatiot, kuten sydänperäiset äkkikuolemat."
Luuletko että joku tahallaan ja huvikseen, huomiota saadakseen "hankkii" itselleen esim. juuri anoreksian?
Sinun ei tarvitse ymmärtää, mutta toivon kyllä totisesti että kukaan lähipiirissäsi ei tätä sairasta, tai muuta syömishäiriötä! Luoja siitä varjelkoon.
En puhu tässä nyt muista syömishäiriöistä jotka ovat sairastuneelle erittäin suurta tuskaa tuottavia sairauksia. Surullista on, että näihin päiviin Suomessa on osattu erittäin huonosti hoitaa näitä potilaita tai sitten ei ole katsottu aiheelliseski lisätä resursseja ja tietotaitoa kunnolla.
Aikanaan kun oli itse kuolemaisillani anoreksiaan, pääsin tutun kautta Norjaan hoitoon ja kiitos sen aloin pikkuhiljaa toipua. Suomessa en apua saanut koska olin yli 18. En tiedä tilannetta siellä nyt, mutta käsittääkseni ei mitenkään kehuttava edelleenkään.
Melkoisen traagista kun ajatellaan että suurin osa näistä on nuoria tyttöjä ja naisia joilla elämä edessä. On varaa kai sitten heittää heidät syrjään. Toipuminen, jos toipuu, vie jopa vuosia. Käsittääkseni noin puolet toipuu kokonaan ja pääasiassa ne joiden paino ei koskaan ole mennyt kovin alas ja sairaus saatu hoitoon ajoiss. En ymmärrä prioriteetteja Suomessa ollenkaan.
Se, että syöminen on neutraali asia, toimii parhaiten. Ei pelata, maanitella ja halata pizzan takia.
Tosta ylempää "Käsittääkseni noin puolet toipuu kokonaan ja pääasiassa ne joiden paino ei koskaan ole mennyt kovin alas..." toipuminen ei liity siihen mitä on painanut vaan kuinka pitkään akuuttivaihe on kestänyt. Esimerkiksi anoreksiasta täysin toipumiselle on hyvät ennusteet jos paino saadaan normalisoitua 6-24 kk sisällä. Minäkin sairastin vakavan anoreksiavaiheen nuorena trauman jälkeen ja bmi:ni putosi puolessatoista kuukaudessa 19:stä 14:een. En saanut syömishäiriöön minkäänlaista hoitoa ja hain keskusteluapua vasta muutamien kuukausien kuluttua ja jätin juttusillakin käymättä kun ei se heppu mitään ymmärtänyt. Kuukautisten loppumisen vuoksi kävin lääkärillä, joka sanoi, että painoa pitäisi nostaa normaaliin tai lapset jäisivät saamatta. Aloin syödä ja olinkin saman tien raskaana, joten syömishäiriö oli pakko päihittää. Minulla on yhä kehonkuvaan liittyviä ongelmia ja suhtautuminen ruokaan on osin ongelmallista, mutta anoreksiasta ei voi puhua. Jos olisin sinnitellyt bmi 14:ssa pidempään kuin pari vuotta, olisi parantuminen ollut yhä vaikeampaa koska syömishäiriö on hallinnut elämää jo pitkään, sairaan elämä on muodostunut sitäkin enemmän sairausen ympärille, sairaus on kroonistunut ja usko omiin parantumismahdollisuuksiin heikko ja motivaatio kenties yhä löytämättä. Vuosia kestäneessä anoreksiasta, johon liittyy merkittävä alipaino voi käydä myös niin, ettei sitä pidempään sairastunut enää ehdi parantua koska hän ei elä yhtä pitkään kuin sellainen, joka on alkanut toipua ajoissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Sulla ei tasan ole syömishäiriötä koska et ymmärrä mitä sairas voi tarvita tueksi.
Miksi te häiriöiset yritätte väkisin seurustella? Laittakaa oma pää ensin kuntoon älkääkä vetäkö muita ihmisiä paskaanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt ymmärrä miksi sun olisi pitänyt syödä pitsaa jos miehesi syö. Ei meidän perheessä ole tällaista sääntöä, kellään meistä ei ole syömishäiriötä.
Ymmärrän että olet sairas, mutta eikö silloin saa kuitenkin itse päättää mitä syö.
