Kuinka helppoa/vaikeaa on 35v+ akateemisen (tohtori) ja hyvässä työssä olevan sinkkunaisen löytää kelpo mies pääkaupunkiseudulta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Nykyajan nainen haluaa olla muutakin kuin pelkkä kodinkone.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lika barn leka bäst. Yliopistolta, työpaikalta, kavereiden kautta. Minä ja minun ystäväni olemme löytäneet akateemiset miehrmme ja naisemme näin. Suurin osa pariutui jo opiskeluaikoina.

Samanlainen tausta ja tietty samankaltaisuus on tärkeää. Todennäköisyys toistensa ymmärtämiseen kasvaa silloin merkittävästi. Liian samanlainen ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä. Ainakin itse on tullut koettua, että samalla alalla tai työpaikassa = sitä on tavallaan töissä aina. Joillekin tietty sekin voi sopia.

Näinpä. Hassu ketju, ihmeen paljon näitä trollien aloittamia ketjuja ilmestyy, ja ihmeesti ne pysyvät pinnalla. Takana oikea ongelma, hankaluus löytää kumppani? Jo vanhempana (60 v), akateemisena (FT, dos.) naisena en ole koekaan kokenut kumppanin löytämistä hankalaksi, tosin olen elänytkin lähinnä vain kahdessa pitkässä suhteessa, ensimmäisessä opiskeluaikaisen poikakaverin kanssa, eron jälkeen löytyi nykyinen aviomies.

Koulutus ei minusta ole etu eikä haitta kumppania valittaessa, äly taas tärkeä kriteeri. Harvempi pari on pidemmän päälle onnistuu jos älykkyydessä huima ero, jos toinen ei pysy mukana ajatuksenjuoksussa. Samalla alalla oleminen voi käydä tylsäksi, mutta jollain tasolla on kiva ymmärtää toisen työongelmia. Pelkkä akateemisuus ei siinä ole avaintekijä, esim. vähäisellä peruskoulutustasolla johtavaan asemaan noussut ihminen voi ymmärtää johtavassa asemassa olevan akateemisen työhaasteita paljon paremmin kuin perus lastentarhanope. Ja parisuhteen ongelmissa ei varmasti ne suurimmat haasteet löydy koulutustasoeroista vaan ihan luonteista: löytyykö joustoa, toisen lukukykyä, luotettavuutta, samanlaista huumorintajua jne. Mutta jokainenhan valitsee itselleen sopivan kumppanin, jotenkin vaan sääli miten hankalaksi se tuntuu menneen - vai vääristääkö palsta, kirjoittaako tänne vain ne hankalasti pariutuvat ihmiset?

Palsta vääristää, mutta niin vääristänee myös nykyajan nettiin painottunut deittauskulttuuri. Jossa nykyään kärjistetysti keskitytään alkukarsinnassa jokaiseen mahdolliseen yksittäiseen määreeseen ja ominaisuuteen ja detaljiin kuin kymppitonnin kotiteatteria tai viidenkymmenen tonnin autoa olisi ostamassa. 

Ja toissijaiseksi tai jopa kokonaan jää väliin se tärkein, eli millainen tämä ihminen on, mitä hän tuntee, millaista meillä olisi yhdessä. 

Minä olen ainakin jo täysin luovuttanut. Jos joskus vielä kohtaan kivan kumppaniehdokkaan livenä arjessa, töissä, tai harrastusten parissa, kiva on. Mutten enää siihen ihmissuhteiden nettishoppailuun lähde. Uutena nykykriteerinä itselläkin kyllä sellainen, että mies on samaa mieltä nettideittailusta. 

Siinä alkukarsinnassa on pakko vähän nojata todennäköisyyksiin, kun kaikkia ei voi lähteä tapaamaan ja deittailemaan jokaisne kanssa selvittääkseen kokonaisuuden yksityiskohtien takana. Eli vaikka livemaailmassa voisi pariutua ihmisen kanssa, joka on koulutustasoltaan jotain täysin muuta kuni itse, saattaa nettideittailussa etsiä mieluummin saman koulutustason omaavia. Tämä siksi, että niiden harvojen yhteensopivien etsiminen lukuisien epäsopivien joukosta olisi ihan mahdoton tehtävä, jos pitäisi jokaisen kohdalla ajatella, että "eihän sitä tiedä, jos tämä olisikin se etsimäni poikkeus". Väistämättä nettideittailussa menee ohi joitain potentiaalisia tyyppejä, jotka eivät näytä paperilla sopivilta, mutta sellaista se on - ihan sama jos menee baariin ja istuu sattumalta pöytään, josta ei näekään juuri siihen pöytään, jossa kiinnostavan oloinen ihminen sattuu istumaan. Tai valitsee kahdesta työpaikasta juuri sen, jossa unelmien kumppani ei satu olemaan, kun hän olisi ollut juuri siinä toisessa. Ja kadulla voi hyvinkin kävellä tietämättään sellaisen ihmisen ohi, joka olisikin ollut itselle juuri sopiva. Kun ei voi tuntemattomisat tietää, ja kaikkiin ei voi tutustua.

Nettideittailuun pitäisi suhtautua vähän toisella asenteella. Eli niin, että se on kuin ihmisvilinää kadulla, jossa voi hyvällä tuurilla törmätä juuri oikeanlaiseen ihmiseen. Mutta koska sielläkään ei näe ihmisestä kuin häivähdyksen, on todennäköistä, ettei kaikkia kiinnostavia "löydä". Mutta sitten jos sattuu löytämään, niin hyvä.

Varmaan noinkin, mutta koulutustaustani on asia, jota minulta ei ole koskaan kysytty. Mahdollisesti jotain oletuksia sen suhteen tehty, mutta siinäpä se. Mitä muuten tulee siihen mahdollisen yhteensopivuuden kartoittamiseen, niin itse en kertakaikkiaan ymmärrä, mitä merkitystä voi olla sillä, treenaanko 3 vai 4 kertaa viikossa (vaihdellut kanta, eli joidenkin mielestä 3 liian vähän, joillekin neljä liikaa), asunko omistusasunnossa vai vuokralla (vaihtelee taas tämäkin, eli väärä vastaus voi olla kumpi tahansa) jne. jne. sittenkin aivan hemmetin pikkuseikat. 

Ovathan nuo toki vähän hassuja kriteereitä, mutta toisaalta ihmisillä on kaikenlaisia toiveita ja päähänpinttymiä, myös erilaisia käsityksiä (joskus jopa omituisia sellaisia), joiden ohjaamina he tekevät oletuksia ja päätöksiä. Eri ihmisillä erilaisia. Ja eri ihmisillä on myös erilaisia kriteereitä - eihän niitä aina pysty muut ymmärtämään, etenkään, jos itsellä on täysin erilaisia.

