Mikähän ihmisessä on ns. vialla kun yhtäkkiä yllättäen katkeaa pitkäkin ystävyyssuhde kuin seinään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset muuttuu iän myötä. Huomataan ettei ole enää mitään yhteistä vanhojen kavereiden kanssa.

Oma otokseni on liian pieni, mutta kokemukseni mukaan tämä on lähinnä naisten juttu. Minun kaveripiirini on säilynyt vuosikymmeniä. Siis siten, että ketään ei ole koskaan pudotettu pois. Tunnen työn, harrastuksen, naapuruuden ym. kautta useita miehiä, joilla on täsmälleen sama tilanne. Uusia kavereita voi toki tulla ajan myötä, mutta silti ne vanhat säilyvät siinä rinnalla.

Ja minulla on myös äiti, sisko, vaimo, kaksi exää ja tytär. Heillä tilanne on juuri tässä ketjussa kuvatun kaltainen. Jotenkin jää vaikutelmaksi, että ystävistä pitää olla jotain hyötyä heille. Ja tosiaan rasittavaksi käynyt ystävä jätetään.

Ihan perusäijänä ja -ihmisenä sitä kuvittelisi, että ne oikeat ystävät ovat sitä varten, että voidaan puida yhdessä vaikeitakin asioita kuten avioeroja tai sairastumisia. Monologiahan se silloin pitkälti on, mutta toisaalta lähes kuka tahansa joutuu elämässään vaikeisiin tilanteisiin. Ja silloin vuorot vaihtuvat.

Minä tunnen yhden tällaisen miehen. Opiskeluaikana tuli meidän porukoihin ja oli kuin mitään muita ystäviä ei olisikaan. Jossain vaiheessa sitä mietittiin, kun yleensä uusien ihmisten myötä tulee mukana niitä vanhojakin kavereita (ellei ole muuttanut muualta, tietenkin). Kuitenkin ihan sosiaalisesti kyvykäs kaveri.

Parin vuoden päästä hällä meni sukset ristiin meidänkin porukan kanssa, ei edes mitään niin ihmeellisiä juttuja. Hävisi uusiin piireihin sitten.

En tiedä miksi oli näin. Hyvin vaitonainen oli taustoistaan. Yhden naispuolisen vastaavan tapauksen tunne, ja hänellä oli alkoholistiperhe. Yleensä melkein niillä joilla on suuria, toistuvia ongelmia ystävien kanssa, on jotenkin vaikea perhetausta. Surullista kyllä. Niillä keillä jo on annetaan, niillä kenellä ei, otetaan. Vaikka itse olisikin se, joka itseltään ottaisi.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää nämä marttyyrit "olin kuuntelija ja terapeutti, autoin ja annoin". Ärsyttää, koska jätin juuri tällaisen kaverin itse. Hän alkoi aina auttaa ja korjata minua, jos vain totesin jonkin asian joka minusta kuului normaaliin elämään.

Esim.

"väsyttää."

"Oletko tutkituttanut ferritiinisi? Mulla helpotti kun vaihdoin kokonaan luomuun kotiruokaan. Kannattaa sinunkin kokeilla. Väsymys johtuu siitä että energiasi vuotaa hukkaan. Kuuntele tätä energiahoitajaa. Lue tämä self-help -kirja."

Jos otat asian puheeksi niin sinulla on velvollisuus tehdä sille jotain. Jos et halua kuulla neuvoja tai kestä toisen ihmisen huolta kunnostasi niin älä puhu sellaisista asioistasi mitään. Käytät muita roskakorina. Sinä et välitä muista joten luulet että muutkaan ei sinusta. Et näköjään ymmärrä miten kuluttava olet.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sosiaalisia taitoja selvittää mikä mättää. Aiemmin siis katkaisee ystävyyden kuin selvittäisi asian.

Niin tai ei ole HALUA selvittää. Jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa niin miksi pitäisi alkaa selvittää välejä?

Vierailija kirjoitti:

En ole katkaissut välejä mutta olen ottanut etäisyyttä ja pitänyt harvemmin yhteyttä erääseen ystävään. Syynä että ystävyydestä tuli yksipuolista. Olin vain häntä varten. Kuuntelin, tuin, olin olkapäänsä, autoin arjen asioissa ja ratkaisemaan hänen ongelmia, päivittäin. Väsyin siihen. Ystävä muuttui todella pinnalliseksi ja itsekeskeiseksi, petti luottamukseni. Lopulta kehui vain itseään ja omaa elämää kun suurimmat ongelmat oli selätetty. Tuli tunne että hän halusi näyttää että hänellä menee paremmin kuin minulla. En nähnyt hänessä enää sitä samaa ystävää kuin ennen, ei ollut enää yhteistä. Ahdistuin hänestä, hänen kanssaan en pystynyt olemaan aito. Kontaktien harventaminen on ollut oikea ratkaisu, olen voinut psyykkisesti paremmin.

Tässä ei vissiin kestetty sitä ettei enää auttajan roolia ollutkaan. (sivusta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sosiaalisia taitoja selvittää mikä mättää. Aiemmin siis katkaisee ystävyyden kuin selvittäisi asian.

