Masentaa ja ahdistaa kun kukaan ei välitä

Vierailija kirjoitti:

Tosi paha mieli :( :`( . Minusta ei välitä kukaan eikä kukaan ole kiinnostunut minusta.  En ole kenellekkään arvokas. Kukaan ei odota mun vierailujani ja minusta ei iloitse kukaan. Oon semmonen ihan kiva, ei mua siis vihata mutta ei kukaan ole kiinnostunut tai pidä "ihmeellisenä" ja arvokkaana yksilönä niinkuin jokaisen tulisi kokea olevansa.

Sori itsesääli. On vaan niin kurja mieli tästä. Minä aikuinen ihminen makasin äsken pöydän alla itkemässä kun tuli niin huono mieli ja halu päästä jonnekin suojaan. Nyt tämä ehkä auttaa kun vuodatan tänne ja jatkan iltaani!

❤

Miten tähän maahan saataisiin välittämisen kulttuuria?

Eihän kukaan halua olla tärkeä toiselle vain niin kauan kun itsestä on hyötyä, esim tuo että pitäisi ryhtyä auttamaan muita ja ilahduttamaan jne, ne muut saattaa tykätä sitten vain siitä miten voivat hyötyä eivätkä toisen persoonasta lainkaan. Yhtä hyvin voisi ostaa itselleen vuokrakavereita jos pointti on siinä mitä itse antaa muille, muiden antamatta itselle mitään. Toki tuota kautta VOI syntyä myös vastavuoroinen aito ystävyys mutta kaikki varmaan tietää tyyppejä vaikka töissä tai lapsen harrastuksessa kenestä ei muuten välitä mutta kun siitä hyötyy niin niin kauan se on hyvä olla olemassa. Mutta ei kukaan halua olla se tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Miten tähän maahan saataisiin välittämisen kulttuuria?

Kasvatuksella. Ja siihen sisältyy siis myös oma esimerkki eikä vain se, mitä sanoo. Välittäminen on hävinnyt samaa tahtia kuin on ajateltu, että vain saman katon alla asuvat ihmiset ovat hyviä ja tärkeitä ja kaikki muut ovat pahoja ja turhia. Jos lapsi oppii pienestä pitäen, että vanhemmat soittelevat tai pitävät muilla tavoin yhteyttä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa, lapsi oppii, että sellainen on ihan normaalia. Ei ole haitaksi raapustaa joulun alla yhdessä lasten kanssa perinteiset joulukortit kaukaisemmillekin sukulaisille ja laittaa synttärionnittelutkin menemään. Kutsua kylään, viettää juhlia yhdessä (vrt "taas anoppilaan jouluksi, en kyllä yhtään halua") jne. Jos lapsensa opettaa siihen, että he ovat osa perhettään vain 18-vuotiaaksi asti, sen jälkeen saavat pärjätä miten parhaiten taitavat ja heidän puolisonsa ei ainakaan kuulu edes sukuun saati perheeseen, niin eipä mitään välittämisen kulttuuria pääse syntymäänkään. 

Ymmärrän sinua ap. Minulla on sama tilanne. Parhaani olen yrittänyt niillä voimavaroilla joita minulla on mutta eihän ne riitä. Tulen sentään toimeen itseni kanssa ja siksi vietän aikaa yksin. Välillä tarvitsi kuitenkin vähän muitakin ympärille mutta eipä ole ketään. Minuun on helppo tutustua ja olen käytettävissä mutta ei minua kukaan arjessa eikä juhlassa muista.

En jaksanut luke koko ketjua mutta tässä minun ratkaisuehdotus ahdinkoosi. Toimii jos olet nainen.

Laihduta ja laita ulkonäkö kuntoon. Ja vieläpä oikeasti hyvään kuntoon. Treenaa pyöreät pakarat. Kasvata naisellinen tukka. Hanki naisellisia vaatteita. Opettele naisellinen käytös. Sitten treffeille vain eri miesten kanssa ja sieltä valkkaan sen kenet haluat itteäs rakastamaan. Juu, nyt pystyy ihan tosissaan valkata, kauniilla naisilla sellainen onnistuu.

