Lue keskustelun säännöt.
Miten helvetillistä voi eron jälkisotkut ja uusperhesopat olla!!
02.11.2021 |
Ympäriltäni on viimeisen 10 vuoden aikana eronnut 5 läheistä ystävääni. (Itse olen myös ollut asumuserossa aikoinaan mieheni kanssa, kokemusta löytyy siis itseltänikin).
Alan todella kyseenalaistaa lauseen "eron jälkeen kaikki on paremmin" ja varsinkin "lapset voivat hyvin kun vanhemmatkin voivat hyvin".
Juu, näin olettaisi, että ero ratkaisee ongelmat, mutta EI RATKAISE ja vanhemmat eivät voi eron jälkeen hyvin.
Vastoin ennakko-odotuksia (järkevät osapuolet, ei päihdeongelmia, kuvioissa joillakin jopa terapia apunaan) eroista on poikkeuksetta tullut pitkittynyttä, vuosikausia kestävää riitaa, puolin ja toisin haukkumisia, lasten käyttämistä aseina, uusien puolisoiden mustamaalaamista niin lapsille kuin kaikille muillekin, EIKÄ LOPPUA NÄY.
Osalla riidat käräjillä ja lakimiehillä asti.
Eli JOS mietit eroa ja kuvittelet, että elämäsi on eron jälkeen onnellista, helppoa ja sujuvaa ja ex-puolison olemassaolo ja hankaluus lakkaa vaivaamasta sinua, niin VÄÄRIN.
Totuus on, että ex lakkaa vaikuttamasta elämääsi aikaisintaan siinä vaiheessa, kun lapset ovat isoja, muuttaneet omilleen. Siihen asti joudut olemaan tekemisissä, kaikki huonot puolet joudut kärsimään edelleen, kaupanpäällisenä vielä kostonhimo ja tahalliset väärinkäsitykset, kaikki mahdollinen vääntäminen.
Riitaa ja sanomista, väärinkäsityksiä ja tahallisia väärinkäsityksiä tulee kaikista. Miten lapset kasvatetaan, miten tavataan, sopimuksista ei pidetä kiinni, mitä lapsille syötetään, kumpi ostaa mitäkin, mihin rahat ja elarit käytetään, paljonko niitä maksetaan, kodeissa eri säännöt ja arvot, kuvioissa hämmentää uudet puolisot ja heidän lapset ja täysin erilaiset tapansa ja arvonsa.
OLETKO VALMIS?
Kannatan eroa, JOS suhteessa on fyysistä väkivaltaa, pahaa henkistä väkivaltaa tai pahoja päihdeongelmia. Muuten EI KANNATA.
Käyttäkää aikanne, vaivanne ja rahanne käräjöintien ja lakimiesten sijaan pariterapiaan, avioliittoleireihin jne.
Sinua on varoitettu. Oma elämäsi ja teet tietysti kuten itse parhaaksi näet, mutta muista ja varaudu, ero ja eron hankaluus ei todellakaan ole ohi puolessa vuodessa eikä vuodessa. Ei edes viidessä vuodessa. Hankaluudet kestävät siihen saakka, kun nuorinkin lapsista on vähintään lähellä täysi-ikää.
Kommentit (127)
Joo, ei kannata erota jos on yhteisiä alaikäisiä lapsia ellei tilanne ole täysin mahdoton. Muuten kannattaa odottaa että lapset ovat ensin täysi-ikäisiä ja erota vasta sitten. Kyllä helpottaa asioita varmaan todella paljon.
Kannattaa varmaan miettiä todella tarkkaan että kenen kanssa niitä lapsia ylipäätänsä hankkii.
Voi toki olla sellaisiakin pariskuntia jotka pystyvät ihan kaikesta sopimaan hyvässä hengessä erotilanteessa mutta ne ovat kuitenkin sitten aika harvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Avioliitto oli täynnä riitoja. Nyt kun emme puhu kuin lasten asioista silloin tällöin, on helppo pysyä sovussa. Olisi pitänyt erota jo aiemmin eikä tuhlata vuosia jossitteluun. Lapset ovat sanoneet, ihan kysymättä, että hyvä kun erositte.