Minulla on epätyypillinen ammatti, joka on monessa aikaansaanut vau-reaktion, mutta sitten joillekin taas se on totaalinen turn off, ilmeisesti koska se on niin kaukana heidän omasta maailmastaan ja toisaalta elämäntyyli-ihanteestaan. Ei voi mitään - ihmisiä on kaikenlaisia.

Se on aivan totta, että jokaisella on omat kriteerinsä, ja oikeus niihin. Mutta että jo esikarsintakysymyksinä moiset, pudottaen jatkosta suoraan. :D

Kyllähän asumismuoto voi kertoa ihmisestä paljonkin. Samalla, asumismuoto on asia, joka monasti vaihtuu, josko suhde muuttuu vakavaksi.

Liikunnan määräkään ei ole täysin vakio automaattisesti. Itse urheillut välillä kuusikin kertaa viikossa. Sinkkuna sitä nyt on enemmän aikaa moiseenkin. Rehellisyyden nimissä, droppasin nettituttavista itse ne, joiden mielestä neljä kertaani viikossa liian vähän. Syy: enhän minä voisi moiseen loppuelämän sitoutua. Jos vaikka loukkaantuisi. Tai taannoin, kun tuli korona, niin sisätreenit loppuivat pitkäksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Nykyajan nainen haluaa olla muutakin kuin pelkkä kodinkone.

Tuskinpa se köyhän maanviljelijämiehen elämä oli objektiivisesti yhtään sen parempaa tai onnellisempaa kuin sen emännänkään. Molemmilla oli roolinsa jotta sen ajan yhteiskunta pyöri, ja se rooli oli molemmilla käytännössä raatamista aamusta iltaan.

Aloittajalta on jäänyt oleellisia tietoja kertomatta. Olen itse lempannut tuon ikäisen apulaisprofessorin joka oli skarppi kuin mikä mutta läski.

En voinut kuvitella elämää, jossa olisin joutunut heräämään sellaisen lihiksen vierestä joka aamu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo jolle vastasit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa on kirjoitti:

Sen perusteella mitä kerroit itsestästä, voin arvailla, mitä tarkoitat kunnon miehellä. Edellisestä teen johtopäätöksen, että äärettömän vaikeaa. Koulutetut miehet ovat pariutuneet jo paljon nuorempana. Lisäksi pääkaupunkiseudulla on enemmän naisia kuin miehiä ja akateemisia naisia hurjasti enemmän.

Jotkut ovat ja jotkut ei. Tunnen akateemisia 30+ miehiä, jotka ovat sinkkuja. Ovat toki olleet suhteessa aiemmin, mutta aina välillä ne suhteet päättyvät. Ja kyllä akateemiset, etenkin yliopistolliselle uralle tähtäävät miehet aika usein toivovat kumppaniltakin akateemisuutta.

En ole koskaan kuullut, että yksikään akateeminen kaverini olisi listannut naisten tärkeäksi ominaisuudeksi akateemisuuden. Sen edelle on aina mennyt ulkonäkö, luonne, yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat, huumorintaju ja moni muu asia. Akateemisuus on sitten tullut vähän kuin kaupanpäällisenä. Näin myös omalla kohdallani.

Tätä taustaa vasten on omituista, että naiset niin innoissaan korostavat akateemisuuttaan. Ilmeisesti siksi, että se on vaatinut heiltä paljon työtä ja he arvostavat sitä itse. Sitten on pettymys, kun muut eivät arvosta samoin.

Huoh... Tietenkään kukaan mies tai nainenkaan ei listaa tärkeimmäksi ominaisuudeksi akateemisuutta! Ei sellaista ole tässä väitettykään. Mutta tuntemani akateemiset ja yliopistolliselle uralle töhtäävät miehet toivovat silti mieluiten akateemisuutta, ja heille on vielä plussaa se. Ei se ykköskriteeri ole, mutta ei kai kukaan niin olettaisikaan. Esim. tutkijan uralle tähtäävä mies voi pitää jopa plussana, jos nainenkin on tutkija. Kyllä itse akateemiset ja omaan alaansa intohimoisesti suhtautuvat ihmiset arvostavat sitä, jos toisella on vastaavia kiinnostuksenkohteita. Ei se sitä tarkoita, että vain tuon perusteella kiinnostutaan toisesta suhdemielessä, mutta kyllä tuo monelle on pikemminkin hyvä ominaisuus ja plussaa. Eivät naisetkaan pidä miehen tärkeimpänä ominaisuutena akateemisuutta, vaikka sitä kumppanilta toivoisivatkin.

Omaan alaan intohimoisesti suhtautuvia ei löydy kuin akateemisista? 

Voi apua....erilainen koulutus- erilainrn muu tausta. Arvomaailma, elämäntavat , perhetausta on yleenssä täysin erilaisia ja sen huomaa arjessa ja aiheuttaa ristiriitoja.

Voi apua sinun kanssasi! Se on totta, että akateemisesta perheestä lähtöisin olevat lapset kouluttautuvat todennäköisesti itsekin enemmän. Mutta myös duunariperheiden akateemisia jälkeläisiä löytyy. 

Niin duunari kuin akateeminen voi olla juoppo. Kumpikin voi olla esimerkiksi intohimoinen luontoihminen, tai vaikkapa thriatlonisti. Niin duunari kuin akateeminen voi omata myös lähes minkä tahansa arvomaailman, elämänkatsomuksen ja poliittisen kannan. Osa tohtoreista elää lähes kaupan kassan liksalla lähiössä, osa duunareista jopa vain peruskoulupohjalla Eirassa. 

Miksi sinua ärsyttää niin se, että akateeminen ihminen haluaa akateemisen kumppanin? Kyllä kai typerämpiäkin toiveita on.

Ei se minua mitenkään ärsytä. Koen vain hyvin suppeaksi ja rajoittuneeksi katsantokannaksi sen, että pitkä koulutus takaisi automaattisesti sen, että kumppani on aidosti älykäs tahi edes kovin keskustelukykyinen. Hyvät paperit voi saada ihan sillä, että on hyvä oppimaan ulkoa. Osaako oppimaansa soveltaa käytännössä on eri asia. Eikä tutkinto automaattisesti esimerkiksi mitään taustaa, elintasoa tai asemaakaan takaa. Vrt. esim filosofian maisterit. 

No, kukin on rajoittunut omalla tavallaan. Tämä lienee aika harmiton rajoittuneisuus. Ja tohtorin tutkinto kyllä ei synny ulkoa oppimalla. Ja koulutus korreloi tosielämässä tulojen ja työllisyyden kanssa.

