Amerikkalaiset naiset haluavat äitinsä mukaan synnytykseen

Hyi kauhea koko ajatus. Oma äiti olisi moittinut minua koko ajan, käskenyt olemaan hiljaa ja koko ajan ohjeistanut pitämään vaatteet päällä niin, että mitään ei vilku mistään. Mitään tukea en olisi saanut, päinvastoin, äiti olisi pitänyt huolen, että minusta ei ole mitään häiriötä tai vaivaa kenellekään. Parasta olisi ollut, jos olisin synnyttänyt lapsen yksin vessassa enkä olisi päästänyt ääntäkään.

En todellakaan ottaisi äitiä, ainoastaan mieheni. Synnytys on niin intiimi tapahtuma ettei tulis mieleenkään ottaa muita.

Taatusti tulisi jos saisi mutta en häntä sinne ikimaailmassa hsluaisi. Itseasiassa, molempien kohdalla olen visusti pitänyt salassa synnytysajankohdan juuri siksi, ettei äitini pölähtäisi "sattumalta" paikalle (hän on kyseiseisen yliopistollisen sairaalan palveluksessa ja työskentelee samassa rakennuksessa, missä synnytysosastokin on).

Ei ei ei! Puolisoni on onneksi ollut loistava tuki ja turva, jos hän olisi ollut estynyt, olisin varmasti mennyt yksin. Niin sensitiiviseen tilanteeseen en todellakaan seuralaista kaivannut, ihan viimeisenä äitiäni...

Ymmärrän hyvin että amerikkalaiset haluavat, mutta omalla kohdalla mahdoton ajatus, kuten monella muullakin täällä.

Minutkin on kasvattanut sotien jälkeen syntynyt uskovaisen maalaissuvun emäntä-äiti, joka huolimatta omasta kouluttautumisestaan ja työelämään astumisestaan ei ole pystynyt kovin pitkää askelta ottamaan sieltä syntymäkotinsa henkisestä ilmapiiristä.

Äitini ei koskaan sanallakaan kertonut, että naisille tulee kuukautiset. "Alapäätä tai "haaroja" opin häpeämään jo pikkulapsena. Rakkautta ei koskaan mainittu ääneen, naiseudesta tai vaikka edes kaunistautumisesta ei ollut lupa nauttia. Se oli liian ruumiillista ja häpeällistä. Kärsin lapsena vuosikausia sellaisista vaivoista, joista kertoakseen olisi pitänyt puhua "kielletyn alueen" asioista - oli ihan mahdoton ajatus että olisin puhunut niistä ääneen äidin kuullen, saati sitten lääkärille niin että äiti myös kuulee. Minulle ei ostettu koskaan rintaliivejä eikä kuukautissuojia, ostin ne salaa itse, mikä oli tosi hankalaa koska meillä ei ollut mitään kauppoja lähellä.

Kun koin ensimmäistä kertaa rakkaushuolia, äidin reaktiot olivat rajuja ja outoja, ja hän tuntui suorastaan loukkaantuvan siitä että olen ruvennut pelehtimään sellaisessa maailmassa. Sydänsuruihini hän tokaisi, että "iteppä olet soppasi keittänyt".

Minulle oli nuorena iso juttu vapautua ja pystyä puhumaan kehollisista asioista neutraalisti kavereiden ja lääkärin yms kesken. Lapsuudenperheessä ei vieläkään puhuta oikein mistään.

Oman tyttären kanssa on aivan erilaiset välit. Annan hänen joka päivä kuulla, että hän on hyvä ja kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin on, ja kerron hänelle kaikesta elämään liittyvästä niin totuudenmukaisesti kuin osaan. Yritän olla tuputtamatta ajatusmalleja. Jos hän jonain päivänä toivoo minut mukaan synnytykseensä, menisin.

Amerikassa tällainen sukupolvien vaihdos on ehkä tapahtunut jo aikaisemmin.

Ei hyi. En todellakaan pystyisi synnyttämään kaiken keskiössä olevan maailmannavan läsnäollessa. Kaikesta olisi kyse hänestä, minä tekisin kaiken väärin ja joutuisin tukemaan häntä. Äitini ei tulisi missään nimessä omasta halustaan jos saisin tytön (hyi miten epämiellyttävää), poika jos tulisi varmaan olisi heti tunkemassa ja varmaan napanuora ilmassa viuhuen juoksisi karkuun Oman Poikansa kanssa.

On suuri luottamuksen osoitus pyytää äitiä mukaan. Minä sain kunnian olla tyttäreni henkisenä tukena hänen synnytyksessään.

Kaltoinkohtelija-lapsenhakkaaja äitini on viimeinen ihminen maailmassa jonka ottaisin mukaan. Hän ehdotti etä heti pitää alkaa kurittamaan vauvaa jottasaa otettua vauvalta luulot pois.

En päästä häntä perheeni lähellekään…

Suomessa on niin ilkeät, kylmät, pahantahtoiset äidit että kuka sellaista haluaa mukaan? En nyt sano että kaikki on tällaisia, mutta kyllä se on pieni vähemmistö jolla äiti on hyvä ja lämmin ja rakastava. Suurimmalla osalla äiti on kylmä ja ilkeä.

