Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
OLEN LOPPU!!!!!!!!!
05.01.2015 |
Olen henkisesti todella loppu. Meidän esikoisemme syntyi viime kesänä ja alku hänen syntymäänsä ei sujunut ihan mutkitta sillä poikamme syntyi 2kk ennen aikaisena ja jouduin itse olemaan ennen vauvan syntymää 3 vkoa saairaalassa. Kaikki kuitenkin meni olosuhteet mukaan ottaen hyvin, mutta alku vauvan kanssa ja reilu kuukauden mittainen vauvan sairaalassa oloaik oli todella rankkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nyt vauvamme on 7kk ja kaikki on hänen kanssaan hyvin :)
Ainoa asia joka minua kalvaa, ahdistaa ja itkettää on mieheni, joka tuntuu elävän ihan muussa maailmassa, kuin minä ja vauva. Mies vaihtoi vuosi sitten työpaikkaa ja työ sisältää paljon uusia tehtäviä joita hän ei aikaisemmin työkseen ole tehnyt. Alku työssä oli miehelle todella stressavaa, sillä hänen vastuualueensa oli aika iso ja työ alkoi vuoden määräaikaisuudella (perjaatteella tulos tai ulos). Mies teki kovasti töitä ja sain kun saikin vakkarisopparin käteen ja siihen päälle palkankorotuksenkin. Eli mielestäni kaikki meni työn suhteen hyvin. Miehellä oli myös jäänyt amk aikoinaan kesken, kun oli koulun harjoittelun jälkeen jäänyt samaan paikkaan palkkalistoille vakkarityöntekijäksi. Tämän keskeenjääneen tutkintonsa mies myös suoritti verkkokurssien voimin juuri loppuun päivätyönsä oheella.
Olen koittanut miestäni tsempata ja kannustaa ja olen yrittänyt hoitaa vauvan ja kodin lähes yksin. Meidän arkemme kun ollut viimeisen vuoden sellaista että mies lähtee aamulla 7.30-8.00 töihin ja tulee kotiin 18.30-19.30 (miehellä menee työmatkoihin 1h per sivu) viikonloput hänellä menee yleensä aina omien nettibisneksien parissa puuhasteluun ja silloin kun koulua suritti loppuun teki hän viikonloput koulutöitä ja sen päälle omia nettijuttujaan. Hänestä ei siis juurikaan iloa ole arkisin eikä viikonloppuisin. Ja llisäksi jos vaan tilanne vaan sallii niin hän mielellään lähtee kavereiden kanssa illan viettoon, joka on ihan ok, mutta silloinkaan hänestä ei apua ja iloa kotona ole, sillä yksi päivä menee kaljotellassa toinen krapulassa. Näitä ei onneksi ole kuin n. 1-2 kuussa.
Kaipaan miestäni ja yhteistä aikaa, sekä ennen kaikkea perheen yhteistä aikaa, jonka miehen mielestä on sitä että hän on kotona mutta istuu 6-8h koneella. Olen sanonut hänelle tästä kaikesta hyvällä ja pahalla, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa perheenä ja löytää myös aikaa minun ja mieheni yhteisiin hetkiin. Mies kuittaa näihin että joo, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu, jollen itse ehdota ja järjestä kaikkea valmiiksi. Viimeinen niitti tälle kaikelle oli se että mies vietti lomaa 4 pv joista 2 pv hän istui koneella 6-8h ja yhtenä päivänä lähti veljensä luokse saunomaan ja siitä baariin ja viiminen lomapäivä meni vain MAATESSA! Tämän päätteeksi hän ilmoitti että 2 vkon päästä perjantaina heillä on töissä myöhästyneet pikkujoulut, jotka jäivät viime voden puolella pitämättä ja siitä 2 vkon päästä on hänen kaverinsa varpajaiset jotka ovat koko viikonloun kestävät pe-su ja niitä juhlitaan tahkolla.