Tohtorin tutkinto vaatii jo paljon enemmän, ihan totta. Pelkkä akateemisuus ei. Media ja tämä palsta ovat täynnä juttuja työttömistä akateemisista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lika barn leka bäst. Yliopistolta, työpaikalta, kavereiden kautta. Minä ja minun ystäväni olemme löytäneet akateemiset miehrmme ja naisemme näin. Suurin osa pariutui jo opiskeluaikoina.

Samanlainen tausta ja tietty samankaltaisuus on tärkeää. Todennäköisyys toistensa ymmärtämiseen kasvaa silloin merkittävästi. Liian samanlainen ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä. Ainakin itse on tullut koettua, että samalla alalla tai työpaikassa = sitä on tavallaan töissä aina. Joillekin tietty sekin voi sopia.

Näinpä. Hassu ketju, ihmeen paljon näitä trollien aloittamia ketjuja ilmestyy, ja ihmeesti ne pysyvät pinnalla. Takana oikea ongelma, hankaluus löytää kumppani? Jo vanhempana (60 v), akateemisena (FT, dos.) naisena en ole koekaan kokenut kumppanin löytämistä hankalaksi, tosin olen elänytkin lähinnä vain kahdessa pitkässä suhteessa, ensimmäisessä opiskeluaikaisen poikakaverin kanssa, eron jälkeen löytyi nykyinen aviomies.

Koulutus ei minusta ole etu eikä haitta kumppania valittaessa, äly taas tärkeä kriteeri. Harvempi pari on pidemmän päälle onnistuu jos älykkyydessä huima ero, jos toinen ei pysy mukana ajatuksenjuoksussa. Samalla alalla oleminen voi käydä tylsäksi, mutta jollain tasolla on kiva ymmärtää toisen työongelmia. Pelkkä akateemisuus ei siinä ole avaintekijä, esim. vähäisellä peruskoulutustasolla johtavaan asemaan noussut ihminen voi ymmärtää johtavassa asemassa olevan akateemisen työhaasteita paljon paremmin kuin perus lastentarhanope. Ja parisuhteen ongelmissa ei varmasti ne suurimmat haasteet löydy koulutustasoeroista vaan ihan luonteista: löytyykö joustoa, toisen lukukykyä, luotettavuutta, samanlaista huumorintajua jne. Mutta jokainenhan valitsee itselleen sopivan kumppanin, jotenkin vaan sääli miten hankalaksi se tuntuu menneen - vai vääristääkö palsta, kirjoittaako tänne vain ne hankalasti pariutuvat ihmiset?

Palsta vääristää, mutta niin vääristänee myös nykyajan nettiin painottunut deittauskulttuuri. Jossa nykyään kärjistetysti keskitytään alkukarsinnassa jokaiseen mahdolliseen yksittäiseen määreeseen ja ominaisuuteen ja detaljiin kuin kymppitonnin kotiteatteria tai viidenkymmenen tonnin autoa olisi ostamassa. 

Ja toissijaiseksi tai jopa kokonaan jää väliin se tärkein, eli millainen tämä ihminen on, mitä hän tuntee, millaista meillä olisi yhdessä. 

Minä olen ainakin jo täysin luovuttanut. Jos joskus vielä kohtaan kivan kumppaniehdokkaan livenä arjessa, töissä, tai harrastusten parissa, kiva on. Mutten enää siihen ihmissuhteiden nettishoppailuun lähde. Uutena nykykriteerinä itselläkin kyllä sellainen, että mies on samaa mieltä nettideittailusta. 

Siinä alkukarsinnassa on pakko vähän nojata todennäköisyyksiin, kun kaikkia ei voi lähteä tapaamaan ja deittailemaan jokaisne kanssa selvittääkseen kokonaisuuden yksityiskohtien takana. Eli vaikka livemaailmassa voisi pariutua ihmisen kanssa, joka on koulutustasoltaan jotain täysin muuta kuni itse, saattaa nettideittailussa etsiä mieluummin saman koulutustason omaavia. Tämä siksi, että niiden harvojen yhteensopivien etsiminen lukuisien epäsopivien joukosta olisi ihan mahdoton tehtävä, jos pitäisi jokaisen kohdalla ajatella, että "eihän sitä tiedä, jos tämä olisikin se etsimäni poikkeus". Väistämättä nettideittailussa menee ohi joitain potentiaalisia tyyppejä, jotka eivät näytä paperilla sopivilta, mutta sellaista se on - ihan sama jos menee baariin ja istuu sattumalta pöytään, josta ei näekään juuri siihen pöytään, jossa kiinnostavan oloinen ihminen sattuu istumaan. Tai valitsee kahdesta työpaikasta juuri sen, jossa unelmien kumppani ei satu olemaan, kun hän olisi ollut juuri siinä toisessa. Ja kadulla voi hyvinkin kävellä tietämättään sellaisen ihmisen ohi, joka olisikin ollut itselle juuri sopiva. Kun ei voi tuntemattomisat tietää, ja kaikkiin ei voi tutustua.

Nettideittailuun pitäisi suhtautua vähän toisella asenteella. Eli niin, että se on kuin ihmisvilinää kadulla, jossa voi hyvällä tuurilla törmätä juuri oikeanlaiseen ihmiseen. Mutta koska sielläkään ei näe ihmisestä kuin häivähdyksen, on todennäköistä, ettei kaikkia kiinnostavia "löydä". Mutta sitten jos sattuu löytämään, niin hyvä.

Varmaan noinkin, mutta koulutustaustani on asia, jota minulta ei ole koskaan kysytty. Mahdollisesti jotain oletuksia sen suhteen tehty, mutta siinäpä se. Mitä muuten tulee siihen mahdollisen yhteensopivuuden kartoittamiseen, niin itse en kertakaikkiaan ymmärrä, mitä merkitystä voi olla sillä, treenaanko 3 vai 4 kertaa viikossa (vaihdellut kanta, eli joidenkin mielestä 3 liian vähän, joillekin neljä liikaa), asunko omistusasunnossa vai vuokralla (vaihtelee taas tämäkin, eli väärä vastaus voi olla kumpi tahansa) jne. jne. sittenkin aivan hemmetin pikkuseikat. 

Ovathan nuo toki vähän hassuja kriteereitä, mutta toisaalta ihmisillä on kaikenlaisia toiveita ja päähänpinttymiä, myös erilaisia käsityksiä (joskus jopa omituisia sellaisia), joiden ohjaamina he tekevät oletuksia ja päätöksiä. Eri ihmisillä erilaisia. Ja eri ihmisillä on myös erilaisia kriteereitä - eihän niitä aina pysty muut ymmärtämään, etenkään, jos itsellä on täysin erilaisia.

