Vanhempien ja sisarusten reaktiot liikenneonnettomuuden jälkeen

Ap tässä.. Kyllä se taitaa olla ihan normaalia, mutta vaikka olen jo aikuinen, on minun edelleen vaikea muistaa, että eivät he näytä tunteitaan tai oikeastaan niitä ei edes ole.

Esimerkiksi kun synnytin lastani; synnytys oli vaikea ja sekä minä että vauva olimme ns. huonossa jamassa. Kumpikaan vanhemmistani ei edes kysynyt vointia tms. Kun mieheni kertoi, miten keskosvauvamme oli käydä, niin heti vaihdettiin puheenaihetta töihin. Ei heitä kiinnosta, luulin ensin että kyse on siitä, että pelkäävät lapsensa puolesta, mutta kyllä se on tehty niin selväksi, että en juurikaan merkitse mitään. Itsensä tässä tyhmäksi tuntee, kun ylipäätään elämästään heille kertoo. Kai se on sitä hyväksynnän kaipuuta. Mutta kiitos tsempeistä, onneksi mieheni auttaa minua esim.pukemisessa ja nostaa sängystä, kukaan muu perheenjäseneni ei ole kysynyt mitään. Käsi on tummunut ja turvoksissa, selkä on kuin ryijymatto enkä pääse edes sängyssä kääntymään.

Ap.. Tiesivät vammat, mutta kuten mieheni sanoi.. Suurin huoli heille on, etten vain ole häpäissyt itseäni tai joudu työnantajan hampaisiin sairausloman takia. Heitä ei hetkauta muu kuin se, mitä muut ajattelevat.

Outoa.

Sisareni on joutunut kaksi kertaa auto-onnettomuuteen ja yhdessä on useampikin kerta käyty tilannetta läpi.

Mulle tuli mieleen että uskoivatko selityksen, oletko joskus tehnyt ohareita ja valehdellut syitä miksi vierailu peruuntui. Ota itse reilusti yhteyttä ja kerro tilanteestasi ja vasta sitten tee johtopäätöksiä.

Tekstiviestissä ei kuule tunnetiloja eikä vastaa keskusteluja.

Paranemisiin!

Tekstarin lähettämisen minä ainakin tulkitsen niin että ei ole kovin suuri asia tai että ei pysty puhumaan puhelimessa. Jos on suurempi asia tai asia joka vaatii välitöntä reagointia, niin silloin soitetaan.

Miksi et itse soittanut ja kertonut mitä on käynyt?

Ap.. Olen ollut aina hyvin kuuliainen ja lojaali. En ole koskaan tehnyt heille ohareita. Autan aina missä voin. Siksipä tulikin tyhmä olo, kun en ole tähän ikään mennessä oppinut että on vanhempia, joita ei kiinnosta. Itse olen ehkä liiankin suojeleva. Omalleni en halua samaa.

Vanhempasi eivät ansaitse sinua lapsekseen. Jos eivät osoita välittämistä, ei ehkä kannata pitää yhteyttä. Varmaan jotain persoonallisuushäiriötä taustalla. Sinä et voi mitään sille, millaisia he ovat. Valitettavan samanlaisia ovat minunkin vanhempani olleet. En ollut myöskään toivottu lapsi, ja sen olen moneen otteeseen saanut kuulla ja huomata. Minulta siitä huolimatta tai kenties juuri sen takia, että minusta olisi heille jotakin hyötyä (omana itsenäni en voinut ilmeisesti heille riittää, koska he eivät olisi lasta halunneet) odotettiin ehdotonta kunnioitusta, tottelevaisuutta ja pyyteetöntä palvelualttiutta, omien tarpeideni syrjään laittamista. Etäisyyden ottaminen (ja tarvittaessa terapia) auttaa! Oma elämänlaatu ja itsetunto paranevat ja joskus tällaiset vanhemmatkin tulevat katumapäälle, kun huomaavat olevansa itse jäämässä yksin eikä pikkuapulaista olekaan enää saatavilla nöyräksi käskytettäväksi.

Normaalit, välittävät vanhemmat ovat kiinnostuneita lapsestaan, tuleepa tuollainen tieto tekstiviestillä, puhelimella tai millä tahansa välineellä. Ihan outo ajatus, että vika olisi nyt ap:n valitsemassa viestintätavassa. En tiedä, voiko tätä nyt verrata tähän, mutta kun oma lapsuudenperheeni joutui kolariin ja isä lähetti siitä tekstiviestin sairaalasta (äiti oli hölmönä kieltänyt viestimästä mitään, jotta en huolestuisi), niin kyllä minä aika nopeasti löysin tieni sairaalaan. Ei haitannut, että sain tiedon alun perin tekstiviestillä. Ap, vanhemmissasi on jotakin sydämentöntä. Onneksi sinulla vaikuttaa olevan hyvä mies rinnallasi! Elämässä on välillä asioita, joille ei itse voi mitään, ja jotenkin niiden kanssa on vain elettävä.