Aina ei ole kyse pelkästään siitä, että haluaako syödä vai ei. Asia ei ole myöskään noin mustavalkoinen. Voi haluta syödä esim. pizzaa, mutta se voi samanaikaisesti tuntua vaikealta.
Syömishäiriöiselle pizzan tms. kielletyn ruuan syöminen voi edustaa esimerkiksi normaaliutta, johon häiriöinen haluaisi kovasti pyrkiä. Haluaa syödä ja olla normaali, mutta ei vain voi.
Ehkä tätä on hankala ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.
Tsemppiä ap:lle.
Läheisen kiukuttelu voi olla merkki huolesta, väsymyksestä tai turhautumisesta, jonka syömishäiriöisen kanssa eläminen aiheuttaa. Se ei siis välttämättä tarkoita, etteikö toinen rakastaisi tai haluaisi olla tukena. Ehkä hän ei vain jaksa tai osaa.
Totta kai se on hankala ymmärtää, mitä ihmettä muutakaan se voisi olla. Asiaa ei auta se, että aiheen ympärillä hymistellään ja vaaditaan hymistelyä, ihan kuten niin monessa muussakin asiassa, jossa kieroutunut aggressio vallitsee ja puhutaan kuin joku michaeljackson. Olen kiinnittänyt huomiota tähän, kaikissa näkemissäni anoreksiaohjelmissa ainakin joku puhuu samalla tapaa mukakehräten.
Joten, jos sinä ymmärrät mistä asia johtuu niin miksi hymistelet siinä etkä sano mistä se johtuu? Vai onko tiedon panttaaminen samanlaista valtapeliä, jossa moukat eivät ymmärrä ja äshoot ja heidän ymmärtäjänsä ovat se parempien ihmisten piiri. Kuten fundamentalistit ja fanaatikot aina toimivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Että hänelle on lopulta aivan sama, syönkö ollenkaan."
Tietenkin on. Ei ruoka ole peli. Sinä päätät itse mitä syöt.
Voihan sen noinkin ajatella mutta itse pitäisin mielummin vierelläni ihmistä joka minusta välittää.
Lue Kuningas Lear. Sopii moneen muuhunkin asiaan, itseensäkäpertynyt kärsijä palkitsee ne jotka suostuvat oman etunsa takia pomppimaan kun hän pompottaa, ja teilaa sen joka (rakkaudesta) kieltäytyy pomppimasta koska tietää ettei se tee kummallekaan hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää saada tukea syömiseen. Kyse on yhdestä päivästä, mitä väliä. On kohtuutonta, että miehen pitäisi nyt vaikean ruuan kanssa erikoisesti tukea. Syö tai ole syömättä. Tai syö jotain muuta.
Syömisen pitää olla neutraali asia.
"Syömisen pitää olla neutraali asia".
Mutta sitä kun se ei syömishäiriötä sairastalle ole!
Kyseessä on sairaus, ihan oikea ja vakava sairaus.
"Anoreksiaan liittyy muihin psykiatrisiin sairauksiin verrattuna suurin kuolleisuus. Se on noin 6–12-kertainen taustaväestöön verrattuna. Noin viisi sadasta potilaasta menehtyy kymmenen vuoden seurannassa. Lisääntynyttä kuolleisuutta selittävät itsemurhat, jotka muodostavat noin 20–30 prosenttia kuolinsyistä sekä nälkiintymiseen liittyvät elimelliset komplikaatiot, kuten sydänperäiset äkkikuolemat."
Luuletko että joku tahallaan ja huvikseen, huomiota saadakseen "hankkii" itselleen esim. juuri anoreksian?
Sinun ei tarvitse ymmärtää, mutta toivon kyllä totisesti että kukaan lähipiirissäsi ei tätä sairasta, tai muuta syömishäiriötä! Luoja siitä varjelkoon.
En puhu tässä nyt muista syömishäiriöistä jotka ovat sairastuneelle erittäin suurta tuskaa tuottavia sairauksia. Surullista on, että näihin päiviin Suomessa on osattu erittäin huonosti hoitaa näitä potilaita tai sitten ei ole katsottu aiheelliseski lisätä resursseja ja tietotaitoa kunnolla.