Minulla on epätyypillinen ammatti, joka on monessa aikaansaanut vau-reaktion, mutta sitten joillekin taas se on totaalinen turn off, ilmeisesti koska se on niin kaukana heidän omasta maailmastaan ja toisaalta elämäntyyli-ihanteestaan. Ei voi mitään - ihmisiä on kaikenlaisia.

Se on aivan totta, että jokaisella on omat kriteerinsä, ja oikeus niihin. Mutta että jo esikarsintakysymyksinä moiset, pudottaen jatkosta suoraan. :D

Kyllähän asumismuoto voi kertoa ihmisestä paljonkin. Samalla, asumismuoto on asia, joka monasti vaihtuu, josko suhde muuttuu vakavaksi.

Liikunnan määräkään ei ole täysin vakio automaattisesti. Itse urheillut välillä kuusikin kertaa viikossa. Sinkkuna sitä nyt on enemmän aikaa moiseenkin. Rehellisyyden nimissä, droppasin nettituttavista itse ne, joiden mielestä neljä kertaani viikossa liian vähän. Syy: enhän minä voisi moiseen loppuelämän sitoutua. Jos vaikka loukkaantuisi. Tai taannoin, kun tuli korona, niin sisätreenit loppuivat pitkäksi aikaa.

Esikarsintakysymykset kertovat yhtä paljon kysyjästä kuin vastaajasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja treffipalstat on täynnä sinkkuinsinöörejä. Miksiköhän?

Noh, ihan siksi kun ne yrittävät jatkuvasti  joko väärään reikään tai tehdä uusia  reikä vääriin paikkoihin...

Olen oikeasti ihmetellyt tätä. Parin insinöörimiehen kanssa olen chättäillyt, mutta tietty putkiaivoisuus, sovinismi ja sosiaalisten taitojen puute katkaisi sen nopeasti. Heillä on kuitenkin yleensä kova palkka ja rahan perässähän naiset kuulemma juoksevat… ehkä rahalla ei sitten voi kaikkea kompensoida.

Vihervasemmistolainen työmies olisi ilmanmuuta paras ratkaisu lähes kaikille naisille he ovat usein melko suvaitsevaisia, tottuneet työssäkäyviin vahvoihin naisiin ja osa on jopa feministisempiä tasa-arvoon pyrkivämpiä kuin suurin osa naisista. Ikävä kyllä kyseessä on kuoleva miestyyppi joka on hiljalleen katoamassa

Minusta näyttää että nuorissa sukupolvissa tuo miestyyppi on vallitseva. He ottavat monet asiat, joiden kanssa vanhemmat sukupolvet kipuilevat ja kiukkuilevat, aivan itsestäänselvyyksinä. Tämä lupaa hyvää nuorille naisille ❤️.

Ikävä kyllä ei lupaa kun niillä ei pysy mieli kasassa kun on liiaksi kaikkea, Sekoavat jo kun joutuvat olemaan hetken ilman kännykkää. Vanhanliiton vasemmistolainen ay-kuuluva työmies sopivalla päivityksellä nykymaailmaan jota johtavat Li Anderssonin kaltaiset upeat naiset on ehdotonta  parhautta, valitettavasti alamäki on alkanut näiden miesten suhteen ja pian kaikki ovat kuin jotain NalleW irvikuvia eikä mistään tule enää mitään

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalta on jäänyt oleellisia tietoja kertomatta. Olen itse lempannut tuon ikäisen apulaisprofessorin joka oli skarppi kuin mikä mutta läski.

En voinut kuvitella elämää, jossa olisin joutunut heräämään sellaisen lihiksen vierestä joka aamu.

Juurikin näin. Timmissä kunnossa oleva roskakuski voittaa läskin tohtorin kymmenen kertaa kymmenestä, kun haen elämänkumppania.

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalta on jäänyt oleellisia tietoja kertomatta. Olen itse lempannut tuon ikäisen apulaisprofessorin joka oli skarppi kuin mikä mutta läski.

En voinut kuvitella elämää, jossa olisin joutunut heräämään sellaisen lihiksen vierestä joka aamu.

Joo, ei ollut selkeästi sun teekuppi. Mutta aika moni ylipainoinen on parisuhteessa, joten ei se voi yksin selittää ap:n tilannetta, etenkään kun ei edes tiedetä, onko hän normaalipainoinen vai lihava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Heh. Siihen, onko joku "hyvä äiti" ei kyllä kiinnitetty mitään huomiota 1500-luvulla, jolloin käsitys lapsista ja lapsuudesta sekä lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista ja kehityksestä oli jotain ihan muuta kuin nykyisin. Ja lapsiahan ei ole maalaisyhteiskunnissa "hoidettu kotona" siten kuin me käsitteen ymmärrämme. Vielä 1900-luvun alussa lapset joko tulivat mukaan raatamaan maataloustöihin, tai sitten he olivat kotona joko keskenään tai sitten työhön liian raihnaiden isovanhempien tai isosisaruksen hoidossa - ja tässä tapauksessa isosisarus ei tarkoittanut mitään 15-vuotiasta teiniä, vaan esimerkiksi 5-vuotiasta, joka hoiti pikkusisarukset. Lapsen tarpeisiin alettiin lapsilähtöisesti kiinnittää huomiota ehkä joskus 1980-luvulla - 70-lukukin oli vielä vähän niin ja näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Heh. Siihen, onko joku "hyvä äiti" ei kyllä kiinnitetty mitään huomiota 1500-luvulla, jolloin käsitys lapsista ja lapsuudesta sekä lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista ja kehityksestä oli jotain ihan muuta kuin nykyisin. Ja lapsiahan ei ole maalaisyhteiskunnissa "hoidettu kotona" siten kuin me käsitteen ymmärrämme. Vielä 1900-luvun alussa lapset joko tulivat mukaan raatamaan maataloustöihin, tai sitten he olivat kotona joko keskenään tai sitten työhön liian raihnaiden isovanhempien tai isosisaruksen hoidossa - ja tässä tapauksessa isosisarus ei tarkoittanut mitään 15-vuotiasta teiniä, vaan esimerkiksi 5-vuotiasta, joka hoiti pikkusisarukset. Lapsen tarpeisiin alettiin lapsilähtöisesti kiinnittää huomiota ehkä joskus 1980-luvulla - 70-lukukin oli vielä vähän niin ja näin.

