Rankka, surullinen lapsuus...

no niin ap täällä taas...

"Mukava" kuulla, että täällä muitakin, joilla ei niin helppo lapsuus. Omani siis....Olen kokenut enimmäkseen vain henkistä väkivaltaa, niin lapsena ajattelin, että se ei ole tarpeeksi pahaa, että voisin kertoa siitä esim terveydenhoitajalle. Ja jotenkin nolottikin, olin liian arka ja ujo. Isäni oli juoppo, väkivaltainen ja arvaamaton. Jouduin näkemään, kun äitiäni pahoinpideltiin...itse pelkäsin isää, hän ei KOSKAAN ollut minun kanssa, ei leikkinyt tai muuta. Kerran hän lupasi lahjan syntymäpäiväksi, muutei antanutkaan sitä. Kaikki lupaukset petettiin. Koin, ettei isä välitä minusta.

Alle kouluikäisenä vanhempieni erottua  "sain" isäpuolen, joka olikin sitte aivan hullu sadisti. Äitini oli AINA töissä, joten hän ei tiennyt mitä meillä tapahtui. En ymmärrä miksen kertonut! Minulle tiuskittiin, huudettiin ja kiusattiin joka asiasta koko ajan. Isäpuoleni teki elämästäni helvettiä, kunnes muutin 18 v pois. Koko lapsuuteni ajan sain kuulla olevani jotenkin huono, en osaa enkä ole mitään. Kaappiin ostettiin herkkuja, mutta minä en saanut niihin koskea, muuten olin varas! Tuoli vedettiin altani, päälleni kaadettiin syyttä kylmää vettä, minua valvotettiin kaikin tavoin...en saanut nukkua edes silloin, kun kirjoitin ylioppilaaksi(heikostihan se meni)

Alle kouluikäisestä lähtien jouduin valvomaan ja katselemaan kun isäpuoleni ja äitini harrastivat seksiä joka yö....olin todella ahdistunut ja väsynyt siihen. Olin aina todella väsynyt.

Muistan siis lapsuudesta ja nuoruudesta, että minä olen ITKENYT ja ITKENYT yksin. Kukaan ei lohduttanut, ei auttanut. Olin ainoa lapsi ja niin yksinäinen. Ystäviä oli, mutten ikimaailmassa heille olisi kertonut. Muistan jo alle kouluikäisenä, että olisin halunnut kuolla. Tottakai minua kiusattiin kuolussa, koska näkyi kilometrin päähän, että olen epävarma ja ujo, helppo kohde. Luulin olevani ruma lapsi ja nuori, minua haukuttiinkin rumaksi, mutta kuvista huomaan, etten todellakaan ollut, vaan ihan tavallinen-joskin totinen tyttö(kuvissa niin epävarman ja nolon näköinen).

<Minulla ei ollut kotona koskaan mitään hauskaa. Minulla ei saaanut olla harrastuksia, me ei ikinä käyty missään kivassa paikassa. Kaikki lomat oli kauheita ja yksinäisiä jossain pienessä mökissä ilman kavereita.

Lapsuuden ja nuoruuden muistan loputtoman ahdistavana, tylsänä, synkkänä, pitkäveteisenä ja surullisena aikana.

MIten teille hankalan lapsuuden kokeneille sitten kävi aikuisena?

Kun muutin kotoa, koko elämäni muuttui. Ikinä sen jälkeen minun ei tarvinnut itkeä, surra ja olla peloissaan niin kuin lapsena! Puhkesin kukkaan jostain syystä, sain vähän itsevarmuutta ja huomiota pojilta..löysin jopa poikaystävän! Isäpuoleni oli sanonut, ettei kukaan huoli minua:), mutta niin vain kivat pojat piirittivät minua baarissa...se oli uskomatonta. Vielä nytkyäänkin, kun olen näin "vanha" minua kehutaan nätiksi ja nuoren näköiseksi...siis minua, joka olin aina ruma ja ällöttävä. 

Lähdin sitten opiskelemaan ja valmistuinkin, vaikka minusta ei pitänyt olla siihenkään. Olin unelma-ammatissani lastentarhanopettajana monta vuotta, kunnes vaihdoin alaa. Sain lapsia, menin naimisiin, rakensimme kivan talon, jonka maksoimme pian mieheni kanssa velattomaksi. Matkustelua, ihan mukavaa ja tavallista elämää.