Miehelle älä paljasta epätoivoas äläkä ripustaudu, anna mielummin miehen ripustautua suhun. Valitse vakaaluonteinen turvallinen mies.

Näin mä tein kun tän aikoinani tajusin. Olin masentunut ja yksin, todella rakkaudenkipeä. Miehet eivät musta huolineet muutakuin yhdeksi illaksi. (En tajunnut että syy on kehno ulkonäköni) Laihdutin 82 kilosta 56 kiloon, aikaa kului yli vuosi. Tänä aikana opiskelin kaikki muutkin miestenhurmauskonstit. Kaunistuin todella.

Nykyään olen kihloissa ihanan insinöörimiehen kanssa. Saan rakkaudenosoituksia päivittäin ja voin todella sanoa että tuo yksinäisyysongelma on historiaa.

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut luke koko ketjua mutta tässä minun ratkaisuehdotus ahdinkoosi. Toimii jos olet nainen.

Laihduta ja laita ulkonäkö kuntoon. Ja vieläpä oikeasti hyvään kuntoon. Treenaa pyöreät pakarat. Kasvata naisellinen tukka. Hanki naisellisia vaatteita. Opettele naisellinen käytös. Sitten treffeille vain eri miesten kanssa ja sieltä valkkaan sen kenet haluat itteäs rakastamaan. Juu, nyt pystyy ihan tosissaan valkata, kauniilla naisilla sellainen onnistuu.

Miehelle älä paljasta epätoivoas äläkä ripustaudu, anna mielummin miehen ripustautua suhun. Valitse vakaaluonteinen turvallinen mies.

Näin mä tein kun tän aikoinani tajusin. Olin masentunut ja yksin, todella rakkaudenkipeä. Miehet eivät musta huolineet muutakuin yhdeksi illaksi. (En tajunnut että syy on kehno ulkonäköni) Laihdutin 82 kilosta 56 kiloon, aikaa kului yli vuosi. Tänä aikana opiskelin kaikki muutkin miestenhurmauskonstit. Kaunistuin todella.

Nykyään olen kihloissa ihanan insinöörimiehen kanssa. Saan rakkaudenosoituksia päivittäin ja voin todella sanoa että tuo yksinäisyysongelma on historiaa.

😂😂😂😂

Onko DI vai jouduitko opistoinssiin tyhtymään?

Mun mielestä on ihan hyvä tajuta ettei kukaan välitä. Se on oivaltamisen ensi askel sillä tiellä, että tajuaa taapertavansa ihan yksin tässä maailmassa. Jos kuolet huomenna niin maailma jatkaa menoa. Siksi tee olosi niin hyväksi kuin kykenet, nauti jostain ota ilo irti koska olet elämän lahjan itsellesi saanut. Valittamalla ja itsesäälillä ei saa mitään aikaan.

Mene ja aloita joku uusi harrastus. Jos on oikea masennus hoidata itseäsi. Voit myös kysyä kiinnostaako sinua? Oletko kiinnostunut toisista ihmisistä? Oletko joskus ajatellut muita kuin itseäsi ja tehnyt jotain auttavaa työtä, antanut apua? Minä väitän ettet ole, koska sinä ajattelet vain itseäsi, mutta silti kaipaat, että jostain saapuisi ihmeitä.

Joo tietenkin diplomi-insinööri 😀

Hei, oikeasti, Jeesus on vastaus. Niin löperöltä lässytykseltä kuin se saattaa kuulostaakin, jos ei ole kokenut, niin se on silti totta.

Oikeasti, kun tajuat, tiedostat, heräät USKOmaan sen, että on olemassa JUMALA, kaikkivaltias, koko maailmankaikkeuden luoja, joka on sinutkin tehnyt, nimeltä kutsunut. Mieti, joku niin suuri, mahtava ja tärkeä, on oikeasti olemassa, ja rakastaa juuri sinua. Väkevällä, voimakkaalla, lujalla rakkaudella. Hän on sinua kohtaan kärsivällinen, hän ei sinua koskaan jätä. Hän auttaa sinua, ja mitä eniten tässä maailmassa kaipaat, sen sinä saat.