Ap täällä. Kiitos sanoistanne. Nyt ei enää itkettänyt, aiemmin suru kelpaamattomuudesta toi aina kyyneleet silmiin. Minulla on hyvä puoliso ja ihana lapsi, ja heille kelpaan. Ja näytän joka päivä, että hekin ovat rakkaita minulle. Mutta surullista se on, etteivät he edes käy katsomassa. Asuvat kuitenkin 15 km päässä.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:18"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:59"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:58"]

Ehkä se sun tekstari ei täysin völitmyt tilannetta vanhemmillesi. Olisi kannattanut soitttaa.

[/quote]

No ne vanhemmat olisivat voineet soittaa ja kysyä lisätietoa. Niin normaalit vanhemmat olisivat tehneet, olisivat kamalan huolissaan ja soittaisivat ja kysyisivät tarvitseeko ap apua toipuessaan.

[/quote]

Siskoni joutui taannoin pahaan onnettomuuteen työpaikallaan. Työpaikalta ilmoitettiin luonnollisesti lähiomaiselle joka ehtikin sairaalaan juuri ennen siskon joutumista leikkaukseen, hän soitti sitten sieltä mm. äidilleni ja kertoi mitä on tapahtunut. 

Me muut soittelimme sitten seuraavana päivänä kun kuulimme ettei ole teholla ja on herännyt jo leikkauksesta jne. Kenelläkään meistä ei ollut epäselvää miten vakavasta asiasta oli kyse kun asia oli kerrottu puhelimessa. Ehkä pelkkä tekstari ei olisi kertonut riittävän hyvin asiaa.

Lisäksi ehkä sinne sairaalaan ei soiteltu koska sellainen ei ole oikein tapana varsinkaan jos on ollut onnettomuus; ajatellaan että a) ei pysty vastaamaan puhelimeen b) ei jaksa puhua c) on hoitotapahtuma kesken. Ja toipumiseen avun tarjoaminen tapahtuu vasta sitten kun ensinnäkin tietää mistä on kyse ja koska kotiutuu.

Minusta ap uhriuttaa itseään nyt väärän syyn takia, on valitettavaa että hän on ollut kolarissa ja loukkaantunut pahasti, mutta katkeruutta on turha kääntää omiin sukulaisiin. Ja kun noin näppärästi pystyy kuitenkin kirjoittamaan pitkän viestin tänne, ehkä pystyy soittamaan myös vanhemmilleen ihan itse. Jos ei puolisosta siihen ole.

[/quote]Otan kantaa vain tuohon viestisi loppuosaan. Kaikesta päätellen onnettomuudesta on nyt jo ainakin muutama päivä aikaa. Ap oli varmaan lähettänyt tuon viestin vanhemmilleen heti onnettomuuden jälkeen. Kirjoittelee nyt myöhemmin tänne av:lle. Mitäpä hän nyt enää sinne vanhemmilleen myöhemmin soittelee kun eivät itsekään ole ottaneet häneen mitään yhteyttä?

Kuulostaa ihan jehovalaistouhulta. Se on normaalia, varsinkin jos et itse ole jehovalainen. Tai jopa olet "erotettu"... sielläpä makaa sairaalassa, paha sai palkkansa

Useimmat ihmiset ovat todella huonoja kirjoittamaan. Ei tässä muuta mysteeriä ole.

Vähän samantyyppisiä kokemuksia täällä: ajoin 18-vuotiaana aika pahan kolarin (auto lunastukseen, itse selvisin pienillä vammoilla kuin ihmeen kaupalla). Soitin sairaalasta vanhemmille ja eka reaktio oli raivarit autosta... vuotta aiemmin jouduin erään toisen tapaturman takia sairaalaan kolmeksi päiväksi. Vanhemmat eivät käyneet kertaakaan katsomassa...

Tuo tuntuu tosiaankin kurjalle. :( Itse sain samansuuntaisen reaktion ex- avomieheltäni (silloin vielä nykyinen), kun soitin sairaalasta kolaroineeni autoni lunastuskuntoon ja minut pitäisi hakea kissan ja matkalaukkujen kanssa kotiin 300km päästä. Hän sanoi, tuu junalla, hän on työvuorossa. Ihan kuin tällaisia juttuja ei saisi muka sovittua työnantajan kanssa, oli vain helvetin laiska, itsekäs eikä tainut edes tajuta, että oli ihme että säilyin hengissä auton tilan huomioonottaen. Mun rakkauteni kuoli häneen sillä viikolla.
Onneksi sitten ilmoitettuani vanhemmille ja siskolle, he välttämättä HALUSIVAT ajaa 200km päästä viemään mut kotiin sen 300km. Näinhän rakkaat ihmiset toimivat! Ja oma ystäväni jonka kanssa meillä oli iltasuunnitelmia alkoi itkemään säikähdyksestä kun soitin ja kerroin etten pääsekään paikalle. Kontrasti omaan AVOMIEHEEN on valtava. Vieläkin tuohdun kun ajattelen sitä itsekästä laiskaa paskaa!!!