Minulla ei ole IKINÄ tylsää, nautin kaikesta pienestä ja vaatimattomasta. Haluan olla mahdollisimman paljon omien lasteni kanssa, lisäksi minulla on muutama oma harrastus. Teen kaikkeni, että lapsilla olisi hyvä olla. Ystäviä on aika vähän, olen niin laiska pitämään yhteyttä. Minulla ei ole kunnianhimoa, monesti asiat jäävät kesken. Olen nyt toisessa, todella huonosti palkatussa, mutta niin helpossa ja leppoisassa työssä. En ole todellakaan paras työntekijä, mutta en lusmukaan.(ennen yritin kaikkeni ja enemmänkin lto:na ja uuvuin) Tämä riittää minulle. Minulla on PALJON vapaa-aikaa, tarvitsen omaa hiljaista aikaa, jolloin vain olen ja mietin asioita. Elämä on nyt suurimmaksi osaksi ihanaa, minä olen itse vastuussa omasta onnestani nyt, vain minä voin tietää mikä minut tekee onnelliseksi ja niitä valintoja teen nyt.

Isäni narsisti. Tämän seurauksena minusta tuli näkymätön lapsi, näkymätön aikuinen, näkymätön ihminen. Elämä edelleen (40+) hakusessa, en tiedä mitä tekisin. Kahdesti käynyt terapiassa, en ole kunnon apua saanut. Rakkaudeton ja alistava lapsuus voi tuhota näköjään elämän, ei tarvita insestiä, väkivaltaa tai alkoholismia edes. En syytä vanhempiani enää mistään, haluaisin eteenpäin elämässäni, mutta vaikeaa on...

Veli raiskasi, isä yritti tappaa . Siinä ne iisoimmat. Toki sitä peruskamaa eli äidin pahoinpitelyä ja tappelua ja ryyppäämistä. Ihan hyvä minusta tuli isona. Hommasin ammatin ja perustin perheen ja minun silmille ei enää ikinä kukaan hypi

[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 00:15"]

 insestinen ilmapiiri,[/quote]

Mikä se on?

Minulla oli kutakuinkin samanlaista kuin sinulla ap, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Olen käynyt vuosikausia terapiassa, nyt olen jo lopettanut sen, kun tuntuu etten enää jaksa käsitellä niitä asioita. Olen hyvin vähän tekemisissä äitini tai isäpuoleni kanssa. En edes valehtele jos sanon, ettei me puhuta puhelimessa koskaan. Nyt vastahankaisesti puhuin, kun sain lapsen ja äitini oli kuullut asiasta jostain.

Lapsuuteni miettiminen tekee minut hyvin surulliseksi, olen ollut onneton elämästäni 18 vuotta. Kun pääsin poissa kotoa, tuntui, että vain taivas on rajana ja olin ihan mielettömän onnellinen. Kuitenkin, kun on heikot eväät, niin olen sairastunut masennukseen useaan otteeseen. 

Voi, kun olisikin niin, ettei sellaiset tekisi lapsia, jotka ei niitä kykene rakastamaan. Maailmassa olisi paljon vähemmän vihaa, surua ja onnettomia ihmiskohtaloita.

Kun lukee muiden kokemuksia on ihan turha enää tilittää, avioeroista, juoposta isästä ym. Ei meillä nyt niin kauhean huonosti kuitenkaan mennyt.

Omille lapsille olen kyllä parempi isä, meillä ei määrää lasinenlaulukirja.

Meillä myös alkoholi, väkivalta, pelko, seksuaalinen hyväksikäyttö, puukotus, poliiseja, ambulansseja.

Lapsuudesta muistan silti lähinnä kissat, pinkin lamppuni, naapurin aku- ankka tapetit, kaasuilmallot vappuna, ruohon sadettimen.

Muistoja tapahtumista ei ole. Teini vuodet vietin lähinnä ystävän luona jossa oli rankkaa väkivaltaa. Itse en missään vaiheessa saanut turpaani, en kotona tai kylässä, mutta kyllä perusturvallisuuden tunteen olen saanut kokea vasta nyt aikuis iällä oman mieheni kanssa, olen turvassa ja niin ovat lapsenikin, meillä on kaikki niin hyvin.

Narsisti äiti. Tuhansia mustelmia, ambulansseja, puukkoja, pahoja sanoja, rikkoutuneita välejä, pelkoa. Miljoonia kyyneleitä.

Itselläni oli onnellinen lapsuus...mutta omien lasteni isä eli ex oli tavallinen mies ennen lapsia...mutta lasten synnyttyä tunnekylmä ja omille lapsilleen mustasukkainen narsisti isä

Nooooo...

Sanotaanko nyt niin, etten ole saanut niitä parhaimpia kortteja syntyessäni.

Mistäs sitä aloittaisikaan, hirveästi ei ole muistoja ekalta 16 vuodelta.