Mulla vanhemmat riitelivät pahimmillaan ihan jatkuvasti aamusta iltaan kun olin alaikäinen ja silloin ajattelin joskus, että olisi parempi jos ne eroaisi ja sanoinkin silloin lapsena joskus äidille tämän.
No sittemmin muutin kotoa omilleni (olen ainoa lapsi), mutta eipäs ne vanhemmat sittenkään eronneet.
Kun isä tuli oikein vanhaksi ja alkoi tulla kaikenlaista vaivaa ja liikkumisen ongelmia, niin äitini huolehti hänestä 24/7.
Kun isäni kuoli jokin aika sitten, he ehtivät olla naimisissa yli 60v.
He kävivät liitossaan varmaan lähes kaikki mahdolliset vaiheet läpi. Fyysistä väkivaltaa ei kyllä ollut.
Meillä oli tai on uusperhe. Eli minun lapset ja miehen lapset ja yhteiset. Kyllä siinä hulinaa riitti. Oltiin välillä onnellisia ja välillä suhde oli aivan kauhea ja olimme todella monta kertaa eron partaalla. Ne yölliset keskustelut ja riidat olivat ihan hirveitä. Tultiin kyllä toistemme lapsien kanssa toimeen, mutta kunhan riideltiin keskenämme.
No elämä vei eteenpäin ja vuosia meni. Nykyään asumme enää yhden yhteisen lapsen kanssa, muut ovat jo aikuisia.
Onneksi emme eronneet, olemme onnellisia emmekä enää jaksa/viitsi riidellä turhista asioista. Aika hioi terävät kulmat pois ja olen tosiaankin eri ihminen kuin 20v sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Avioliitto oli täynnä riitoja. Nyt kun emme puhu kuin lasten asioista silloin tällöin, on helppo pysyä sovussa. Olisi pitänyt erota jo aiemmin eikä tuhlata vuosia jossitteluun. Lapset ovat sanoneet, ihan kysymättä, että hyvä kun erositte.
Mulla vanhemmat riitelivät pahimmillaan ihan jatkuvasti aamusta iltaan kun olin alaikäinen ja silloin ajattelin joskus, että olisi parempi jos ne eroaisi ja sanoinkin silloin lapsena joskus äidille tämän.
No sittemmin muutin kotoa omilleni (olen ainoa lapsi), mutta eipäs ne vanhemmat sittenkään eronneet.
Kun isä tuli oikein vanhaksi ja alkoi tulla kaikenlaista vaivaa ja liikkumisen ongelmia, niin äitini huolehti hänestä 24/7.
Kun isäni kuoli jokin aika sitten, he ehtivät olla naimisissa yli 60v.
He kävivät liitossaan varmaan lähes kaikki mahdolliset vaiheet läpi. Fyysistä väkivaltaa ei kyllä ollut.
Mun erosta jo vuosia. Olen ollut uudessa liitossa reilut kuusi vuotta. Ne kuusi vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Ei ole jatkuvaa riitaa eikä jatkuvaa työtä parisuhteen eteen. Olen joskus kuvannut nykyistä liittoani kuin loppumattomaksi kesäleiriksi parhaan ystävän kanssa. Sillä erotuksella, että tämä ystävä on myös erinomainen rakastaja. Hän tulee erinomaisesti toimeen myös lasteni kanssa. Myös exäni on uudessa, ilmeisen onnellisessa, liitossa.
Tämä on se malli minkä haluan antaa tyttärilleni: Uskallus ottaa vastuu omasta elämästä ja muuttaa asioita paremmaksi. Nähdä kuinka mies pitää naistaan kuin kukkaa kämmenellä. Toivon, että tyttäreni saavat yhtä hyvän parisuhteen kuin minulla on nyt.
-sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Avioliitto oli täynnä riitoja. Nyt kun emme puhu kuin lasten asioista silloin tällöin, on helppo pysyä sovussa. Olisi pitänyt erota jo aiemmin eikä tuhlata vuosia jossitteluun. Lapset ovat sanoneet, ihan kysymättä, että hyvä kun erositte.
