Hiihdätkö? :)

Perinteisestä tykkään. Luistelua en kunnolla edes osaa.

Hiihtäisin, jos olisi lunta - eli jep, olen n. 13 vuotta hiihtänyt, siitä lähtien kun poikani täytti 5.... Nyt on vaan ollut niin vähän lunta, etten ole päässyt ladulle (stadissa asun), viime talvenakin vain pari kertaa. Harmittaa.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:46"]

En selvästi ole ainut kenelle on jäänyt koulun pakkohiihdosta trauma. Olin tosi huono hiihtämään, ei siitä vain tullut mitään. Sitten joka vuosi oli pakko osallistua koulun hiihtokisoihin, se oli niin nöyryyttävää yksin hiihtää sitä helvetin latua ympäri, kun muut odottivat mehumukit kädessä maalissa ja tuijottivat. Yläasteella ei onneksi enää pakotettu hiihtämään, eli en ole ala-asteen jälkeen koskenutkaan suksiin.

[/quote]

En pärjännyt minäkään ikinä alakoulun hiihtokisoissa. Siitä huolimatta nautin nykyään hiihdosta ja nimenomaan luisteluhiihdosta. Tarjoaa talviajaksi mukavaa ja kuntoilumilessä tehokasta vaihtelua liikuntaan.

Olen pienestä pitäen tykännyt hiihtämisestä, mutta nyt on valitettavasti mennyt muutama vuosi suksimatta, selkä ei salli juuri minkään muunlaista liikuntaa kuin lyhyitä kävelylenkkejä. Nyt tosin näkyy taas valoa putken päässä, niin että ehkä ensi talvena pääsen taas suksille.

Mulla on jonkunlainen kilpahiihtotausta lapsuudesta ja nuoruudesta. Ensin alkuun pärjäsin koulun kilpailuissa ollen jo neljännellä alakoulussa koko koulun paras (600 oppilasta) ja siitä menin sitten seuraan hiihtämään. Likemmäs 18 ikävuoteen asti hiihtelin vaihtelevalla menestyksellä. Mitä enemmän tuli ikää, sen enemmän olis pitänyt reenata ja kun ei reenihalut ihan tapissaan ollut, niin pärjääminenkin heikkeni ja viimeiset vuodet oli lähinnä väkisin hiihtelyä.

Kun sitten vihdoin löin sukset naulaan, niin tein sen totaalisesti. Meni varmaan 15 vuotta, ennen kuin nousin seuraavan kerran suksille. Alkuun tietysti meno oli nihkeää, mutta kun liki nollasta lähtee, niin kuntohan nousee kohisten, varsinkin kun mitään ylipaino-ongelmia ei ollut. Sen jälkeen meno olikin mieluista, kun sai käydä lenkillä ihan vaan huvikseen, eikä ollut mitään pakkoa lähteä ladulle jos ei huvittanut, eikä ollut mitään reeniohjelmaa jota pitäisi noudattaa.

Kyllähän se minullakin vähän pakonomaista oli koska isälläni oli myös kilpahiihtotausta ja se hääräsi fanaattisena taustalla, eli ne viimeiset pakkovuodet kyllä johtui siitä, että en oikein uskaltanut lopettaa, vaikka ei isäni minua suoranaisesti jatkamaan pakottanutkaan. 

Olen siis tavallaan samalla viivalla ollut, kuin ne koulussa hiihtämään pakotetut, pakko vaan tuli kotoa. Kun sitten tuollaisen pakon jälkeen lopettaa, niin on luonnollista, ettei ihan heti tee mieli niihin pakkovälineisiin tarttua.

Kannustaisin kuitenkin niitä koulussa pakkohiihtäneitä lähtemään aikuisiällä ladulle, kun mitään pakkoa ei ole ja sen saa tehdä omassa tahdissaan ja niin pitkään kun huvittaa. Nimittäin hiihto on yksi parhaista ja monipuolisimmista kuntoilulajeista mitä on. Se ei rasita sillälailla niveliä kuin juoksu, mutta rasittaa tasaisesti kaikkia lihaksia. Lisäksi kevättalven aurinkoiset hiihtolenkit kauniissa maisemissa on vaan jotain niin uskomattoman upeaa. Kun kiipeät korkean mäen päälle ja näet sieltä hulppeat maisemat upeassa aurinkoisessa säässä, niin se veroista fiilistä saa hakea.

Olen hiihtänyt viimeksi ala-asteella. Suksia en jalkaani pistä.

En todellakaan. En ole koskenut murtsikkasuksiin sitten ala-asteen enkä koske :D Sellaiset traumat nimittäin jäi noista tunneista :D

Kuten myös ja niitä maisemia voi käydä ihailemassa joltain korkealta mäeltä ilman suksiakin. Minä en todellakaan laske yhtään mäkeä millään tavoin.

[quote author="Vierailija" time="13.01.2015 klo 16:32"]

Kuten myös ja niitä maisemia voi käydä ihailemassa joltain korkealta mäeltä ilman suksiakin. Minä en todellakaan laske yhtään mäkeä millään tavoin.

[/quote]

Voithan sä mennä sinne mäenpäälle vaikka helikopterilla, mutta se euforinen tila jää saavuttamatta, minkä saat hiihtämällä ison mäen päälle ja kun vihdoin pääset päälle, niin saat palkinnoksi hulppeat maisemat, sekä hetken maisemien ihailun jälkeen saat nauttia vauhdin hurmasta, kun painovoima tuo sinut alas :)

Ei oo suksia. Ja sukset ostetaan painon mukaan, eli niiden pitää olla tarpeeksi jäykät. Vähän nöyryyttävää mennä suksikauppaan, kun ne joutuu kaivamaan liian pitkiä suksia. Jos sitten joku pakerti löytys, niin se ois sika kallis. Eli en lähde kauppaan nöyryytettäväksi.

Ehkä sitten, kun olen hoikempi... Nimim. 165cm 105kg

En hiihdä ikinä. Kouluhiihdot 70 lopulla ja kasarin alussa paransi lopullisesti eroon suksista.

Meillä käytiin koko perheen kanssa hiihtämässä, kun olin lapsi. Inhosin radan loppuvaiheessa olevaa jyrkkää mäkeä, jossa kaaduin joka ikinen kerta ja sitten vanhemmat nauroivat kippurassa. Kouluhiihdosta minulla ei minkäänlaista mielikuvaa, vaikka muistan kyllä raahanneeni niitä suksia kouluun (koulutie oli tavallisesti hiekoitettu, joten hiihtämällä ei päässyt). En pitänyt koululiikunnasta juurikaan, mutta ei se kouluhiihto siis ole niin kovin traumaattista voinut olla, koska muistaisin varmaan asian.

Itse en hiihtänyt kouluvuosien jälkeen lainkaan johtuen varmaan siitä, että muutin kauas kotoa opiskelemaan 7 vuodeksi eikä ollut runsaslumisia talvia siihen aikaan. Vasta perheen perustettuani ja asuma-alueelle muutettuani olen alkanut innostua hiihdosta uudelleen siinä määrin, että ostin monot ja sukset. Nyt kun lapsi on vielä pieni, käymme vuorotelleen hiihtämässä. On ihanaa mennä ihan rauhassa omaa tahtia ja nauttia lumisesta metsästä ja pikkupakkasesta. Se on todellista sielun virkistystä.

Mulle hiihto on kuin seksi.
Sitä ei enää aikuisena halua kun on siihen lapsena pakotettu.