"Hyvä äiti" tarkoitti varmastikin aika eri asiaa 1500-luvulla kuin 2020-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Heh. Siihen, onko joku "hyvä äiti" ei kyllä kiinnitetty mitään huomiota 1500-luvulla, jolloin käsitys lapsista ja lapsuudesta sekä lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista ja kehityksestä oli jotain ihan muuta kuin nykyisin. Ja lapsiahan ei ole maalaisyhteiskunnissa "hoidettu kotona" siten kuin me käsitteen ymmärrämme. Vielä 1900-luvun alussa lapset joko tulivat mukaan raatamaan maataloustöihin, tai sitten he olivat kotona joko keskenään tai sitten työhön liian raihnaiden isovanhempien tai isosisaruksen hoidossa - ja tässä tapauksessa isosisarus ei tarkoittanut mitään 15-vuotiasta teiniä, vaan esimerkiksi 5-vuotiasta, joka hoiti pikkusisarukset. Lapsen tarpeisiin alettiin lapsilähtöisesti kiinnittää huomiota ehkä joskus 1980-luvulla - 70-lukukin oli vielä vähän niin ja näin.

"Hyvä äiti" tarkoitti varmastikin aika eri asiaa 1500-luvulla kuin 2020-luvulla.

Sen vuoksi ei kannata hakea yhtymäkohtia menneisyyden ihanteista nykypäivään, kun kerran sanoillakin oli eri sisältö. Uskallan veikata, että naisihanne oli aika erilainen. Kuten miesihanne tai ihmisihanne yleensäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lika barn leka bäst. Yliopistolta, työpaikalta, kavereiden kautta. Minä ja minun ystäväni olemme löytäneet akateemiset miehrmme ja naisemme näin. Suurin osa pariutui jo opiskeluaikoina.

Samanlainen tausta ja tietty samankaltaisuus on tärkeää. Todennäköisyys toistensa ymmärtämiseen kasvaa silloin merkittävästi. Liian samanlainen ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä. Ainakin itse on tullut koettua, että samalla alalla tai työpaikassa = sitä on tavallaan töissä aina. Joillekin tietty sekin voi sopia.

Näinpä. Hassu ketju, ihmeen paljon näitä trollien aloittamia ketjuja ilmestyy, ja ihmeesti ne pysyvät pinnalla. Takana oikea ongelma, hankaluus löytää kumppani? Jo vanhempana (60 v), akateemisena (FT, dos.) naisena en ole koekaan kokenut kumppanin löytämistä hankalaksi, tosin olen elänytkin lähinnä vain kahdessa pitkässä suhteessa, ensimmäisessä opiskeluaikaisen poikakaverin kanssa, eron jälkeen löytyi nykyinen aviomies.

Koulutus ei minusta ole etu eikä haitta kumppania valittaessa, äly taas tärkeä kriteeri. Harvempi pari on pidemmän päälle onnistuu jos älykkyydessä huima ero, jos toinen ei pysy mukana ajatuksenjuoksussa. Samalla alalla oleminen voi käydä tylsäksi, mutta jollain tasolla on kiva ymmärtää toisen työongelmia. Pelkkä akateemisuus ei siinä ole avaintekijä, esim. vähäisellä peruskoulutustasolla johtavaan asemaan noussut ihminen voi ymmärtää johtavassa asemassa olevan akateemisen työhaasteita paljon paremmin kuin perus lastentarhanope. Ja parisuhteen ongelmissa ei varmasti ne suurimmat haasteet löydy koulutustasoeroista vaan ihan luonteista: löytyykö joustoa, toisen lukukykyä, luotettavuutta, samanlaista huumorintajua jne. Mutta jokainenhan valitsee itselleen sopivan kumppanin, jotenkin vaan sääli miten hankalaksi se tuntuu menneen - vai vääristääkö palsta, kirjoittaako tänne vain ne hankalasti pariutuvat ihmiset?

Palsta vääristää, mutta niin vääristänee myös nykyajan nettiin painottunut deittauskulttuuri. Jossa nykyään kärjistetysti keskitytään alkukarsinnassa jokaiseen mahdolliseen yksittäiseen määreeseen ja ominaisuuteen ja detaljiin kuin kymppitonnin kotiteatteria tai viidenkymmenen tonnin autoa olisi ostamassa. 

Ja toissijaiseksi tai jopa kokonaan jää väliin se tärkein, eli millainen tämä ihminen on, mitä hän tuntee, millaista meillä olisi yhdessä. 

Minä olen ainakin jo täysin luovuttanut. Jos joskus vielä kohtaan kivan kumppaniehdokkaan livenä arjessa, töissä, tai harrastusten parissa, kiva on. Mutten enää siihen ihmissuhteiden nettishoppailuun lähde. Uutena nykykriteerinä itselläkin kyllä sellainen, että mies on samaa mieltä nettideittailusta. 

Siinä alkukarsinnassa on pakko vähän nojata todennäköisyyksiin, kun kaikkia ei voi lähteä tapaamaan ja deittailemaan jokaisne kanssa selvittääkseen kokonaisuuden yksityiskohtien takana. Eli vaikka livemaailmassa voisi pariutua ihmisen kanssa, joka on koulutustasoltaan jotain täysin muuta kuni itse, saattaa nettideittailussa etsiä mieluummin saman koulutustason omaavia. Tämä siksi, että niiden harvojen yhteensopivien etsiminen lukuisien epäsopivien joukosta olisi ihan mahdoton tehtävä, jos pitäisi jokaisen kohdalla ajatella, että "eihän sitä tiedä, jos tämä olisikin se etsimäni poikkeus". Väistämättä nettideittailussa menee ohi joitain potentiaalisia tyyppejä, jotka eivät näytä paperilla sopivilta, mutta sellaista se on - ihan sama jos menee baariin ja istuu sattumalta pöytään, josta ei näekään juuri siihen pöytään, jossa kiinnostavan oloinen ihminen sattuu istumaan. Tai valitsee kahdesta työpaikasta juuri sen, jossa unelmien kumppani ei satu olemaan, kun hän olisi ollut juuri siinä toisessa. Ja kadulla voi hyvinkin kävellä tietämättään sellaisen ihmisen ohi, joka olisikin ollut itselle juuri sopiva. Kun ei voi tuntemattomisat tietää, ja kaikkiin ei voi tutustua.

Nettideittailuun pitäisi suhtautua vähän toisella asenteella. Eli niin, että se on kuin ihmisvilinää kadulla, jossa voi hyvällä tuurilla törmätä juuri oikeanlaiseen ihmiseen. Mutta koska sielläkään ei näe ihmisestä kuin häivähdyksen, on todennäköistä, ettei kaikkia kiinnostavia "löydä". Mutta sitten jos sattuu löytämään, niin hyvä.