Aikanaan kun oli itse kuolemaisillani anoreksiaan, pääsin tutun kautta Norjaan hoitoon ja kiitos sen aloin pikkuhiljaa toipua. Suomessa en apua saanut koska olin yli 18. En tiedä tilannetta siellä nyt, mutta käsittääkseni ei mitenkään kehuttava edelleenkään.
Melkoisen traagista kun ajatellaan että suurin osa näistä on nuoria tyttöjä ja naisia joilla elämä edessä. On varaa kai sitten heittää heidät syrjään. Toipuminen, jos toipuu, vie jopa vuosia. Käsittääkseni noin puolet toipuu kokonaan ja pääasiassa ne joiden paino ei koskaan ole mennyt kovin alas ja sairaus saatu hoitoon ajoiss. En ymmärrä prioriteetteja Suomessa ollenkaan.
Minulla on kyllä juuri tällainen käsitys. Että nuoret tytöt elvistelevät keskenään ja hakevat toisistaan innoitusta matkalla anoreksiaan. Ihannoivat sitä. Totta kai heillä on siihen syynsä, osa geneettisiäkin, mutta kyllä, hetken saa todistella ennen kuin uskon muuta kuin että ainakin osalle sairastuneista tämä on tahallaan ruokittu pakkomielle joka on alun perin koettu hienona. Ja jollain tasolla uskotaan niin yhä edelleen, ja supistetaan elämää niin, ettei uusia ajatuksia paljon nouse tätä mallia haastamaankaan. Värvätään vielä läheiset samaan piirileikkiin.
Jännittävästi juuri tämä tietty paatoksellinen "luuletko sinä etten minä olisi tehnyt kaikkeni jos vain tästä voisi päästä pois" yhdistää kaikenlaisia ihmisiä, jotka läimivät pakkomielteellään muita. Olivat sitten väkivaltaisia, juoppoja tai muita väkisin valtaa pitäviä, joista anorektikot ovat yksi ryhmä. Kyllähän siinä moni niin luulee, että kaikkeaan ei ole tehty, ei ole edes harkittu aloittaa.
Ymmärrän että loukkaannut tästä valtavasti, kaikki nämä ryhmät toimivat samoin. Se ei silti todista että he ovat oikeassa. Sinäkin olet kommentissasi onnistunut siunailemaan, miten kauhea kohtalo onkaan anorektikkoparalle jos hänen omaisensa on ihan tavallinen ihminen. Mietihän toinenkin kerta. Minä tiedän paljon kamalampiakin kohtaloita kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
Juuri tätä se on. Vaaleanpunaiseen pitsiin sonnustautunutta aggressiota, joka viettää päivänsä teeskennellen, ettei ole olemassakaan, sivaltaakseen suojastaan milloin mihinkin.
Vaihtoehtona voisi harkita laskeutumista alas tavallisten kuolevaisten joukkoon erityiskuolevaisten kermasta. Hyväksyä aggressionsa lisäksi koko inhimillisen tunnearsenaalin myös omaksi ominaisuudekseen samoin kuin oman jäsenyytensä ihmislajin kirjavassa joukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää saada tukea syömiseen. Kyse on yhdestä päivästä, mitä väliä. On kohtuutonta, että miehen pitäisi nyt vaikean ruuan kanssa erikoisesti tukea. Syö tai ole syömättä. Tai syö jotain muuta.
Syömisen pitää olla neutraali asia.
No kun syömishäiriöiselle se nimenomaan ei ole, etkö nyt jaksa tajuta?
Syömishäiriö ei ole oikea sairaus. Tässäsen juuri näkee millaista huomionhakua se on. Toivottavasti miehesi löytää normaalin kumppanin joka ei harrasta näitä pelleilyjä.
Ap varmaan jostain tiktok haasteesta tämänkin "taudin" keksinyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi pitää saada tukea syömiseen. Kyse on yhdestä päivästä, mitä väliä. On kohtuutonta, että miehen pitäisi nyt vaikean ruuan kanssa erikoisesti tukea. Syö tai ole syömättä. Tai syö jotain muuta.
Syömisen pitää olla neutraali asia.
No kun syömishäiriöiselle se nimenomaan ei ole, etkö nyt jaksa tajuta?