Ja Jumala tekee myös ihmeitä. Itse olen saanut kokea tämän Jumalan rakkauden ihan fyysisenä tuntemuksena, koin kuinka yhtäkkiä tajutessani (kävin sielunhoitajan kanssa keskustelua ihan netin välityksellä, kun hain netistä apua masennukseen ja ahdistukseen) tajusin, siis oikeasti tajusin ja sisäistin, että Jeesus on kuollut munkin puolesta, että mä sausin elää.. toki sen olin kuullut monesti aiemminkin, mut siinä hetkessä se jotenkin iskostui muhun, ymmärsin kuinka suuresta rakkauden teosta siinä on kyse, ja että oikeasti se koskee juuri minuakin (eikä vain muita, joitain "kunnon ihmisiä") Tässä hetkessä mun ympärille tuli valtava rakkaus, ikäänkuin lämmin viltti johon minut olisi kääritty. Tuli valtavan rakastettu olo, kupliva ilo, kiitollisuus.. sanoilla on oikeasti vaikea kuvailla, vaikka kuinka hehkuttaisin ja käyttäisin superlatiiveja, jäisi kuvaus laimeaksi. Niin uskomattoman upea ja yliluonnollinen tämä kokemus oli. Sitä kesti kolme päivää, tuota äärimmäisen onnellista "lämmin viltti ympärillä"-oloa. En tiedä kokevatko kaikki tätä, ehkä eivät, mutta Jumala varmasti tietää mikä juuri kenellekin on tarpeen, ja mulle se oli näköjään tällainen kokemus. Sen jälkeen en ole epäillyt Jumalan olemassaoloa, ja elämääni on tullut pysyvä merkitys, turva ja rauha.

Ja tämä sama on tarjolla teille muillekin. Etsikää niin te löydätte, sanoo Raamattu, ja se on totta.

Lue Raamattua tai kuuntele sitä netistä (esim. googlaa "Raamattu kannesta kanteen"), katso TV7, tai mene seurakuntaan, tai hanki ja lue kristillistä, hengellistä kirjallisuutta. Kirjastostakin löytää. Siunausta!

Nosto!

Olen aina ollut yksinäinen ja ei suosittu. Minulla ei ole kuin muutama ystävä/kaveri jotka taasen ovat suositumpa ja sosiaalisempia kuin minä ja heillä on laajat kaveripiirit joten olen aina se jota tavataan jos muilta jää aikaa, se "kakkosvaihtoehto".

Koronan ja etätyön myötä tilanne on pahentunut. Nyt en näe edes työkavereita ja päivittäiset, vähäisetkin kuulumisien nopeat vaihtamiset ovat jääneet pois.

Aamu alkaa nopeilla huomenien heitoilla skypeen työkavereille, se on siinä. Perjantaina mukavat viikonloput.

Välillä olen viikolla yrittänyt pyytää käymään muutamaa ystävää viikonloppuna tai vaikka viikolla illalla. Vastaus on aina ettei ehdi, pitää tavata joku muu tai jotain muuta menoa. Viimeksi olen yhden ystäväni nähnyt viime heinäkuussa, tämän jälkeen en ole nähnyt ketään ystävää (voiko näitä enää ystäviksi sanoa?) ja tämän jälkeen on lokakuussa toinen soittanut, sitten parit viestit välillä ja hyvän joulun ja onnellisten uuden vuoden toivotuksien jälkeen ei mitään.

En oikein jaksa mitään. Töitä, ja nykyään kolme kertaa viikossa viiniä turruttamaan tyhjyttä sisällä ja sama kuvio toistuu viikosta toiseen. Välillä odotan koronan häipyvän harmaiden pilvien lailla pois ja elämän palaavan edes matkustamisen muodossa. Välillä lannistun täysin ja ajattelen loppuelämäni elämän menevän näin, samaa rataa... etätyötä, viiniä, yksinäisyyttä, kaupassa käynti, lenkkeilyä, siivoamista..neljänseinän sisällä oloa yksin vellovassa pahassa olossa siihen saakka kunnes elämä on ohi ja päättynyt.