Mulla vanhemmat riitelivät pahimmillaan ihan jatkuvasti aamusta iltaan kun olin alaikäinen ja silloin ajattelin joskus, että olisi parempi jos ne eroaisi ja sanoinkin silloin lapsena joskus äidille tämän.
No sittemmin muutin kotoa omilleni (olen ainoa lapsi), mutta eipäs ne vanhemmat sittenkään eronneet.
Kun isä tuli oikein vanhaksi ja alkoi tulla kaikenlaista vaivaa ja liikkumisen ongelmia, niin äitini huolehti hänestä 24/7.
Kun isäni kuoli jokin aika sitten, he ehtivät olla naimisissa yli 60v.
He kävivät liitossaan varmaan lähes kaikki mahdolliset vaiheet läpi. Fyysistä väkivaltaa ei kyllä ollut.
Mun erosta jo vuosia. Olen ollut uudessa liitossa reilut kuusi vuotta. Ne kuusi vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Ei ole jatkuvaa riitaa eikä jatkuvaa työtä parisuhteen eteen. Olen joskus kuvannut nykyistä liittoani kuin loppumattomaksi kesäleiriksi parhaan ystävän kanssa. Sillä erotuksella, että tämä ystävä on myös erinomainen rakastaja. Hän tulee erinomaisesti toimeen myös lasteni kanssa. Myös exäni on uudessa, ilmeisen onnellisessa, liitossa.
Tämä on se malli minkä haluan antaa tyttärilleni: Uskallus ottaa vastuu omasta elämästä ja muuttaa asioita paremmaksi. Nähdä kuinka mies pitää naistaan kuin kukkaa kämmenellä. Toivon, että tyttäreni saavat yhtä hyvän parisuhteen kuin minulla on nyt.
-sama
Minä olen eronnut. Ekaä puhui todella ilkeasti ja iski vyön alle. Lapset jäivät vuoroviikkolapsiksi. Pojat siis edelleen todistavat, miten mies kohtelee naista.
Aina ei se mallin näyttäminen auta.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä lisäksi se, että jos anoppi on tunkeileva ja yli-innokas niin hänestä ei nainen tule eron myötä pääsemään eroon. Päin vastoin, voi käydä niin, että anoppi onkin toinen tosiasiallinen huoltaja, jonka kanssa sovitaan isäviikonlopun aikataulut ja kaikki muukin, minkä kuuluisi olla lasten isän vastuulla.
Yhtä tällaista keissiä olen nyt katsonut sivusta.
Se että ap on katkera ja huono eroamaan ei tarkoita että muidenkin pitää olla. Tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerronpa näinpäin esimerkin, eli omat vanhemmat eivät eronneet. Muuttivat erilleen kun olin jo täysi-ikäinen ja muuttanut pois kotoa ja olen siis se nuorin lapsi.
Ja se mitä tapahtui, niin se kusipäisin muuttui vieläkin kusipäisemmäksi ja toinen alkoi tissutella kaljaa ilmeisesti lähes päittäin.
Kauhulla ajattelen jos olisivat eronneet kun olen ollut lapsi tai teini. Minulta olisi hävinnyt se vähäinenkin illuusio kodista. Eikä kummankaan luona olisi pystynyt asumaan(tai pakko kait olisi ollut).
Jotenkin niin kauan kuin asuivat yhdessä niin pitivät edes jotenkin toisensa kurissa, mutta kun pääsivät "vapaaksi" niin kumpikin muuttui kaikenkaikkiaan vaan pahemmaksi ihmiseksi.
Ei niiden kanssa sitten enää oikein pystynyt olemaan tekemisissä. Niin kauan kuin asuivat saman katon alla niin niiden kanssa vielä saattoi olla joskus harvoin tekemisissä.
Minun ainoa pelastus oli että eivät eronneet ennen kuin olin aikuinen.
Kiitos! Kerrankin lapsen kokema näkökulma itsekkäiden vanhempien, mutta kun minä, minä haluan erota. Viis mitä lapset kokevat tai ajattelevat.
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä on niin paljon, jokaisen tutuissa ja suvussa, että eikö ihminen opi?
Älkää menkö naimisiin liian nopeasti, älkää tehkö lapsia liian nopeasti, älä ota liian nuorta miestä jos haluat jotain pysyvää, listaa voi jatkaa loputtomiin.