Only in Finland!

Minulla on hyvät välit äitiini, mutta on sen sortin hössöttäjä, että ennemmin ottaisin vaikka veljeni synnytykseen mukaan :D Menisi hermot siihen hätäilyyn, vaikka äiti on itsekin kahdesti synnyttänyt, mutta on sen verran touhottaja, että varmaan panikoisi sitä sun tätä eikä olisi oikeasti avuksi, ei osaisi lämmitellä lämpöpusseja edes ohjeilla, kätilöt joutuisi keskittymään äitiin, kun ei ohjeet mene perille, ja sitten minä suuttuisin.

Mies sentään kävi ne lämpöpussit lämmittämässä ja piti oksennuspussia, kun oksensin kivusta, vaikka ei muuten kyllä ollut läsnä muuta kuin fyysisesti. Kyllähän äitinikin varmasti yrittäisi, mutta tekisi sen niin kamalalla touhotuksella, että ennemmin otan sen omissa ajatuksissaan olevan mieheni.

Näin järjellä ajateltuna paras vaihtoehto olisi varmaan veljeni puoliso, joka on hyvä ystäväni, mutta en halua suotta traumatisoida sen kivun kanssa vielä synnyttämätöntä ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin että amerikkalaiset haluavat, mutta omalla kohdalla mahdoton ajatus, kuten monella muullakin täällä.

Minutkin on kasvattanut sotien jälkeen syntynyt uskovaisen maalaissuvun emäntä-äiti, joka huolimatta omasta kouluttautumisestaan ja työelämään astumisestaan ei ole pystynyt kovin pitkää askelta ottamaan sieltä syntymäkotinsa henkisestä ilmapiiristä.

Äitini ei koskaan sanallakaan kertonut, että naisille tulee kuukautiset. "Alapäätä tai "haaroja" opin häpeämään jo pikkulapsena. Rakkautta ei koskaan mainittu ääneen, naiseudesta tai vaikka edes kaunistautumisesta ei ollut lupa nauttia. Se oli liian ruumiillista ja häpeällistä. Kärsin lapsena vuosikausia sellaisista vaivoista, joista kertoakseen olisi pitänyt puhua "kielletyn alueen" asioista - oli ihan mahdoton ajatus että olisin puhunut niistä ääneen äidin kuullen, saati sitten lääkärille niin että äiti myös kuulee. Minulle ei ostettu koskaan rintaliivejä eikä kuukautissuojia, ostin ne salaa itse, mikä oli tosi hankalaa koska meillä ei ollut mitään kauppoja lähellä.

Kun koin ensimmäistä kertaa rakkaushuolia, äidin reaktiot olivat rajuja ja outoja, ja hän tuntui suorastaan loukkaantuvan siitä että olen ruvennut pelehtimään sellaisessa maailmassa. Sydänsuruihini hän tokaisi, että "iteppä olet soppasi keittänyt".

Minulle oli nuorena iso juttu vapautua ja pystyä puhumaan kehollisista asioista neutraalisti kavereiden ja lääkärin yms kesken. Lapsuudenperheessä ei vieläkään puhuta oikein mistään.

Oman tyttären kanssa on aivan erilaiset välit. Annan hänen joka päivä kuulla, että hän on hyvä ja kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin on, ja kerron hänelle kaikesta elämään liittyvästä niin totuudenmukaisesti kuin osaan. Yritän olla tuputtamatta ajatusmalleja. Jos hän jonain päivänä toivoo minut mukaan synnytykseensä, menisin.

Amerikassa tällainen sukupolvien vaihdos on ehkä tapahtunut jo aikaisemmin.

Uskomattoman samanlaista oli meillä. Ihan samat jutut omalla äidillä, mistään ei puhuta, ei osteta siteitä tai anneta rahaa, kaikki ”naiseuteen” liittyvät asiat on kielletty puhumasta ja ahdistava, vihamielinen ilmapiiri.

Jos joskus ehdit lue palstan ”70-luvun äitien lapset” ketjua. Huomaat että tämä oli tavattoman yleistä.

Te jotka ottaisivat äitinne mukaan synnytykseen, millaiset välit teillä on äiteihinne?

Mulla on ihan hyvät välit äitiini vaikka ei superläheiset eikä mitään sydänystäviä olla. Ajatuskin siitä että äitini olisi mukana synnytyksessäni ällöttää suunnattomasti. Olen raskaana ja odotan tyttöä, ja ajatus siitä että minun pitäisi osallistua tyttäreni synnytykseen jos hän joskus aikuisena synnyttää tuntuu siltä kuin pitäisi mennä jonkin yksityisyyden rajan väärälle puolelle.

Tuonpa takia siellä on kehitetty synnytysavustajan/-neuvonantajan ammattikunta

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin että amerikkalaiset haluavat, mutta omalla kohdalla mahdoton ajatus, kuten monella muullakin täällä.