Niin tai ei ole HALUA selvittää. Jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa niin miksi pitäisi alkaa selvittää välejä?

Kyllä pitäisi mennä kaverin kanssa pariterapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutuin itse ihmisenä. Lähipiirissä oli vakavaa sairautta, jonka siirtyessä terminaalivaiheeseen en jaksanut pitää yhteyttä ystäviin. Läheisen kuoleman jälkeen en ole kaivannut entisiä ystäviä. Tämä voi olla osa surutyötä, mutta tuntuu ettei menneeseen ole paluuta. Minulla on hyvä puoliso ja läheiset suhteet sisaruksiini. Tällä hetkellä en kaipaa muita ihmisiä arkeeni enkä jaksa kuunnella muiden murheita. Itsekästä, tiedän. 

Ymmärrän sinua. Mieheni perheenjäsen kuoli yllättäen ja se vaikutti minuunkin. Jotenkin entiset jutut tulivat merkityksettömiksi ja muutuin. Miehen tukeminen oli ja on prioriteetti, tai sitä ennen huolehdi omasta jaksamisesta. Ei siitä riitä muiden draamailuihin.

Otan osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sosiaalisia taitoja selvittää mikä mättää. Aiemmin siis katkaisee ystävyyden kuin selvittäisi asian.

Niin tai ei ole HALUA selvittää. Jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa niin miksi pitäisi alkaa selvittää välejä?

Kyllä pitäisi mennä kaverin kanssa pariterapiaan.

Reps 😂

Mutta tällaista puhettahan meille tuputetaan naistenlehtien sivuilla. Kaverisuhteelta odotetaan lähes yhtä paljon tai ehkä enemmän kuin parisuhteelta. Pitäisi ilmaista tarpeensa ja jos tarpeet ei täyty, käydä kehityskeskusteluja. Jättäminen pitäisi jotenkin yhdessä sopia, kun parisuhteesta saa vain lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset muuttuvat ja alkaa vähitellen huomaamaan ettei ole mitään yhteistä enää. 

Tämä! Mulle kävi näin: pitkä ystävyys haaltui mutta en kehdannut katkaista sitä. Usein olin kiusaantunut puhelun jälkeen. Itse en soittanut hänelle koskaan. Hän ylläpiti ystävyyttä. Se alkoi olla niin feikkiä, että toivoin sen loppuvan. Hän puhui vanhoista nuoruuden asioista ja haukkui miestään. Ei ollut mulle kivaa kuunnella. Meillä oli erilaiset moraalikäsitykset myös, mm pettämisestä. En silti juorunnut hänen miehelleen asiasta. En puhunut omista asioistani juuri koskaan, tuntui että oltiin niin eri tasoilla. Mä olin yksinhuoltaja ja hän mm halusi tietää miten mä ylläpidän seksiasioitani. En kertonut.

Sitten hänelle sattui yhtä ja toista, jonka seurauksena sekosi päästään. Ilmoitin viestillä, että nyt taitaa olla tauon paikka. Siinä vaiheessa haukkui minut. Olin useasti sanonut terapiasta ja vertaistuesta, jota minä en voinut olla.

Edelleen tulee joulukortteja, toivoo meidän palauttavan suhteemme ennalleen. Onneksi ei enää soittele. Jos selvinpäin soitti, oli suht ok, mutta soitteli myös kännissä. Mä en enää juo ja hän mm nukahti kesken puhelun ...

Eli: katso kriittisesti omaa käytöstäsi ihmisen suhteen eli kysele peililtä mikä ihmisessä on vikana. Rehellisesti. Et pysynyt kärryillä suhteessa, joten yhtä hyvin sen saa lopettaa Kuin roikottaa riippana perässä. Ystävyydet muuttuvat. Aikoinaan meilläkin oli huippuhauskaa yhdessä.

Olen tämän vuoden ajan puhunut terapeutille ja se on parempaa kuin huono ystävyys jossa jäisi tunne että jää jotakin velkaa toiselle.

Ei mikään. Normaalia elämän kulkua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole katkaissut välejä mutta olen ottanut etäisyyttä ja pitänyt harvemmin yhteyttä erääseen ystävään. Syynä että ystävyydestä tuli yksipuolista. Olin vain häntä varten. Kuuntelin, tuin, olin olkapäänsä, autoin arjen asioissa ja ratkaisemaan hänen ongelmia, päivittäin. Väsyin siihen. Ystävä muuttui todella pinnalliseksi ja itsekeskeiseksi, petti luottamukseni. Lopulta kehui vain itseään ja omaa elämää kun suurimmat ongelmat oli selätetty. Tuli tunne että hän halusi näyttää että hänellä menee paremmin kuin minulla. En nähnyt hänessä enää sitä samaa ystävää kuin ennen, ei ollut enää yhteistä. Ahdistuin hänestä, hänen kanssaan en pystynyt olemaan aito. Kontaktien harventaminen on ollut oikea ratkaisu, olen voinut psyykkisesti paremmin.