Varmaan noinkin, mutta koulutustaustani on asia, jota minulta ei ole koskaan kysytty. Mahdollisesti jotain oletuksia sen suhteen tehty, mutta siinäpä se. Mitä muuten tulee siihen mahdollisen yhteensopivuuden kartoittamiseen, niin itse en kertakaikkiaan ymmärrä, mitä merkitystä voi olla sillä, treenaanko 3 vai 4 kertaa viikossa (vaihdellut kanta, eli joidenkin mielestä 3 liian vähän, joillekin neljä liikaa), asunko omistusasunnossa vai vuokralla (vaihtelee taas tämäkin, eli väärä vastaus voi olla kumpi tahansa) jne. jne. sittenkin aivan hemmetin pikkuseikat. 

Ovathan nuo toki vähän hassuja kriteereitä, mutta toisaalta ihmisillä on kaikenlaisia toiveita ja päähänpinttymiä, myös erilaisia käsityksiä (joskus jopa omituisia sellaisia), joiden ohjaamina he tekevät oletuksia ja päätöksiä. Eri ihmisillä erilaisia. Ja eri ihmisillä on myös erilaisia kriteereitä - eihän niitä aina pysty muut ymmärtämään, etenkään, jos itsellä on täysin erilaisia.

Minulla on epätyypillinen ammatti, joka on monessa aikaansaanut vau-reaktion, mutta sitten joillekin taas se on totaalinen turn off, ilmeisesti koska se on niin kaukana heidän omasta maailmastaan ja toisaalta elämäntyyli-ihanteestaan. Ei voi mitään - ihmisiä on kaikenlaisia.

Se on aivan totta, että jokaisella on omat kriteerinsä, ja oikeus niihin. Mutta että jo esikarsintakysymyksinä moiset, pudottaen jatkosta suoraan. :D

Kyllähän asumismuoto voi kertoa ihmisestä paljonkin. Samalla, asumismuoto on asia, joka monasti vaihtuu, josko suhde muuttuu vakavaksi.

Liikunnan määräkään ei ole täysin vakio automaattisesti. Itse urheillut välillä kuusikin kertaa viikossa. Sinkkuna sitä nyt on enemmän aikaa moiseenkin. Rehellisyyden nimissä, droppasin nettituttavista itse ne, joiden mielestä neljä kertaani viikossa liian vähän. Syy: enhän minä voisi moiseen loppuelämän sitoutua. Jos vaikka loukkaantuisi. Tai taannoin, kun tuli korona, niin sisätreenit loppuivat pitkäksi aikaa.

Esikarsintakysymykset kertovat yhtä paljon kysyjästä kuin vastaajasta.

Väännä rautalangasta? Kiinnostaa ihan aidosti. 

Omissa valinnoissa ja siten sen myötä toteutuneessa segmentoinnissa kieltämättä ristiriitaisuutta.

Asun hienostoalueella, mutta koen maailman väsyttävimmäksi puheenaiheeksi mm. kalliilla purjeveneellä, autolla tai vastaavalla statussymbolilla leveilyn.

Geenien plus treenin ansiosta vartaloni ei saanut nettideiteiltä muuta kuin kehuja. Jopa ylitsevuotavaa palvontaa, ja jonka koin häiritseväksi. Kovin älylliseksi keskusteluksi kun itse taas en moista koe. Varsinkin kun toivoisin, että minua arvostettaisiin enemmän älykkyyteni perusteella, kuin skaalalla miten pantava. 

t. lainaamasi

Sanoisin että todella helppoa. 36 vuotiaana ja ammattikoulun käyneenä löysin tinderistä hyvätuloisen ja johtajan asemassa olevien miehen muutamassa viikossa. Monta muutakin hyvää miestä oli tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloittajalta on jäänyt oleellisia tietoja kertomatta. Olen itse lempannut tuon ikäisen apulaisprofessorin joka oli skarppi kuin mikä mutta läski.

En voinut kuvitella elämää, jossa olisin joutunut heräämään sellaisen lihiksen vierestä joka aamu.

Juurikin näin. Timmissä kunnossa oleva roskakuski voittaa läskin tohtorin kymmenen kertaa kymmenestä, kun haen elämänkumppania.

Itse tuntemani, ne aidosti hauskat, hyvän persoonan omaavat tohtorit ovat pariutuneet alaspäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ulkonäöstä, luonteesta ja seksikkyydestä. Monesti tohtorinaiset ovat pitkiä ja hoikkia. Se ei välttämättä huokuta miehiä.

Tohtorius ja ikä ovat rasitteita, mutta seksikäs ulkonäkö pelastaisi kaiken. Eli löytyykö isoja tissejä, kaunis naama, sopiva pituus=160-169 cm, normaalipaino, pitkiä hiuksia???? Nämä ovat ne tärkeät kriteerit ja näistä ap ei mainitse mitään.

Nykyään tissit ja tukka ostetaan, joten ne pornotähden mallin mukaan. Kireitä vaatteita ja korkokenkiä vaatekaappiin ja ylle baariin. Kyllä löytyy miehessä yhdeksi illaksi, mutta parisuhdemateriaalia oleva mies täytyy varastaa toiselta naiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmasti kuitenkin pääkaupunkiseudulla on otollisimmat markkinat tuollaiselle naiselle. Maaseudulla taas on arvossaan enemmän sellainen roteva vahva nainen joka jaksaa nostaa muutakin kuin peppunsa sohvasta, tokikaan nämä asiat eivät välttämättä ole aina toisiaan poisssulkevia.

Haha! Olisikin. Isännät tuntuu etenevissä määrin hakevan nättiä koristetta joka jätetään kotiin hoitamaan muksuja.

Eiköhän nätti nainen joka on hyvä äiti, ollut hitti jo vaikka 1500-luvun isäntien joukossa. Eli tuskin tuo on kovin uusi tavoite.

Heh. Siihen, onko joku "hyvä äiti" ei kyllä kiinnitetty mitään huomiota 1500-luvulla, jolloin käsitys lapsista ja lapsuudesta sekä lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista ja kehityksestä oli jotain ihan muuta kuin nykyisin. Ja lapsiahan ei ole maalaisyhteiskunnissa "hoidettu kotona" siten kuin me käsitteen ymmärrämme. Vielä 1900-luvun alussa lapset joko tulivat mukaan raatamaan maataloustöihin, tai sitten he olivat kotona joko keskenään tai sitten työhön liian raihnaiden isovanhempien tai isosisaruksen hoidossa - ja tässä tapauksessa isosisarus ei tarkoittanut mitään 15-vuotiasta teiniä, vaan esimerkiksi 5-vuotiasta, joka hoiti pikkusisarukset. Lapsen tarpeisiin alettiin lapsilähtöisesti kiinnittää huomiota ehkä joskus 1980-luvulla - 70-lukukin oli vielä vähän niin ja näin.