Ajattelin vaan itsekseni että onko minun aika vetää valkoinen lippu mastoon ja poistua taka-alalle, koska tuntuu että minun hyvinvoinnillani ja toiveillani ei ole mitään painoarvoa miehen elämässä. Minun kovin vaikea tehdä omia juttuja edes silloin tällöin kun mies on aina myöhään töissä, tekee omia juttujaan tai on itse jossain menossa kavereidensa kanssa. Sukulaiset ja perhe asuvat eri paikkakunnalla joten arkisiin juttuihin ei heiltä apua saa. Onko täällä kukaan ollut vastaavassa tilaanteessa, jossa mies tekee juuri niinkuin hän itse parhaaksi näkee?
Kommentit (24)
Tuo on kuin suoraan minun elämästäni. Meille myös syntyi vauva 3 kk ennenaikaisesti. Alkuun mies jaksoi hoitaa vauvaa ja olimme toistemme tukena. Ennenaikaisuus ja oma terveydentilani toivat paljon haasteita ja elimme henkisesti hyvin rankkaa aikaa. Nyt kun alun vaikeudet ovat hellittäneet tuntuu, että minut on jätetty aivan yksin. Mies menee omia menojaan, on töitä, opiskelua, harrastuksia ja tietysti kavereita pitää tavata niin usein kuin mahdollista ja päästä myös baariin tuulettumaan ( tällöin seuraava päivä meneekin maatessa). Olen totaalisen loppu. Yrittänyt saada taottua hänen päähänsä, että tarvitsen häntä enemmän läsnäolevaksi. Tuntuu ettei oma perhe ei ole se kaikkein tärkein hänelle. Kun mikään ei tunnu auttavan, olen pikkuhiljaa luovuttanut ja alkanut ajattelemaan tulevaisuuttani yksinhuoltajana. En enää odota mieheltä mitään ja tuntuu että elämä ilman häntä olisi paljon selkeämpää. Ainakaan en olisi koko ajan pahoilla mielin siitä, ettei häntä tunnu perhe-elämä kiinnostavan :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ymmärrän sinua 23 tosi hyvin! Olen myös miettinyt useasti elämää ilman miestäni, mikä on hirveää koska rakasta häntä aivan mielettömästi ja olen valmis vielä taistelemaan perheemme hyvinvoinnin ja tulevaisuuden eteen, mutta jos mies ei halua tähän realistiseen perhelemään herätä on varmasti paras vetää se valkoinen lippu lopullisesti salkoon ja jatkaa elämää vauvan kanssa kaksin. Minusta tuntuu että olen tällähetkellä "käytännön yksinhuoltaja" ja olen myös monesti miettinyt, että jos mieheni kanssa eroaisimme, niin minulla olisi varmasti henkisesti sitten loppujen lopuksi paljon helpompaa, kun ei tarvitse olettaa/toivoa ja sen mukana pettyä/katkeroitua aina uudestaan ja uudestaan. Pelkään kuitenkin että jos nyt luovutan ja annan asioiden olla, niin silloin olen päätökseni erosta tehnyt, enkä vielä ole ihan valmis siihen. Yritän vielä hetken ja koitan saada miehen raahattua esim. vaunulenkeille tms. puuhstelemaan arkisia kivoja asioita minun ja vauvan kanssa (ennen vauvan syntymää teimme paljon kävelylenkkejä yhdessä, välillä viikonloppuisin otettiin eväätkin mukaan) koitan saada hänet mukaan näihin arkisiin asioihin ja sitä kautta saada hänet ymmärtämään mitä hänellä on :) jos tämä ei onnistu niin sitten on varmaankin pakko luovuttaa, vaikka ajatuskin erosta ihan hirveeltä tuntuukin :( Mutta näin ei tämä voi jatkua!