-Vanhempien kulissi avioliitto, opin tämän sanan vasta täältä aaveelta joskus. Vanhemmilla oli pahoja riitoja, joita sitten kuuntelin pimeässä (nukuin samassa huoneessa 9 vuotiaaksi, kun ei ollut vapaita makkareita ja teini-ikäiset siskot eivät halunneet pikku siskoa nurkkiinsa).

-Näin kerran kuinka isäni meinasi yhden riidan päätteeksi lyödä äitiäni. Itse makasin sohvalla kattelemassa telkkaa ja vanhemmat riitelivät keittiössä (suora näkymä). Iskä sitten sattui huomaamaan, että katsoin ja laski nyrkin alas.

-Heräsin kerran keskellä yötä, kun iskä uhkasi heittää äitini pihalle ja ottaa eron. Heräsin aamulla ja äitiä ei ollut missään. Muistan vieläkin sen paniikin tunteen + se helpotuksen tunne, kun kävikin ilmi, että äiti oli vaan kaupassa. Olisinko ollut tuolloin n. 4-5v.

-Känninen setä, joka oli täys alkoholisti. 

-Hylätyksi tulemisen tunne, en ole koskaan saanut läheisyttä, toki vauvana ja pienenä pidettiin sylissä ja sain tulla viereen nukkumaan jne. Mutta sellaista kunnon läheisyyttä en ole koskaan kokenut, en haleja enkä pusuja eikä mua ole oikeasti kukaan sanonut rakastavani. 

-En saanut arvostusta perheeltä. Keskimmäinen oli SE, jota kehuttiin maasta taivaisiin, kuinka hän on hyvä maalari ja soittaja ja sitä ja tätä ja tota. Ja hänen esityksissään käytiin ja kuvia esiteltiin kummimkaimannaapureidenmummovainaillekkin. Mun tanssi esityksiin tuli tasan tarkkaan vaan äiti ja sekin sen takia, kun piti kyyditä. Koskaan ei kannustettu missään, ei kehuttu. Olisin halunnut mennä soittotunneille (viulu), mutta en uskaltanut pyytää. Eihän mua olisi ehditty kuskata mihinkään..

-Mummille olin myös näkymätön. Hänellä oli 7 lastenlasta, itse olin pahnan pohjimmainen, ikäeroa mulla ja nuoremmalla isolla siskolla on 9 vuotta, vanhin sisko on 13 vuotta mua vanhempi ja serkut sitten 15-25 vuotta mua vanhempia. Mummi myös tykkäsi nälviä ja haukkua ("ei noin läski tyttö ketään saa" jne.). Painoin yläasteella sellaset 100 kiloa.. Pahin oli se, että yhtenä jouluna hän unohti mut kokonaan. Saatiin joka joulu joululahjarahaa ja odotin koko päivän keittiössä, että koska on mun vuoro mennä.. Lapsenlapset saivat sinä jouluna myös lahjat. Turhaan odotin. Mitään en saanut. Rippilahjaksi sain liian pitkän "kultaisen" ranneketjun, muut serkukset saivat kultaiset kellot.

-Ja kaiken kruunaa koulukiusaus helvetti, joka alkoi tarhassa, jatkui läpi alakoulun enempi ja vähempi pahempana ja homma räjähti käsiin yläasteella. Opettajat tasan tarkkaan tiesi mikä on homman nimi, mutta KUKAAN EI puuttunut tilanteeseen. EI KUKAAN. Kiusaus oli sekä fyysistä että henkistä. Yläasteella olin täysin yksin, luokan ylimäääräinen, joka teki kaikki esitelmät yksin ja joka pakotettiin ryhmiin mukaan (meitä oli yksi tyttö "liikaa"). Lukiossa oli hyvä luokka henki, kun tuo yläasteen pahin kiusaaja narttu meni muualle kouluun. Amiksessa kiusaaminen taas jatkui ja sainkin tappouhkauksen (opettaja kuuli, mutta ylläri, ylläri.. Ei tehnyt asialle mitään..) ja lopetin koulun sitten kesken. Ei se köksä puoli muutenkaan olisi ollut se mun juttu..

Kiitos lapsuuden.. En luota kehenkään, olen rakentanut paksun muurin ympärilleni ja lasken ainoastaan tietyt ihmiset lähelle. 

Ap tässä. Voi, kuinka jokui sanoi hyvin; lapsuuden miettiminen tekee hyvin surulliseksi, ja kun pääsin lopulta kotoa pois olin niin onnellinen ja helpottunut.