Asukaa yhdessä vähintää 5 vuotta ennen naimisiin meoa ja mielellään vielä parin vuoden lisäaika ennen lasten tekoa. Tätä kaavaa noudattamalla vältytte loppuelämän raastavalta uusioiperheiden helvetiltä.
Vielä varmempi tapa on välttää esiaviollista seksiä ja ymmärtää avioliiton merkitys sekä puolison kunnioitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen eronnut. En ole missään tekemisissä exän kanssa enää, kun hylkäsi lapset. Elämä on ihanaa. Lapset voivat hyvin. Toki oli pientä oireilua eron jälkeen. Niistä on selvitty. Erosta jo vuosia.
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä ap:n kanssa. Olen itse eronnut, enkä ikipäivänä olisi uskonut, mitä skeidaa se toi tullessaan. Vaikka avioliitoss koin lievää henkistä väkivaltaa, se oli potenssiin sata 7-8 vuotta eron jälkeen. Siihen lisäksi oikeuskäsittelyt, lasten valitukset isänsä uusperheestä, jne jne jne jne.
Ihmiset eivät näytä tajuavan, että ongelma ei häviä eron hetkellä. Elävän elämän esimerkki kaverilta: Jos mies on laiska, eikä ulkoile perheen kanssa - niin ei se tilanne (yleensä) parane eron jälkeen. Isä on laiska myös etäisänä. Sitten eron ottanut saa kuulla valituksia lapsilta, kun isän luona on tylsää, sinne ei halua - etäisä syyttää vieraannuttamisesta - sitten käydään oikeudessa - kiristystä elareilla - isä perustaa uusperheen - lapset kokevat uuden naisten lasten olevan heitä tärkeämpinä - taas riidellään….
Alussa äidillä oli vain yksi ongelma: laiska isä. Lopussa äidillä on kymmenen ongelmaa.Niin, olen ehdottomasti eron kannalla, kun on syytä. Kenenkään ei kuulu menettää hyvinvointiaan. Mutta vastustan turhia eroja.
Vaikea kuvitella, että kukaan eroaa siksi, että mies ei halua ulkoilla yhdessä. Toki moni voi erota siksi, että mies ei ulkoile yhdessä, ja kun taustalla on kaikkea muutakin, kuten ettei enää oikein ole parisuhdetta tai seksiäkään, ei rakkautta eikä kumppanuutta - jotkut tällaiset jaksaisivat jatkaa yhdessä, jos toinen malttaisi leikkiä kulissiliittoa, eli toisiinsa kyllästyneinä kämppiksinä tehtäisiin edes niitä ulkoiluita yms. Mutta jos ei kerran tätäkään ole, ei näillä ihmisillä ole syytä jatkaa yhdessä.
Itse laiskana ulkoilijana en edes tajua, mikä ongelma se on, jos isän luona ei ulkoilla. Minun lapseni tykkäävät katsoa kanssani leffoja ja pelata lautapelejä - ja teinit sitten muutenkin vaan sulkeutuvat huoneeseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat erilaisia. Kun erosin, exän ja mun välit paranivat. Oltiin kuin työkavereita ja lasten hyvinvointi meidän työ. Hyvin onnistui hoitaa kaikki asiat, kun ei ollut tunteet enää pelissä mukana.
Juu, onnistuneitakin tarinoita on, poikkeukset vahvistaa säännön, mutta niillä on turha rohkaista ihmisiä eroamaan.
Fakta on, että reilusti enemmistöllä erosta seuraa pitkäaikaista isoa harmia ja stressiä elämään.
On todella poikkeuksellista erota hyvissä väleissä, tai saada välit hyviksi edes muutamassa vuodessa eron jälkeen.
Ap
Olisiko sinulla jotain faktaa esittää väitteesi tueksi?
Etsipä faktaa siitä, kuinka paljon tienaavat oikeusavustajat, perheriitoihin erikoistuneet lakimiehet, ja kuinka paljon sossut, lastenvalvojat, jne joutuvat tekemään töitä. Vaikea saada edes aikoja perheasiainsovitteluihin, on niin täyttä.