Minutkin on kasvattanut sotien jälkeen syntynyt uskovaisen maalaissuvun emäntä-äiti, joka huolimatta omasta kouluttautumisestaan ja työelämään astumisestaan ei ole pystynyt kovin pitkää askelta ottamaan sieltä syntymäkotinsa henkisestä ilmapiiristä.

Äitini ei koskaan sanallakaan kertonut, että naisille tulee kuukautiset. "Alapäätä tai "haaroja" opin häpeämään jo pikkulapsena. Rakkautta ei koskaan mainittu ääneen, naiseudesta tai vaikka edes kaunistautumisesta ei ollut lupa nauttia. Se oli liian ruumiillista ja häpeällistä. Kärsin lapsena vuosikausia sellaisista vaivoista, joista kertoakseen olisi pitänyt puhua "kielletyn alueen" asioista - oli ihan mahdoton ajatus että olisin puhunut niistä ääneen äidin kuullen, saati sitten lääkärille niin että äiti myös kuulee. Minulle ei ostettu koskaan rintaliivejä eikä kuukautissuojia, ostin ne salaa itse, mikä oli tosi hankalaa koska meillä ei ollut mitään kauppoja lähellä.

Kun koin ensimmäistä kertaa rakkaushuolia, äidin reaktiot olivat rajuja ja outoja, ja hän tuntui suorastaan loukkaantuvan siitä että olen ruvennut pelehtimään sellaisessa maailmassa. Sydänsuruihini hän tokaisi, että "iteppä olet soppasi keittänyt".

Minulle oli nuorena iso juttu vapautua ja pystyä puhumaan kehollisista asioista neutraalisti kavereiden ja lääkärin yms kesken. Lapsuudenperheessä ei vieläkään puhuta oikein mistään.

Oman tyttären kanssa on aivan erilaiset välit. Annan hänen joka päivä kuulla, että hän on hyvä ja kaunis ja ihana juuri sellaisena kuin on, ja kerron hänelle kaikesta elämään liittyvästä niin totuudenmukaisesti kuin osaan. Yritän olla tuputtamatta ajatusmalleja. Jos hän jonain päivänä toivoo minut mukaan synnytykseensä, menisin.

Amerikassa tällainen sukupolvien vaihdos on ehkä tapahtunut jo aikaisemmin.

On varmasti sukupolvikokemus osittain, mutta myös riippuu perheestä missä on kasvanut. Mummini 90v. (ennen sotia syntynyt siis) on hyvinkin avoin ja hänen kanssaan voi puhua mistä vain. On puhuttu menkkakivuista ja mummi on ostanut minulle siteitä kun olin teininä mummolassa. Olen puhunut jopa abortistani hänen kanssaan. Hän kasvoi omien sanojensa mukaan aika avoimessa perheessä. Mutta toki ennen ei yleisesti puhuen olla oltu niin avoimia kuin nykyään, mutta on silloinkin avoimuutta ollut.

Jos mieheni ei olisi päässyt, olisin halunnut äitini paikalle. Hänellä olisi ollut asiasta kokemusta ja hän olisi osannut pitää puoliani ehkä vielä paremmin kuin mieheni. Meillä on äitini kanssa läheiset välit.

Itse en lapsia halua ikinä synnyttää, mutta jos siihen tilanteeseen päädyn niin ottaisin kyllä mieluusti äitini tai isosiskoni mukaan tueksi mieheni sijaan. 

Asiaa auttaa että ovat sairaanhoitajia ammateiltaan, niin eivät hätkähtäisi pienestä ja osaavat nykyäänkin aina rauhoitella minua kaikkeen lääketieteelliseen liittyvässä. Mieheni taas on melko herkkä, enkä usko että hän pystyisi tukemaan yhtä paljon, sillä hänen täytyisi keskittyä omaan selviämiseensä.

Ajatus kyllä ahdistaisi erittäin paljon. Huh.

Minusta tuo on tuntunut erikoiselta, kun olen ymmärtänyt, että alastomuus on kuitenkin jonkinlainen tabu. Mutta ei se sielläkään varmaan kaikissa perheissä niin ole. Tai sitten ne äidit pysyvät visusti pääpuolella, ja siinä on joku peitto edessä :D

Yhdysvalloissa myös 35% synnytyksistä on sektioita, joten sen mukaan tulevan rooli on odottaa käytävässä yleensä.

Enpä ole kysynyt olisiko tullut kun en olisi huolinut. Ainoa jonka huolin tukihenkilöksi on mieheni. Jos kävisi jotain niin vakavaa, että hän estyisi pääsemästä niin menisin ilman tukihenkilöä. Minusta olisi kiusallista siinä tilassa jos paikalla olisi äiti tai ystävä.

Vierailija kirjoitti:

Yhdysvalloissa myös 35% synnytyksistä on sektioita, joten sen mukaan tulevan rooli on odottaa käytävässä yleensä.

Kyllä sektioissa tukihenkilö on samalla tavalla mukana kuin muissakin synnytyksissä. Voi olla että hätäsektioissa ei, mutta kiireellisissä ja elektiivisissä kyllä.