Hän hyötyy, kun asia on muille neutraali.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Minusta ei ole kohtuutonta, että joskus harvoin toista voisi kannustaa ja tsempata vaikeana hetkenä. Sitähän parisuhde on lopultakin, että jaksetaan toisen outoja ja ärsyttäviä pieniä vikoja. Jos syömishäiriö on pääsääntöisesti hallussa, ihan hyvin harvoin voi odottaa toiselta kannustusta. Se täytyy vain pyytää ääneen ja ymmärtää myös ne hetket, kun toinen ei välttämättä jaksa juuri sillä hetkellä tukea.
Ihan terveilläkin ihmisillä on heikot hetkensä. Itse kärsin kroonisesta masennuksesta, mutta mieheni, joka on on mieleltään terve ja "normaali" tarvitsee hänkin välillä tukea. Esimerkiksi vanhemmuudessa kuppi keittää välillä nurin, jolloin toinen voi tulla hoitamaan tilanteen loppuun, välillä väsyttää ja on äkäinen tai alakuloinen jne. Jokaisella on joskus huonot hetket ja silloin puolison halaus ja kauniit sanat voivat tehdä ihmeitä.
Itse ajattelen, että se on osa ihmisyyttä, että välillä tarvitsemme toista ihmistä. Pitkän parisuhteen salaisuus on osittain se, että yhdessä ollaan, eikä kumpikaan ole täydellinen. Toki on eri asia, jos syömishäiriö on akuutissa vaiheessa. Kenenkään terapeutti ei tarvitse olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt mielestäni hyvin vähän; kun on edessä tilanne jossa joudun kohdata ahdistusta ja pelkoa aiheuttavan ruuan, toivoisin että ilmapiiri olisi rento ja mahdollisimman helppo. Ehkä hali tai muutama kaunis sana auttaisi. Esim "tiedän että sinua ahdistaa mutta selviät kyllä".
Ainoa asia mitä olen pyytänyt sen jälkeen kun hän hyväksyi sairauteni, on se, että hän kannustaisi minua niinä harvoina hetkinä kun jokin ahdistusta aiheuttava ruoka tuntuu vaikealta. Hali, pari kaunista sanaa.Ihan älytön ajatus että pitäisi ennen pizzan syömistä halailla toista ja lässytellä kauniita kannustavia sanoja ja tsempata että kyllä sinä tastä selviät. Ei ihme että miehellä keitti yli. Eihän tuollaista kestäisi juuri kukaan. Voi hemmetti, jotkut ihmiset kyllä tarvitsisivat kipeästi ihan oikeita ongelmia elämäänsä. Alkaisi tuollainen naurettava pelleily vähetä.
Haista *****. Sulla ei selvästi ole harmainta aavistustakaan siitä mikä syömishäiriö on.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.
Minusta ei ole kohtuutonta, että joskus harvoin toista voisi kannustaa ja tsempata vaikeana hetkenä. Sitähän parisuhde on lopultakin, että jaksetaan toisen outoja ja ärsyttäviä pieniä vikoja. Jos syömishäiriö on pääsääntöisesti hallussa, ihan hyvin harvoin voi odottaa toiselta kannustusta. Se täytyy vain pyytää ääneen ja ymmärtää myös ne hetket, kun toinen ei välttämättä jaksa juuri sillä hetkellä tukea.
Ihan terveilläkin ihmisillä on heikot hetkensä. Itse kärsin kroonisesta masennuksesta, mutta mieheni, joka on on mieleltään terve ja "normaali" tarvitsee hänkin välillä tukea. Esimerkiksi vanhemmuudessa kuppi keittää välillä nurin, jolloin toinen voi tulla hoitamaan tilanteen loppuun, välillä väsyttää ja on äkäinen tai alakuloinen jne. Jokaisella on joskus huonot hetket ja silloin puolison halaus ja kauniit sanat voivat tehdä ihmeitä.
Itse ajattelen, että se on osa ihmisyyttä, että välillä tarvitsemme toista ihmistä. Pitkän parisuhteen salaisuus on osittain se, että yhdessä ollaan, eikä kumpikaan ole täydellinen. Toki on eri asia, jos syömishäiriö on akuutissa vaiheessa. Kenenkään terapeutti ei tarvitse olla.