Ja jos et ole päässyt seuraamaan läheltä tosielämän tapauksia, niin minä olen. Paljon. Harmillisen paljon.
Ap
Ja tämäkö on syy jäädä johonkin huonoon parisuhteeseen, jossa käytännössä kuolee ainakin henkisesti, mahdollisesti fyysisesti?
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä on niin paljon, jokaisen tutuissa ja suvussa, että eikö ihminen opi?
Älkää menkö naimisiin liian nopeasti, älkää tehkö lapsia liian nopeasti, älä ota liian nuorta miestä jos haluat jotain pysyvää, listaa voi jatkaa loputtomiin.
Asukaa yhdessä vähintää 5 vuotta ennen naimisiin meoa ja mielellään vielä parin vuoden lisäaika ennen lasten tekoa. Tätä kaavaa noudattamalla vältytte loppuelämän raastavalta uusioiperheiden helvetiltä.
Ei se aikakaan auta, jos toinen muuttuu vasta lasten myötä, tai sairastuu tai lihoo / jättää huolehtimatta itsestään. Ei välttämättä mikään aika auta tuohon, kun vasta noiden myötä tilanne muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erona katsos se ettei nuo sinun tuttusi ole hyvin voivia ihmisiä. Hyvin voiva ei ala riidellä. Ne olisi riidellyt sitten siinä suhteessa.
Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta olen varma, että asia olisi juuri näin eron sattuessa. Puolisoni on erinomainen, läsnäoleva isä, mutta muutoin aika vetelä hoitamaan yhtään mitään asioita. Nyt minä voin vähän kompensoida tätä ja potkia ukkoa persauksille, mutta olisin eron jälkeen aivan hermoromahduksen partaalla, että etkö sinä nyt hel*etti saa järjestettyä niille lapsille lämmintä ruokaa tai kuravaatteita päiväkotiin...
Siihen sitten kaikki erosta jääneet ikävät tunteet ja mahdolliset uusperhesotkut niin ai että olisi kivaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esimerkkejä on niin paljon, jokaisen tutuissa ja suvussa, että eikö ihminen opi?
Älkää menkö naimisiin liian nopeasti, älkää tehkö lapsia liian nopeasti, älä ota liian nuorta miestä jos haluat jotain pysyvää, listaa voi jatkaa loputtomiin.
Asukaa yhdessä vähintää 5 vuotta ennen naimisiin meoa ja mielellään vielä parin vuoden lisäaika ennen lasten tekoa. Tätä kaavaa noudattamalla vältytte loppuelämän raastavalta uusioiperheiden helvetiltä.
Me olimme naimisissa 10 vuotta ennen esikoista. Silti lapsemme elävät nykyään uusperheessä.
Minun neuvoni siis on: älä ymmärrä toista ihmistä liikaa. Riitaan ei tarvita aina kahta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä ap:n kanssa. Olen itse eronnut, enkä ikipäivänä olisi uskonut, mitä skeidaa se toi tullessaan. Vaikka avioliitoss koin lievää henkistä väkivaltaa, se oli potenssiin sata 7-8 vuotta eron jälkeen. Siihen lisäksi oikeuskäsittelyt, lasten valitukset isänsä uusperheestä, jne jne jne jne.
Ihmiset eivät näytä tajuavan, että ongelma ei häviä eron hetkellä. Elävän elämän esimerkki kaverilta: Jos mies on laiska, eikä ulkoile perheen kanssa - niin ei se tilanne (yleensä) parane eron jälkeen. Isä on laiska myös etäisänä. Sitten eron ottanut saa kuulla valituksia lapsilta, kun isän luona on tylsää, sinne ei halua - etäisä syyttää vieraannuttamisesta - sitten käydään oikeudessa - kiristystä elareilla - isä perustaa uusperheen - lapset kokevat uuden naisten lasten olevan heitä tärkeämpinä - taas riidellään….
Alussa äidillä oli vain yksi ongelma: laiska isä. Lopussa äidillä on kymmenen ongelmaa.Niin, olen ehdottomasti eron kannalla, kun on syytä. Kenenkään ei kuulu menettää hyvinvointiaan. Mutta vastustan turhia eroja.
