Auttakaa parisuhdekriisissä. :( Tunnen tukehtuvani ja kuihtuvani

Mullakin oli vast 40+ iässä ensimmäistä kertaa elämässä oma asunto, jossa oli oma nimeni ovessa. Tutnui mahtavalta, oma koti, omat rahat ja oma vapaus.

Parisuhteessa menee vaan hyvin usein niin että se on miehen ympärille rakennettu systeemi, jossa nainen joutuu aina pyörimään satelliittina ympärillä. Koskaan ei saa olla oma itsensä täysillä.

Mullakin ahdistus oli sellaista etten saanut useaan vuoteen edes nukuttua kun tuntui että vieressä nukkuu vieras ihminen.

Joka aamu herätessä alkoi ahdistus, kun tiesi ettei edes aamukahvia saanut juoda rauhassa kun mies aloitti nalkuttamisen heti silloin. Jos oven takana oli pölyä, hän ei voinut ottaa harjaa ja lakaista sitä, vaan ainoa ratkaisu oli ruveta nalkuttamaan mulle, kunnes menin kesken aamukahvin siivoamaan sen. Jos näytin olevani suuttunut tilanteesta, sekin oli väärin. Ihan kuin olisi ollut "töissä" kotonaan, ei hetken rauhaa. Tuntui ettei enää saanut henkeä.

Hänestä minun olisi pitänyt aina istua kotona hänen vieressään. En olisi saanut opiskella, käydä lenkillä, enkä tavata ystäviäni. Mutta vaikka haluasi minut kotiin viereensä, kaikki tapahtui vain hänen ehdoillaan, hänen takiaan. Koskaan mies ei voinut lähteä kanssani minnekään, eikä jakaa mitään joka oli minun valitsemani, minun kiinnostukseni kohde. Kaiken piti pyöriä vain miehen ehdoilla. Eli jos tapasimme ystäviämme se tarkoitti miehen ystäviä, minä jouduin istumaan ja juttelemaan miehen ystävien vaimojen ja tyttöystävien kanssa, joita en ollut valinnut ystävikseni, ja joiden kanssa mulla ei ollut mitään yhteistä.

Olin ikään kuin statisti omassa elämässäni. Joko olin yksin leffassa tai sitten vieraan miehen kanssa vieraiden "ystävien" kanssa. Lomamatkallekin jouduin lähtemään yksin, koska mies ei halunnut "tuhlata rahaa".

Tajusin, etten ole miehelle ihminen, persoona, vaan vain kuin huonekalu. Kuka tahansa olisi voinut täyttää paikkani hänen elämässään. Se oli mulle kuin työ, tehtävä.

Mulla sen sijaan ei olisi saanut olla omaa elämää. Mun tekemisillä, mielipiteillä ja kiinnostuksen kohteilla ei mitään väliä, sillä mitä minä halusin elämältä ja parisuhteelta ei myöskään. Olin kuin matkustajana junassa, jonka määränpäätä en tiennyt ja jota en saanut ohjata.

Oli pakko lähteä ihan oman terveyden takia. Hyvä päätös. Miehelle, joka muuten oli mukava ja kiltti ihminen, se oli shokki. Hän alkoi vasta kelata asioita sitten 6 kk eron jälkeen ja tajusi vasta sitten miten ihana ihminen olin kun minua ei enää ollut hänen elämässään. Hänen kyyneleensä eron jälkeen kyllä liikuttivat minua miksi oli sitten kohdellut mua kuin esinettä tai kotieläintä liiton aikana? Olivatko kyyneleet sittenkin enemmän itsesääliä kuin kaipausta?

Tajusin itse että hänelläkin oli ollut joku kriisi, ja oli sulkeutunut itseensä. Mutta jos ei parisuhteessa pysty ottamaan toista ihmistä huomioon persoonana, eikä koskaan avautua ja keskustella rehellisesti, niin ei toinen ihminen voi sua kaivaa sieltä kuopasta. Yritin kyllä saada kontaktia. Olin antanut hänelle lukemattomia kertoja mahdollisuuden keskustella, tulla mun kanssa vaikka vain 20 min lenkille tai leffaan tai edes jutella aidosti ihminen ihmiselle - hän oli päättäväisesti kieltäynyt siitä. Aikuista ei vaan voi pakottaa.

Mun osalta päätös oli hyvä, päiväkin olisi ollut liikaa tuossa tilanteessa. Mulle alkoi uusi elämä ja uusi ura. Koskaan en ole katunut. Miehen elämä ei eron jälkeen ole ollut kovinkaan onnellista eikä parisuhteet onnistuneet, joten uskon ettei hän kuitenkaan muuttunut mitenkään.

[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 18:25"]Minullakin on kova itsenäistymistarve ja ikä tosiaan nelissäkymmenissä. Suunnittelen mieheltä salaa IKIOMAN kotini sisustusta jne... voi vitsi että haluaisin kerrankin saada päättää ja huolehtia asioistani ihan ITSE. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan säätöön ja kompromissien tekoon parisuhteessa...
[/quote]

Sisustusta? HÄH :O