MInä en ole saanut tai tarvinnut terapiaa. Olen jotenkin unohtanut suurimman osan kauheuksista, päiväkirjaankaan en lapsena kirjoittanut kuin runoja. Joskus tuntuu, että tapahtuiko ne kauheudet todellakin minulle, tuntuu uskomattomalta. Masentunut en ole varsinaisesti, mutta tarvitsen elämässäni paljon hiljaisuutta ja omaa aikaa. Sen olen hyväksynyt ja sallinut itselleni nyt aikuisena. Väsyn helpommin kuin muut ja saan vähemmän aikaan kuin monet tutuistani, olen jotenkin hidas. Tämä voi olla peroonani tai sitten lapsuudestani johtuvaa.

Äiti narsisti ja isä väkivaltainen. Lapsuus perseestä ja 5 vuotta Kelan psykoterapiaa. Äiti on varmaan vielä sadistikin kun ei koskaan estänyt isän hakkaamista. Meistä lapsista on pari poistunut tästä maailmasta omankäden kautta. Hitlerkin tappoi juutalaisia mutta meillä vihattiin omia lapsia. Terveisiä kulissiperheestä!

Y

2

ap taas täällä.....

Niin karmeita juttuja, että oma lapsuuteni tuntuu ihan kesyltä. Kamalistakin kokemuksista voi näköjään selvitä.

Voimia ja iso rutistus kaikille lapsena pahaa kokeneille.

2

2

Isä alkoholisti ja masentunut. Päissään joko aggressiivinen/arvaamaton (tappeli äidin kanssa, jahtasi veljeäni ympäri asuntoa ja löi tätä, pahoinpiteli lemmikkejä, hajotti paikkoja, sai raivokohtauksia...) tai omasta mielestään niin hauska seuramies (eli ärsyttävä kovaääninen jankkaaja ja viisastelija). Uhkaili itsemurhalla. Selvinpäin hiljainen ja masentunut mies. Alkoholismi eteni hiljaa mutta varmasti, kun olin pieni oli juominen "vain" putkina, sitten alkoi olla päivittäistä, lopulta meni päissään töihin ja sai potkut ja siitä se jyrkkä alamäki sitten alkoi... kotona oli aina kaoottista kun isä oli siellä, melkeinpä joka ilta huutoa/raivoamista/tappelua. Toivoin jopa joskus teininä, että isälle sattuisi jotain työmatkalla eikä se tulisi enää kotiin...no, lopulta se joikin itsensä hengiltä. Loppuajan mitä kotona asuin, se oli 24/7 kännissä. Putkareissuja muutaman kerran viikossa, kun sammui aina johonkin kaupungille ryyppyreissuilllaan.

Äiti on/oli masentunut, elämänhallinta muutenkin hukassa...ei jaksanut tehdä kotitöitä, koti saastainen (siis oikeasti, ei mikään sotkuinen perus lapsiperheen koti vaan lattiat/pöydät yms. pinttyneen lian ja pölyn peitossa, tiskejä ei pesty koskaan, haju tuli jo ulko-ovella vastaan ja tarttui vaatteisiin...), me lapset elimme eineksillä ja limuilla ja kuljimme likaisissa vaatteissa. Hävetti tuoda kavereita kotiin (tai eihän niitä voinut edes tuoda silloin kun isä oli kotona...).Toisaalta äiti oli myös melko kontrolloiva. Veljelläni puhkesi psykoosi nuorena, eikä hänellä edelleenkään tunnu oikein olevan asiat kunnossa...:(

Itse olen opiskellut hyvän ammatin (muutenkin pärjäsin koulussa aina melko hyvin), on vakituinen työ, auto, omistusasunto... olen kiltti, miellyttämisenhaluinen ja alkuun ujo. Iloitsen pienistäkin asioista, jotka ovat ehkä muille arkipäivää (kotona lämmintä ja puhdasta, kukaan ei huuda, puhtaita vaatteita, ruokaa jääkaapissa... ihan tällaisia hölmöjä pikkujuttuja :) )... mutta häpeän taustaani, minulla on huono itsetunto ja vaikeuksia päästää ketään lähelle. Porukassa aina tuntuu, että olen se "outo" ja ulkopuolinen taustani takia.

"Komps + puukkohippaa kotona, poliiseja, löysin pari ruumista ja lukuisia itsemurhayrityksiä ja vapaudenriistoa lukittuna tunneiksi pimeään komeroon. Terkkuja ysäriltä."

Samaa, ruumiita tosin vain yksi. Juoppohullu väkivaltainen isä, sosiopaatti tai jakautunut persoonallisuus tms. äidillä. Perheessä vakavaa väkivaltaa, seksuaalista hyväksikäyttöä ym, loput voitte kuvitella... Itse varmaankin vahvuuteen sairastunut. Ensi vuonna jo 50v, paljon elämästä oppinut ja siinä hyvin selvinnyt, ehkä. Tunteiden näyttäminen vaikeaa ja itsehillintä korostunutta.