Mulla ei ole ystäviä, työkollegatkaan, heistä muutamat eivät ole aitoja ystäviä, sillä keskustelu heidän kanssaan on pinnallista tai jopa täysin tyssää, jos aiheena on mun elämä ja ongelmat, kun taasen jos jutellaan heidän asioistaan niin keskustelu jatkuu ja jatkuu. Edes sukulaiset eivät ole läheisiä. Helppo selitys on tietenkin syyttää minua, että minä tässä olen syypää yksinäisyyteeni.

Sullla on liian vähä rahaa.

Olen ollut jo vuoden koronaloukussa toisessa maassa eikä ketään kiinnosta paskaakaan. Sitä sattuu.

Hankkikaa rahaa. Mulla piisaa ystäviä kun alkoi olla paljon rahaa.

Raha on se juttu nylyään mikä yhdistää ihmiset. Ei minulla muuta. Jatkakaa !

Vastataanpa ketjuun täältäkin. Samanlaisia tuntoja itsellä kuin monilla muillakin, omalla kohdallani käytän termiä "varakaverisyndrooma" - siis ihminen joka tuntuu kelpaavan seuraksi muille vain silloin kun parempaa ei ole tarjolla tai josta voi lypsää jonkinlaista hyötyä. Ja tämän asetelman koen seuranneen elämässäni jo ala-asteelta lähtien. En ole psykologi, mutta koen että tässä kyseessä on ihmisen persoonallisuus, niin syvälle rakentunut luonteenpiirre jota ei voi muuttaa ainakaan olennaisesti. Olen hiljainen introvertti, en suulas ekstrovertti joka johtaisi keskustelua porukassa. Kahden kesken kyllä puheliaampi jos vain puheenaiheet ovat sopivia.

Lisäksi koen olevani erittäin rehellinen - en lupaa mitään, mitä en voi pitää tai jos siihen sisältyy varauksia tuon ne avoimesti ilmi. En tiedä sitten, onko epärehellisyydestä hyötyä jos haluaa paljon kavereita ja huomiota osakseen. Itse arvostan yli kaiken aitoutta. Säästöjä ja omaisuuttakin on jo karttunut kohtuullisesti, mistä tosin pidän vähän melua ettei näitä "hyödynkärkkyjiä" alkaisi pyöriä ympärillä. Käyn melko harvoin missään koti-työmaa-lähikauppa-lähimetsän lenkkipolku -akselin ulkopuolella, koska en viihdy isoissa massatapahtumissa.

Tästä päästäänkin tähän kaikenkattavaan korona-aikaan: jos tästä itse jotain hyvää pitäisi sanoa, niin sen, että todella moni muu joutuu pakon sanelemana muuttamaan elämäntyyliään lähemmäs omaani: karsimaan kontaktejaan, menojaan, jopa luopumaan työpaikastaan (onneksi itse olen saanut olla työssäni, samoin työtoverit). Omaan elämääni korona on hyvin vähän vaikuttanut suoraan, vaikkakin siitä käytävää jokapäiväistä (tykittävää) uutisointia on raskasta seurata - jos ylipäätään vaivaudun seuraamaan.

Eli aloittajalle näin kiteytettynä: (lähes) kaikkeen tottuu. Itse olen jo kauan sitten hyväksynyt elämän kovat lainalaisuudet: en voi pakottaa muita kaveeraamaan kanssani, mutta en myöskään voi muuttaa persoonallisuuteni kovinta ydintä: hiljaista introverttiyttä. Sinkkuna olen pysynyt, mutta lähintä sukua kuuluu päivittäiseen kontaktipiiriini, joten keskivertoarki on rauhallista ja stressitöntä kun sen on saanut muokata mieleisekseen (perheriitoja ei siis ole kun ei ole perhettäkään). Muutama sydänystäväkin on elämään tullut aikojen saatossa, mutta tiemme ovat myöhemmin erkaantuneet - kuoleman, muuttojen tms. vuoksi. Tällä hetkellä sukuunkuulumattomia sydänystäviä ei ole yhtään.