Alkoholismi, ocd tai anoreksia eivät ole outoja ärsyttäviä pieniä vikoja, vaan ne ovat pikkusormea vaanivia piruja.
Tuohon akuutti vs. epäakuutti -asiaan en ota kantaa, se ei sano minulle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Sairastin teininä vuosien pahan anoreksian, jota seurasi sh-oireilun koko kirjo ahmimisesta ja ortoreksiasta bulimiaan. Tiedän siis hyvin sen, miten vaikeita nuo asiat voi olla. Silti ei olisi tullut mieleenkään edes teininä sotkea muita ihmisiä tolla tavoin mun omaan ruokapelleilyyn. Ei se mies ole terapeutti, se vaan halusi pizzaa ja sinä ilmeisesti teit asiasta show’n, joka tietty pyörii sun ympärillä - hyvin tyypillistä sh-porukalle toi oman navan tuijotus, äärimmäistä itsekeskeisyyttähän toi minäminäminunongelmat-ajattelu on.
Yritä järkevöityä itse, käytöksesi ja reaktiosi kuulostaa tosi itsekkäältä ja rasittavalta. Syö pizzaa tai älä syö, mutta älä loukkaannu siitä kun muut ärsyyntyy siitä että vedät heidätkin mukaan sinun omiin typeriin ongelmiin. Toivon todella että olet tosi nuori (alle 20v), jos olet vanhempi niin tosiaan ihmettelen miten et ole jo paremmassa kunnossa sh:n suhteen.
Aika ymmärtämätön kommentti ihmiseltä, jolla ollut syömishäiriö - voisi kuvitella, että sinulla olisi vähän laaja-alaisempi ymmärrys tästä. Syömishäiriön hoidossakin usein nimenomaan otetaan lähipiiri mukaan hoitoon. Ruoka on sosiaalinen asia, ja siksi myös ympäristöllä on iso rooli tämän sairauden hoidossa ja sen kanssa elämisessä. Minusta ap ei ole antanut ymmärtää, että mies olisi terapeutin roolissa. Minusta on kuitenkin hyvä ymmärtää, että mielenterveysongelmat ovat oikea asia joka vaikuttaa ja vaikeuttaa jollain tapaa myös lähipiirin elämää. On sitten miehen valinta, haluaako hän elää elämää, jossa syömishäiriö jollain tapaa edelleen näkyy. Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että ap olisi aktiivisessa syömishäiriön vaiheessa, siis täysin rajoittunut syömistensä kanssa ja ruoka hallitsisi elämää täysin.
Outoa myös ihmetellä, miten joku ei tietyssä iässä ole tietyssä kunnossa sh:n suhteen. Kai tajuat, että ihmiset sairastuvat ihan aikuisenakin syömishäiriöön, vakavastikin? Jotkut jopa kypässä keski-iässä, ja voivat käyttäytyä ihan samalla tavalla kuin 15-vuotias anorektikko! Se irrationaalinen käytös kun ikään kuin kuuluu sen sairauden luonteeseen, ei niinkään ikään.
Minulla ei oikein ole mitään sen parempia neuvoja ap:lle, mutta toki kannattaa hakeutua ammattiavun ja vertaistuen piiriin, jos et jo ole. Olet päässyt jo pitkälle syömishäiriön kanssa kamppailussa, jatka samaan malliin. Olen itse huomannut, että hyvin monille miehille on todella vaikeaa ymmärtää syömishäiriötä sairautena, varsinkin jos on normaalipainoinen eikä tyyliin luut paista läpi, niin monet eivät sitä ymmärrä. Lisäksi tuo vaihe, jossa ei ole enää kunnolla sairas, mutta ei aivan tervekään, on vaikea ja pitkäpiimäinen siirtymävaihe kaikille, itselläni se kesti varmaan useita vuosia. Nykyään suhde ruokaan alkaa viimein olla melko normaali.
No minulla on, ja olen samaa mieltä. Ei toista aikuista voi orjuuttaa terapeutiksi ja tukihenkilöksi. Ja onhan se absurdia että aikuinen ihminen tarvitsee pizzapalan takia jtn haleja ja tukea. Tuota syömishäiriöt on, absurdiutta ja minäminä-prinsessan harhoja.