Tässä ei vissiin kestetty sitä ettei enää auttajan roolia ollutkaan. (sivusta)

Ei se auttajan rooli hävinnyt. Vaikka ystävä pääsi niistä suurimmista ongelmista yli, niin edelleen tuen tarve jatkui, vain pienemmissä asioissa mutta edelleen päivittäin. Ja siinä sivussa se itsensä ylistäminen. Ihan mielelläni sanoudun irti auttajan roolista. Teen sitä jo muutenkin elämässä paljon joten joku raja siihenkin. Kyllä ystävyydessä pitää olla tilaa molemmille, ei vain ainaiselle toisen puheelle.

Ei kai ystävyys ole mikään elinkautinen?

Vierailija kirjoitti:

Ei kai ystävyys ole mikään elinkautinen?

Kyllä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää nämä marttyyrit "olin kuuntelija ja terapeutti, autoin ja annoin". Ärsyttää, koska jätin juuri tällaisen kaverin itse. Hän alkoi aina auttaa ja korjata minua, jos vain totesin jonkin asian joka minusta kuului normaaliin elämään.

Esim.

"väsyttää."

"Oletko tutkituttanut ferritiinisi? Mulla helpotti kun vaihdoin kokonaan luomuun kotiruokaan. Kannattaa sinunkin kokeilla. Väsymys johtuu siitä että energiasi vuotaa hukkaan. Kuuntele tätä energiahoitajaa. Lue tämä self-help -kirja."

Jos otat asian puheeksi niin sinulla on velvollisuus tehdä sille jotain. Jos et halua kuulla neuvoja tai kestä toisen ihmisen huolta kunnostasi niin älä puhu sellaisista asioistasi mitään. Käytät muita roskakorina. Sinä et välitä muista joten luulet että muutkaan ei sinusta. Et näköjään ymmärrä miten kuluttava olet.

Roskakoritekniikka on pelottavan yleinen. Tiedostaminen auttaa ja oman itsen suojaaminen. Jos haluaa olla vastaavissa suhteissa, pitää vain muistaa omat valinnat.

Meillä taisi käydä näin. Olimme reissussa. Pitkäaikainen ystäväni käyttäytyi koko reissun ajan tosi huonosti. Haukkui ihmisiä, piikitteli, käskytti, ei joustanut. Kaikki olisi pitänyt tehdä hänen pillin mukaan. Jos ei, niin aloitti riidan, huutamisen. Täysin lapsellista käytöstä aamusta iltaan. Oltiin kaikki ihan kypsiä. Kaksi kertaa yritin jutella tilanteesta, että ei voi näin käyttäytyä muita kohtaan.

Kotimatkalla sitten sanoin, että nyt on pakko keskustella, mitä reissussa tapahtui. Ei pystynyt antamaan mitään järjellistä syytä käytökselleen. Sanoin, että en voi hyväksyä täysin asiatonta käytöstä itseäni ja muita kohtaan. Nyt on kuulemma sydän juuriaan myöten loukkaantunut minulle. Siinä meni useampi ystävyys kerralla poikki.

Mulle kävi noin kun kasvoin henkisesti ja huomasin olevani ympäröity kusipäillä. Hei hei.

Ystävä ei vastannut viestiin enää eli mun puolesta jos haluaa ghostata, niin en jaksa yrittää enää. Ei mene enää läpi ettei muista vastata jne, kun somessa roikkuu päivitellen milloin mitäkin. Jos ei ole pokkaa sanoa päin naamaa mistä kenkä puristaa, niin antaa olla.

Kun harvakseltaan soitin, sain tekstiviestin että oliko sulla jotain asiaa, kun olin pyöräilemässä tms. Puolen vuoden päästä soitti takaisin, että on ollut kiireitä. Joo, ei siinä mitään, aina ei ole aikaa ja elämässä erilaisia kausia. Mutta mitä tuosta nyt voisi ajatella muuta kuin antaa olla. Jos aina kutsuu kylään, mutta ei itse käy koskaan, niin viestihän se on sekin. Oletan, että ei ole kiinnostusta pitää yhteyttä paitsi keinotekoisin ystävänpäivä- ja hyvän joulun viestein.

Olen mieluiten yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää nämä marttyyrit "olin kuuntelija ja terapeutti, autoin ja annoin". Ärsyttää, koska jätin juuri tällaisen kaverin itse. Hän alkoi aina auttaa ja korjata minua, jos vain totesin jonkin asian joka minusta kuului normaaliin elämään.

Esim.

"väsyttää."

"Oletko tutkituttanut ferritiinisi? Mulla helpotti kun vaihdoin kokonaan luomuun kotiruokaan. Kannattaa sinunkin kokeilla. Väsymys johtuu siitä että energiasi vuotaa hukkaan. Kuuntele tätä energiahoitajaa. Lue tämä self-help -kirja."

Ei se ole marttyyriutta. Kaveri avautui aina, halusin tai en. Itse en tuputtanut mitään omia hoitoja tai neuvoja, lähinnä kuuntelin ja tsemppasin muuten. Kunnes väsyin.