Yhden "kilttimiehen" stoori

Minä tiedän jo, etten kelpaa. Yh ilman tukiverkostoa, ei sukulaisia, ei ketään. Isä ei halua tavata lastaan, koska ei halua, että mulla on elämää, sanonut ja huutanut tästä mulle useasti. En pääse edes työpaikan koulutuksiin, liiton koulutuksista puhumattakaan, ja töitä saan vääntää öisin ja viikonloppuisin. Nopeasti on ystävät kaikonneet, kun tajunneet, etten pysty juoksemaan heidän jutuissaan nopealla temmolla, vaan vapaa-aika on monimutkaisesti järjesteltävissä.

Vierailija kirjoitti:

Tosi vanha ketju. Siis vm 2014. Mitähän ap:lle kuuluu nyt? Ilmeisesti tämä on kuitenkin yleinen ongelma. Se joka kokee olevansa yksin - ei ole yksin. Meitä ja heitä on paljon. Niin myös elämässä pettyneitä ja siipeensä saaneita. Ja niitä jotka kokevat olevansa umpikujassa joka suhteessa. Perheen, työn, opiskelun ja elämän suhteen. Kaikki on jo katsottu: vuosien terapiat. Rikkinäistä on yritetty paikata, mutta elämä ei ole parantunut. Mitään ei ole enää odotettavissa. Paitsi kuolema.

Jeesus

Vierailija kirjoitti:

Hei, oikeasti, Jeesus on vastaus. Niin löperöltä lässytykseltä kuin se saattaa kuulostaakin, jos ei ole kokenut, niin se on silti totta.

Oikeasti, kun tajuat, tiedostat, heräät USKOmaan sen, että on olemassa JUMALA, kaikkivaltias, koko maailmankaikkeuden luoja, joka on sinutkin tehnyt, nimeltä kutsunut. Mieti, joku niin suuri, mahtava ja tärkeä, on oikeasti olemassa, ja rakastaa juuri sinua. Väkevällä, voimakkaalla, lujalla rakkaudella. Hän on sinua kohtaan kärsivällinen, hän ei sinua koskaan jätä. Hän auttaa sinua, ja mitä eniten tässä maailmassa kaipaat, sen sinä saat.

Ja Jumala tekee myös ihmeitä. Itse olen saanut kokea tämän Jumalan rakkauden ihan fyysisenä tuntemuksena, koin kuinka yhtäkkiä tajutessani (kävin sielunhoitajan kanssa keskustelua ihan netin välityksellä, kun hain netistä apua masennukseen ja ahdistukseen) tajusin, siis oikeasti tajusin ja sisäistin, että Jeesus on kuollut munkin puolesta, että mä sausin elää.. toki sen olin kuullut monesti aiemminkin, mut siinä hetkessä se jotenkin iskostui muhun, ymmärsin kuinka suuresta rakkauden teosta siinä on kyse, ja että oikeasti se koskee juuri minuakin (eikä vain muita, joitain "kunnon ihmisiä") Tässä hetkessä mun ympärille tuli valtava rakkaus, ikäänkuin lämmin viltti johon minut olisi kääritty. Tuli valtavan rakastettu olo, kupliva ilo, kiitollisuus.. sanoilla on oikeasti vaikea kuvailla, vaikka kuinka hehkuttaisin ja käyttäisin superlatiiveja, jäisi kuvaus laimeaksi. Niin uskomattoman upea ja yliluonnollinen tämä kokemus oli. Sitä kesti kolme päivää, tuota äärimmäisen onnellista "lämmin viltti ympärillä"-oloa. En tiedä kokevatko kaikki tätä, ehkä eivät, mutta Jumala varmasti tietää mikä juuri kenellekin on tarpeen, ja mulle se oli näköjään tällainen kokemus. Sen jälkeen en ole epäillyt Jumalan olemassaoloa, ja elämääni on tullut pysyvä merkitys, turva ja rauha.

Ja tämä sama on tarjolla teille muillekin. Etsikää niin te löydätte, sanoo Raamattu, ja se on totta.

Lue Raamattua tai kuuntele sitä netistä (esim. googlaa "Raamattu kannesta kanteen"), katso TV7, tai mene seurakuntaan, tai hanki ja lue kristillistä, hengellistä kirjallisuutta. Kirjastostakin löytää. Siunausta!

Siis tämä mun piti sanoa mutta onneksi joju muu oli jaksanut kirjoittaa enempiki ku minä vain yhden sanan/nimen 😂

* joku