Vaikea kuvitella, että kukaan eroaa siksi, että mies ei halua ulkoilla yhdessä. Toki moni voi erota siksi, että mies ei ulkoile yhdessä, ja kun taustalla on kaikkea muutakin, kuten ettei enää oikein ole parisuhdetta tai seksiäkään, ei rakkautta eikä kumppanuutta - jotkut tällaiset jaksaisivat jatkaa yhdessä, jos toinen malttaisi leikkiä kulissiliittoa, eli toisiinsa kyllästyneinä kämppiksinä tehtäisiin edes niitä ulkoiluita yms. Mutta jos ei kerran tätäkään ole, ei näillä ihmisillä ole syytä jatkaa yhdessä.
Itse laiskana ulkoilijana en edes tajua, mikä ongelma se on, jos isän luona ei ulkoilla. Minun lapseni tykkäävät katsoa kanssani leffoja ja pelata lautapelejä - ja teinit sitten muutenkin vaan sulkeutuvat huoneeseensa.
Naisen ottama ero tulee siitä, kun on väsynyt, ei jaksa, ja mieskään ei tue sillä tavalla kuin haluaisi. Toinen ärsyttää, ja se kimmoke eroon voi tosiaan olla vain se, että mies on mukavuudenhaluinen.
Kaikissa pitkissä liitoissa on vaiheita, jolloin ollaan kyllästyneitä toisiinsa. Toiset vain ottavat silloin eron, ja toiset jaksavat tehdä jotain asian eteen ja odottaa parempaa vaihetta.
Ai että miten onnetonta meidän kaikkien elämä olisi jos joku apn kaltaista olisi kuunnellut.
Onneksi erottiin. Ei olla riidelty vuosiin enää sen jälkeen, ennen eroa kyllä oli riitoja.
Lisäksi nyt kumpikin on saanut toteuttaa itseään rauhassa ja ennen kaikkea lapsella on kaksi tasapainoista vanhempaa.
Olen myös onnellinen että omat vanhempani erosivat. Jälkeen päin katsottuna en ihmettele miksi minusta tuli niin arka ja seinien vierttä hiipivä kun kotona oli aina passiivisagressiivinen tunnelma. Myöhämmin molemmat vanhempani osasivat myös lopulta näyttää normaalin rakautta sisältävän parisuhteen mallia.
Parikymppiseksi asti uskoin että parisuhde ja perhe-elämä on sitä helvettiä mitä vanhemmillani oli ja että ne on viimeinen asia mitä ikinä haluan.
En tiedä millaisia ihmisiä sun lähipiirissä on, mutta oma eroni mukaan lukien, tiedän melko monta onnistunutta eroa ja uusperhettä. Suurin vaikuttaja on ehkä se millaisissa väleissä erotaan ja miten siitä selvitään. Jos toinen alkaa katkeruuttaan kostamaan lasten välityksellä, soppa on valmis. Meillä ei exän kanssa ole ollut ongelmia, hänen uusi vaimonsa on mm ollut kakkos-äiti lapselleni. Erosimme kun tunteet vain kuivuivat. Itse elän uusperheessä 9ttä-vuotta, ja tästä suhteesta on tullut elämään lapsi, joka on kuin oma poikani. Lapsemme ovat kuin veljeksiä. Joten äläpäs yleistä. On aikuisten oma häpeä, jos eivät pysty asioita asiallisesti hoitamaan. Harvoin lapset ovat näihin ongelmiin syypäänä. Aikuiset pystyvät luotsaamaan lapsetkin vaikeiden asioiden läpi, jos tahtoa riittää. Kaikki ovat siten onnellisempia, myös ehkä uusien kumppaneidensa kanssa. Aikuisillakin on oikeus aitoon onneen ja rakkauteen. Lapsetkin vaistoavat tunne-asiat.
Oma kokemukseni on täysin päinvastainen. Avioliitto oli täynnä riitoja. Nyt kun emme puhu kuin lasten asioista silloin tällöin, on helppo pysyä sovussa. Olisi pitänyt erota jo aiemmin eikä tuhlata vuosia jossitteluun. Lapset ovat sanoneet, ihan kysymättä, että hyvä kun erositte.