Ap:lle en voi sanoa muuta, kuin että ymmärrän tunteesi. Kuulostaa vähän siltä, että he joko järkyttyivät tosi pahasti tai eivät ymmärtäneet kuinka pahasta kolauksesta oli kyse. Arvelen järkytystä. Oma isäni nimittäin sanoi soittaessani ensimmäiseksi että ootapa vähäsen, hän on just kassalla, ihan kuin arkiasiasta soittelisin. Myöhemmin hän kertoi että ostokset jäi kauppaan, sydämestä oli ottanut ja horjuen päässyt autolle. Muutamien minsojen rauhottumisen jälkeen, otti sitten puhelimen ja soitti takaisin ja alkoi hoitamaan autoon liittyviä asioita kun mulle ei ollet käynyt mitään.

Mä ymmärrän täysin aloittajaa. Mun mies perheineen on vähän samanlaisia tyyppejä. Oon joutunut ihan kädestä pitäen opettamaan joitain juttuja, kuinka toisista ihmisistä välitetään. Mäkään en ole maailman empaattisin ihminen, mutta jos joku ystäväni tai läheiseni joutuisi onnettomuuden takia sairaalaan, huolestuisin ja lähtisin katsomaan mahdollisimman pian.

Mulla on ollut pari kertaa keuhkokuume 8vakava), ollut myös auto-onnettomuudessa ja kerran lapseni vakavasti sairas. Viimeisessä tapauksessa soitin teholta ja vanhempani keskeytti puhelun, kun oli menossa Kaunnit ja Rohkeat. Muissa tapauksissa on tuumattu, että "jaa" ja kohta puhuttu ilmoista. Toki auton kunto kiinnosti. 

Ap: älä yritä enää kelvata tai olla hyvä lapsi. Sinä olet riittävän hyvä mutta vanhempasi ovat kyvyttömiä ja sairaita. Tee surutyö ja jätä heidät omaan maailmaansa. Sinä et voi heitä muuttaa etkä parantaa. Voi olla, että siellä taustalla on omaa vaikeaa lapsuutta, pahoinpitelyä ym. mutta se ei taas ole sinun syysi. Ei kannata kuluttaa omia voimia vuoren siirtämiseen vaan keskity oman elämäsi hyviin asioihin. Sinulla on ilmeisesti hyvä mies ja lapsikin, toivottavasti ystäviäkin. Keskity niihin ihmisiin, jotka antavat sinulle jotain ja ottavat myös vastaan. Jääkaappiin on turha tuhlata tunteita ja pettyä kerta toisensa jälkeen. Jos äitisi ei tajua omaa kylmyyttään eikä itse halua muuttaa käytöstään, sinä et voi sille mitään. 

No näin itsekeskeisyyden aikakaudella ihmisillä on tapana tehdä itsestään "numero", mutta onneksi ap:n sukulaiset eivät lähteneet mukaan tähän touhuun.

Sä olet äitisi syrjähypyn tuotos. Äitisi yrittää hyvitellä miestään vihaamalla sua, näin oli mun parhaalla kaverillakin ja niillä meno oli aivan sairasta. Nyt ei ole missään tekemisissä sen sakin kanssa.

Ap on tyypillinen minäminäminä ihminen. Pikku kolari ja maailman pitäisi pysähtyä. Opettele vaikka ajamaan autolla niin ei olisi tälläistä draamaa. Kuka laittaa tekstiviestin onnettomuudesta? Kas kun et Facebookissa laittanut vain päivitystä. Katso peiliin ja kasva aikuiseksi.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 19:32"]Ap tässä. Vanhempani ajattelevat ensimmäiseksi kriisin aikana sitä, miltä asiat ulkopuolisista näyttävät. Esim. leikkauksen jälkeen ei saa liikkua ulkona, etteivät ihmiset ajattele, että huijaat sairauslomaa.

Isäni ei oikein ota kantaa mihinkään, hän liukenee yleensä paikalta, äitini näyttelee ulkopuolisille maailman parasta mummoa, ahkerinta työntekijää ja suvaitsevaista anoppia, mutta selän takana.. Sanotaan nyt näin, että nykyaikana meidät olisi huostaanotettu jo pieninä. Tai oikeastaan minuahan siinä vain hakattiin, veljiä ei koskaan.

Mutta semmoistahan se on, itselläni vain meinaa katkeruus nostaa päätään välillä, kun en voi pienen lapsen äitinä käsittää miten joku voi tehdä lapselleen tuollaista. Kukaan muukaan perheestäni ei kysellyt vointiani. Kun pääsisi tästä hylätyksen tulemisen tunteesta eroon lopullisesti, niin luulen että pystyisin nämä asiat sivuuttamaan olankohautuksella. Mutta se on varmaa, että tuota käyttäytymismallia en jatka omassa perheessäni! Onneksi siinä on onnistuttu :)
[/quote]

Miksi olet vanhempiesi kanssa edelleen tekemisissä?