Menetin miehen nettiin ja ylitöihin. Neljä vuotta sinnittelin, sitten erosin. Meni kuusi vuotta yksinhuoltajana, nyt jo monta vuotta hyvässä suhteessa. Ero kannatti mielestäni. Olin paljon vapautuneempi ja onnellisempi, kun ei tarvinnut kärsiä ahdistusta siitä, että mies ei millään halunnut viettää perheen kanssa elämää.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos vastauksistanne :) Olen tosiaan miehelleni nämä kaikki asiat sanonut kasvotusten useaan otteseen. Ja olen yrittänyt kertoa ne hänelle ei syyllistävästi, syyllistävästi, rakentavasti ja itkien, mutta joka ainoa kerta hän rakentaa eteensä kiinanmuurin ja ottaa puolustuskannan ja saa loppujen lopuksi käännettyä asian niin että minä koen syyllisyyttä :( Sanoin hänelle etten nyt täysillä nauti siitä jatuksesta, että hän lähtee kolmeksi päiväksi rällästämään toiselle paikkakunnalle niitä kaverinsa varpajaisia, mutta mies oli vain hiljaa, kerroin että se on minulle tosi rankkaa kun olen vauvan kanssa kaksin kotona, johon hän totetsi, että menee silti ja voinhan minä lähteä kotipaikkaunnalla käymään vauvan kanssa. Ottaa niin päähän että... Joo miksi en voisi lähteä vauvan kanssa, mutta yksikseen tuon pienen kanssa reissaaminen on aina oma trafiikkinsa. Olenko hirveä tai kamala ihminen jos en nyt tästä hänen reissustaan innostu?? Lisäksi mies kehtasi sanoa että olinhan minäkin kaverin luona käymässä ilman vauvaa ja olin YHDEN yön poissa! Minä olen siis vauvan syntymän jälkeen nähnyt tämän yhden ainoan kerran kavereitani ilman vauvaa ja mies on kyllä juhlinut varpajaisia, istunut poikieniltaa, joukkueen saunailtaa ja työnvirkistys tapahtumia jotka ovat olleet viikonlopun mittaisia settejä. ARGGHHH!!! Miehen tekemä nettibisnes ei siis ole oleellinen osa tai oikeastaan mikään osa tuloihimme ainakaan tällähetkellä. Mies tienaa päivätyöllään todella hyvin ja minkänin tianaan ihan hyvin, silloin kun olen töissä nyt tosin olen sillä mammalomalla :) Eli rahallisesti pärjäämme enemmän, kuin hyvin. Mies tosin selittää että tekee nettijuttujaan siksi että voisi tehdä jonain päivänä töitä yrittäjänä ja tällöin voisimme muuttaa minun kotikaupunkiini asumaan ja sitten meillä olisi enemmän yhteistä aikaa ja enemmän rahaa... Olen koittanut selittää että minua ei se raha inspiroi, eikä suhteemme ja perheemme pysy pystyssä pelkällä rahlla! Olen pyytänyt häntä vetämään hetken henkeä ja keskittyä nyt perheeseen ja perheen hyvinvointiin, sillä tällä tahdilla, ei ole 3 vuoden päästä mitään parisuhdetta/perhettä jonka eteen tarvisi takoa hauliakaan. Ja kaiken kukkauraksi kun meillä on asunto, autot, työpaikat niin miksi siitä ei voisi välillä nauttia ja elää TÄSSÄ hetkessä? Ymmärtäisin tilanteen, jos taloutemme olisi riippuvainen tuosta nettibisneksestä, mutta näin kuitenkaan ole. Olen koittanut ehdottaa, jos näitä yrittäjä haaveita lykkäisi nyt vuodella tai parilla ja elettäisiiin ihan normaalia arkea ja nautittaisiin esikoisemme lapsuudesta, mutta tähän en saa muuta vastausta miehen tyhjän katseen ja vastauksen että se kuitenkin olisi meidän yhteinen etu ja silloin oli rahaa ja aikaa enemmän.. *huoh* anteeksi tämä ripittäytymiseni täällä, mutta keinoni ideani parisuhteemme ja perheemme kasassa pitäminen alkaa olla mahdotonta, yksin kun en tässä suhteessa ole ja toista en voi pakottaa mihinkään.