"Hyvä äiti" tarkoitti varmastikin aika eri asiaa 1500-luvulla kuin 2020-luvulla.

Sen vuoksi ei kannata hakea yhtymäkohtia menneisyyden ihanteista nykypäivään, kun kerran sanoillakin oli eri sisältö. Uskallan veikata, että naisihanne oli aika erilainen. Kuten miesihanne tai ihmisihanne yleensäkin.

Näinpä. 1500-luvun nainen oli pääsääntöisesti lastentekokone. 1500-luvun mies taas oli lähestulkoon maaorja, ja bonuksena jos Ruotsin kuningas määräsi hänet lähtemään vaikka Pommeriin kuolemaan/silpoutumaan taistelukentälle, niin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Olit mies tai nainen, niin elämäsi oli täyttä p*skaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lika barn leka bäst. Yliopistolta, työpaikalta, kavereiden kautta. Minä ja minun ystäväni olemme löytäneet akateemiset miehrmme ja naisemme näin. Suurin osa pariutui jo opiskeluaikoina.

Samanlainen tausta ja tietty samankaltaisuus on tärkeää. Todennäköisyys toistensa ymmärtämiseen kasvaa silloin merkittävästi. Liian samanlainen ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä. Ainakin itse on tullut koettua, että samalla alalla tai työpaikassa = sitä on tavallaan töissä aina. Joillekin tietty sekin voi sopia.

Näinpä. Hassu ketju, ihmeen paljon näitä trollien aloittamia ketjuja ilmestyy, ja ihmeesti ne pysyvät pinnalla. Takana oikea ongelma, hankaluus löytää kumppani? Jo vanhempana (60 v), akateemisena (FT, dos.) naisena en ole koekaan kokenut kumppanin löytämistä hankalaksi, tosin olen elänytkin lähinnä vain kahdessa pitkässä suhteessa, ensimmäisessä opiskeluaikaisen poikakaverin kanssa, eron jälkeen löytyi nykyinen aviomies.

Koulutus ei minusta ole etu eikä haitta kumppania valittaessa, äly taas tärkeä kriteeri. Harvempi pari on pidemmän päälle onnistuu jos älykkyydessä huima ero, jos toinen ei pysy mukana ajatuksenjuoksussa. Samalla alalla oleminen voi käydä tylsäksi, mutta jollain tasolla on kiva ymmärtää toisen työongelmia. Pelkkä akateemisuus ei siinä ole avaintekijä, esim. vähäisellä peruskoulutustasolla johtavaan asemaan noussut ihminen voi ymmärtää johtavassa asemassa olevan akateemisen työhaasteita paljon paremmin kuin perus lastentarhanope. Ja parisuhteen ongelmissa ei varmasti ne suurimmat haasteet löydy koulutustasoeroista vaan ihan luonteista: löytyykö joustoa, toisen lukukykyä, luotettavuutta, samanlaista huumorintajua jne. Mutta jokainenhan valitsee itselleen sopivan kumppanin, jotenkin vaan sääli miten hankalaksi se tuntuu menneen - vai vääristääkö palsta, kirjoittaako tänne vain ne hankalasti pariutuvat ihmiset?

Palsta vääristää, mutta niin vääristänee myös nykyajan nettiin painottunut deittauskulttuuri. Jossa nykyään kärjistetysti keskitytään alkukarsinnassa jokaiseen mahdolliseen yksittäiseen määreeseen ja ominaisuuteen ja detaljiin kuin kymppitonnin kotiteatteria tai viidenkymmenen tonnin autoa olisi ostamassa. 

Ja toissijaiseksi tai jopa kokonaan jää väliin se tärkein, eli millainen tämä ihminen on, mitä hän tuntee, millaista meillä olisi yhdessä. 

Minä olen ainakin jo täysin luovuttanut. Jos joskus vielä kohtaan kivan kumppaniehdokkaan livenä arjessa, töissä, tai harrastusten parissa, kiva on. Mutten enää siihen ihmissuhteiden nettishoppailuun lähde. Uutena nykykriteerinä itselläkin kyllä sellainen, että mies on samaa mieltä nettideittailusta. 

Siinä alkukarsinnassa on pakko vähän nojata todennäköisyyksiin, kun kaikkia ei voi lähteä tapaamaan ja deittailemaan jokaisne kanssa selvittääkseen kokonaisuuden yksityiskohtien takana. Eli vaikka livemaailmassa voisi pariutua ihmisen kanssa, joka on koulutustasoltaan jotain täysin muuta kuni itse, saattaa nettideittailussa etsiä mieluummin saman koulutustason omaavia. Tämä siksi, että niiden harvojen yhteensopivien etsiminen lukuisien epäsopivien joukosta olisi ihan mahdoton tehtävä, jos pitäisi jokaisen kohdalla ajatella, että "eihän sitä tiedä, jos tämä olisikin se etsimäni poikkeus". Väistämättä nettideittailussa menee ohi joitain potentiaalisia tyyppejä, jotka eivät näytä paperilla sopivilta, mutta sellaista se on - ihan sama jos menee baariin ja istuu sattumalta pöytään, josta ei näekään juuri siihen pöytään, jossa kiinnostavan oloinen ihminen sattuu istumaan. Tai valitsee kahdesta työpaikasta juuri sen, jossa unelmien kumppani ei satu olemaan, kun hän olisi ollut juuri siinä toisessa. Ja kadulla voi hyvinkin kävellä tietämättään sellaisen ihmisen ohi, joka olisikin ollut itselle juuri sopiva. Kun ei voi tuntemattomisat tietää, ja kaikkiin ei voi tutustua.

Nettideittailuun pitäisi suhtautua vähän toisella asenteella. Eli niin, että se on kuin ihmisvilinää kadulla, jossa voi hyvällä tuurilla törmätä juuri oikeanlaiseen ihmiseen. Mutta koska sielläkään ei näe ihmisestä kuin häivähdyksen, on todennäköistä, ettei kaikkia kiinnostavia "löydä". Mutta sitten jos sattuu löytämään, niin hyvä.

Varmaan noinkin, mutta koulutustaustani on asia, jota minulta ei ole koskaan kysytty. Mahdollisesti jotain oletuksia sen suhteen tehty, mutta siinäpä se. Mitä muuten tulee siihen mahdollisen yhteensopivuuden kartoittamiseen, niin itse en kertakaikkiaan ymmärrä, mitä merkitystä voi olla sillä, treenaanko 3 vai 4 kertaa viikossa (vaihdellut kanta, eli joidenkin mielestä 3 liian vähän, joillekin neljä liikaa), asunko omistusasunnossa vai vuokralla (vaihtelee taas tämäkin, eli väärä vastaus voi olla kumpi tahansa) jne. jne. sittenkin aivan hemmetin pikkuseikat. 

Ovathan nuo toki vähän hassuja kriteereitä, mutta toisaalta ihmisillä on kaikenlaisia toiveita ja päähänpinttymiä, myös erilaisia käsityksiä (joskus jopa omituisia sellaisia), joiden ohjaamina he tekevät oletuksia ja päätöksiä. Eri ihmisillä erilaisia. Ja eri ihmisillä on myös erilaisia kriteereitä - eihän niitä aina pysty muut ymmärtämään, etenkään, jos itsellä on täysin erilaisia.

Minulla on epätyypillinen ammatti, joka on monessa aikaansaanut vau-reaktion, mutta sitten joillekin taas se on totaalinen turn off, ilmeisesti koska se on niin kaukana heidän omasta maailmastaan ja toisaalta elämäntyyli-ihanteestaan. Ei voi mitään - ihmisiä on kaikenlaisia.

Se on aivan totta, että jokaisella on omat kriteerinsä, ja oikeus niihin. Mutta että jo esikarsintakysymyksinä moiset, pudottaen jatkosta suoraan. :D

Kyllähän asumismuoto voi kertoa ihmisestä paljonkin. Samalla, asumismuoto on asia, joka monasti vaihtuu, josko suhde muuttuu vakavaksi.

Liikunnan määräkään ei ole täysin vakio automaattisesti. Itse urheillut välillä kuusikin kertaa viikossa. Sinkkuna sitä nyt on enemmän aikaa moiseenkin. Rehellisyyden nimissä, droppasin nettituttavista itse ne, joiden mielestä neljä kertaani viikossa liian vähän. Syy: enhän minä voisi moiseen loppuelämän sitoutua. Jos vaikka loukkaantuisi. Tai taannoin, kun tuli korona, niin sisätreenit loppuivat pitkäksi aikaa.

Esikarsintakysymykset kertovat yhtä paljon kysyjästä kuin vastaajasta.

Väännä rautalangasta? Kiinnostaa ihan aidosti. 

Omissa valinnoissa ja siten sen myötä toteutuneessa segmentoinnissa kieltämättä ristiriitaisuutta.

Asun hienostoalueella, mutta koen maailman väsyttävimmäksi puheenaiheeksi mm. kalliilla purjeveneellä, autolla tai vastaavalla statussymbolilla leveilyn.

Geenien plus treenin ansiosta vartaloni ei saanut nettideiteiltä muuta kuin kehuja. Jopa ylitsevuotavaa palvontaa, ja jonka koin häiritseväksi. Kovin älylliseksi keskusteluksi kun itse taas en moista koe. Varsinkin kun toivoisin, että minua arvostettaisiin enemmän älykkyyteni perusteella, kuin skaalalla miten pantava. 

t. lainaamasi

No nimenomaan tuo, että se, mitä asioita kokee olennaiseksi ja tärkeäksi tietää mahdollisesta kumppanikandidaatista, kertoo jotain henkilön arvomaailmasta ja/tai siitä, mitä hän hakee suhteelta tai kumppanilta. Toki joskus kysymys "millaisessa paikassa asut" tms voi olla ihan vain kevyt lämmittelykysymys, ja esim. itse voisin kysyä millaisessa työssä toinen on, koska koen sen sinänsä neutraaliksi ja "helpoksi" kysymykseksi, mutta toisaalta vastaus kertoo mahdollisesti jotain toisen kiinnostuksenkohteista tai yleensä elämästä, mutta ei minulla mitään kriteereitä ole työn osalta kumppanille. Mutta jos henkilölle on kovin tärkeää joku tietty treenausmäärä, kertoohan se selvästi mitä hän arvostaa. Tai sitten tuo, jos kovin ylikorostuneesti kehuu toisen vartaloa, niin kertoohan se siitä, että juuri tämä asia toisaalta on hänelle plussa, mutta varmaan myös, että hänestä on ihan korrektia uudelle tuttavuudelle kommentoida tämän vartaloa tai jopa, että hän olettaa vastapuolen pitävän tätä kohteliaisuutena. Ja tietysti juuri tuo, että tietyistä kysymyksistä tai kommenteista tulee "epä-älyllinen vaikutelma" - yleensä sellaisen vaikutelman antaa henkilö, joka oikeasti myös on vähän epä-älyllinen. Joku älykkäämpi tyyppi keskustelisi jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ulkonäöstä, luonteesta ja seksikkyydestä. Monesti tohtorinaiset ovat pitkiä ja hoikkia. Se ei välttämättä huokuta miehiä.

Tohtorius ja ikä ovat rasitteita, mutta seksikäs ulkonäkö pelastaisi kaiken. Eli löytyykö isoja tissejä, kaunis naama, sopiva pituus=160-169 cm, normaalipaino, pitkiä hiuksia???? Nämä ovat ne tärkeät kriteerit ja näistä ap ei mainitse mitään.

Nykyään tissit ja tukka ostetaan, joten ne pornotähden mallin mukaan. Kireitä vaatteita ja korkokenkiä vaatekaappiin ja ylle baariin. Kyllä löytyy miehessä yhdeksi illaksi, mutta parisuhdemateriaalia oleva mies täytyy varastaa toiselta naiselta.

Lähes kaikki tuntemani naiset jotka ovat omaa ikäluokkaani (30v), ovat parisuhteessa, eikä yksikään joutunut hankkimaan miestään varastamalla hänet toiselta naiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Amisjannun kanssa ei kannata suhteeseen alkaa.Niiden itsetunto ei kestä, että nainen on älykkäämpi, paremmin koulutettu ja tienaa enemmäm.

Amisjannu menee Viron maaseudulle ja nainen USA:han tai Ranskaan. Näin on ihan tilastollisesti.

Kertonee jotain?

Suomalaiset miehet eivät ole korkeassa kurssissa Virossa kännäysturismista johtuen. Virolaiset naiset eivät heitä huoli. Vironvenäläiset ehkä, ja sekin siitä syystä, että pääsevät pois .

Hmm.... sinähän sen nainen tiedät. :D Tällaisia kommentteja on näkynyt täällä ennenkin. Viimeksi kuulemma nainen tiesi tämän kun töissä kaikki olivat virolaisia naisia joilla oli viroilainen lääkärimies. Suomalaisilta näköjään odotetaan paljon enemmän kun suomalainen lääkärimieskään ei kelpaa. Tosin tässä keskustelussa pitää keksiä uusi tarina koska tässä keskustelussa tuo koulutus on se juttu. Taitaa vaan olla tässä ketjussa tyypillisiä katkeria palstanaisia. Ei mitään uutta.

-eri