Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Seurustelematon kaunis nainen - onko turn-off?
14.10.2021 |
Jos 30 v kaunis tai ok-kaunis nainen ei ole koskaan seurustellut, onko turn-off tai turn-on?
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Olen alle kolmekymppinen eli ei keski-ikä ihan nurkan takana sentään kolkuttele, onneksi. Kriteereitä ei tarvi viilata jos on mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa jota ei halua. Olen kyllä ollut lyhyessä suhteessa kriteereitäni vastaavan kiinnostavan ihmisen kanssa joten on heitäkin olemassa, mutta seurusteluksi se ei koskaan edennyt.
Eikä kannatakaan viilata. Ymmärrät varmaan kuitenkin miksi joillain saattaa hälytyskellon viisari värähtää.
Itse olen 29 ja kolmannessa pitkässä suhteessani. Kiinnostavia ja itsestäni kiinnostuneita miehiä on tullut elämän aikana vastaan niin monta etten osaa laskea. Olemme erilaisia, ehkä toisillemme vähän kummajaisia.
Toki ymmärrän, eikä siinä mitään. Sitten etsii sellaisen jonka kohdalla ei värähdä. Siinä vaiheessa ehkä harmittaisi jos just sellainen harvinaisuus josta kiinnostun sattuisi suhtautumaan noin, mutta jokaisella on tietysti oikeus itse päättää mihin lähtee mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, jos löytyy yhtä kokematon mies
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Olen varmaan harhaisen omankuvan omaava typerys kun olen erehynyt ptiämään itseäni ihan "kivan näköisenä" ja luullut omaavani kohtuulliset sosiaaliset taidotkin kun minulla on ja on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa kavereita ja sittemmin myös ystävinä sekä miehiä että naisia mutta jostain syystä jota en tarkemmin tiedosta olen toistaiseksi aina lopulta päätynyt sille, niinkuin sanotaan friend-zonelle.
Hämmennykseksi olen muutaman kertaan saanut (ai joutunut) vastaamaan sellaisenkin suorasukaiseen kysymyksen, olenko mahdollisesti homoseksuaali.
Ensin vastasin, että en ole mutta kun samainen kysyjä vänkkäsi asiaa ja kysyi asiaa useamman kerran, niin kysyin häneltä, että tarkoittaako hän, että jos olisin homo, niin olisi oikeutumpaa elää ikisinkkuna, jolla on rakkaita ja merkitäviä ihmisiä elämässän mutta ei kokemusta parisuhteesta
Vai onko niin ilkeä, että ei usko minun kykenevän olemaan rehellien edes itselleni ja omille tunteilleni.
En voi tulla kaapista ulos, jollen ole siellä. Ehkä hänen utelunsa oli paisi minulle hieman hämmentävää mua hänestä "vain" hyvänahoien kysymys.
Kun joskus tuntuu, että hänelle (tuolle kysyjälle) on muutenkin tärkeämpää muiden asia/t kuin mitä ne ovat heille. - Hän kun tietäisi (, ainkain omasta mielestään) tällainen mielikuva on jäänyt. monta kertaa niihin paremman ja oikeamman ratkaisun
Ei tietenkään ole turn-off. Sitä parempi mitä vähemmän vaimo(- ja sulhas)kandidaatilla "kokemusta". Yhdessä kerkeävät sitten loppuikänsä harjoitella seurustelua, jos heistä tulee aviopari. Mahdolliset eksät eivät tuo lisäarvoa, päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään ole turn-off. Sitä parempi mitä vähemmän vaimo(- ja sulhas)kandidaatilla "kokemusta". Yhdessä kerkeävät sitten loppuikänsä harjoitella seurustelua, jos heistä tulee aviopari. Mahdolliset eksät eivät tuo lisäarvoa, päinvastoin.
Pelkäätkö vertailua vai miksi aiemmat ex -kumppanit olisivat rasite ja arvoa alentavia? - Kun eikö tärkeämpää ellei tärkeintä olisi se, kuten joku noin 40 vuotias parisuhdetta kokematon -mies edellä kirjoitti, että on sinut itsensä ja historiansa kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
Miten niin revitään suhdekuvioihin?
Itse olen seurustellut ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen nyt ollut naimisissa kohta 15 vuotta, ja on siis ainoa seksikumppanikin.
Olin nuorena hyvännäköinen, fiksu ja kohtalaisen pidetty. Kukaan ei "yrittänyt repiä suhdekuvioihin", eikä toisaalta mitenkään syrjinytkään. Itsestäni vaan tuntui, ettei koko asia koskenut minua millään tavalla siinä elämänvaiheessa, en ollut kypsä siihen, ja selvästi pojat/miehet sen vaistosivat. Tiesin kyllä, että tahdon pariutua joskus, vakavasti ja pysyvästi, mutta minkäänlainen "säätäminen" ei ole koskaan kiinostanut minua, enkä ollut toisaalta riittävän kypsä loppuelämän parisuhteeseen. Sitten kun olin valmis, "ottaja" ilmestyi.
Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja eri elämäntilanteissa meillä myös on erilaisia tarpeita. On tosi hassua ajatella, että jos ei ole seurustellut tiettyyn ikään mennessä, ei joko ole kelvannut kenellekään (koska mielestäsi kaikki kelpaavat revitään mukaan kuvioihin) tai sitten on niin epäkuranttia tavaraa, että ei edes kykene seurustelemaan ja sitoutumaan.
Osalle meistä on tärkeää oppia ensin, kuka on itse, yksinään, itsekseen. Jos olisin seurustellut silloin, kun muutin pois kotoa ja asuin yksin, olisin viettänyt paljon vähemmän aikaa itsekseni, jolloin itsetuntemukseni ja -luottamukseni eivät olisi kehittyneet yhtä hyvin.
Minä itse asiassa luulen, että iso syy kariutuneiden parisuhteiden taustalla on se, ettei ihmiset ole koskaan olleet yksin. Eivät tiedä, keitä ovat, ja sitten valitaan väärä kumppani kun joku on ihan pakko olla koska kuka sitä yksin pärjäisi. Ja sitten erotaan, ja taas otetaan hätäpäissään uusi. Ad infinitum.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Olen alle kolmekymppinen eli ei keski-ikä ihan nurkan takana sentään kolkuttele, onneksi. Kriteereitä ei tarvi viilata jos on mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa jota ei halua. Olen kyllä ollut lyhyessä suhteessa kriteereitäni vastaavan kiinnostavan ihmisen kanssa joten on heitäkin olemassa, mutta seurusteluksi se ei koskaan edennyt.
Eikä kannatakaan viilata. Ymmärrät varmaan kuitenkin miksi joillain saattaa hälytyskellon viisari värähtää.
Itse olen 29 ja kolmannessa pitkässä suhteessani. Kiinnostavia ja itsestäni kiinnostuneita miehiä on tullut elämän aikana vastaan niin monta etten osaa laskea. Olemme erilaisia, ehkä toisillemme vähän kummajaisia.
Osa meistä on hieman valikoivampia miesseuran suhteen. Minä olen 42 (ja onnellisesti naimisissa), ja olen tavannut elämässäni ehkä kolme miestä, joiden kanssa olisin voinut pariutua. Yhden kanssa sitten pariuduinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Olen alle kolmekymppinen eli ei keski-ikä ihan nurkan takana sentään kolkuttele, onneksi. Kriteereitä ei tarvi viilata jos on mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa jota ei halua. Olen kyllä ollut lyhyessä suhteessa kriteereitäni vastaavan kiinnostavan ihmisen kanssa joten on heitäkin olemassa, mutta seurusteluksi se ei koskaan edennyt.
Eikä kannatakaan viilata. Ymmärrät varmaan kuitenkin miksi joillain saattaa hälytyskellon viisari värähtää.
Itse olen 29 ja kolmannessa pitkässä suhteessani. Kiinnostavia ja itsestäni kiinnostuneita miehiä on tullut elämän aikana vastaan niin monta etten osaa laskea. Olemme erilaisia, ehkä toisillemme vähän kummajaisia.
En alapeukuanut mutta avaudun, että, kuinka aina joskus tunnen sisälläni pienen, joskus vähän isommankin kateuden aallon lyövän ja klkevan lävitseni.
No monet miehethän haaveilee nimenomaan kokemattomista, kauniista (neitsyt)naisista, usein ihan riippumatta siitä ovatko itse kuinka "kokeneita".
Kaunis nainen on aina turn on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Ei varmaan nimenomaan ole tarvetta tavata koska viihtyy hyvin yksinkin, mutta se ei tarkoita, että suhde ei kelpaisi silloin jos harvinainen yksisarvinen eli niin sopiva mies löytyy, että suhteen uskoisi parantavan jo yksinkin erittäin hyvää elämää.
Itse olin juuri tällainen. Menin naimisiin vasta 44-vuotiaana, ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa. Pari seksikokeilua oli opiskeluajalta kyllä. Viihdyin erittäin hyvin yksin, loin uraa, ostin kesämökin ja remppasin sitä, matkustelin. En minä varsinaisesti miestä mihinkään kaivannut tai tarvinnut. Olisin voinut elää loppuikäni ihan tyytyväisenä yksin. Mutta kun nyt löytyi. todellinen sielunkumppani vaikken etsinytkään, niin kyllä hyvin kelpasi. Ennen häntä ei sellaista ollut löytynyt, en toki ollut koskaan etsinytkään koska viihdyin yksin ja oletin meneväni vanhanapiikana hautaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole, jos löytyy yhtä kokematon mies
Hmm. Itse olen se edellä kirjoittanut noin 40 vuotias parisuhdetta kokematon mies. - Nyt osaksi jankutan minusa on olennaista, että mahd kumppanini on sinu tai ainakin suunnilleen sinut oman historinasa kanssa. - Koska unelmieni kumppanini olisi suunnilleen oman ikäisenä, niin pitäisin aivan luonnollisena asiana, että hänellä saattaisi olla historiassaan parisuhteita. Mutta jotka olsiiva päättynee siinä vaiheessa kun hänestä ja mnusta tulisi pari. - Enkä tällä ny tarkoita, etteikö hän saisi olla hyvissä väleissä ex-kumppanidensa kanssa. - itseasiassa se, eä hän olisi hyvissä, tai ainakin asiallisissa väleissä ex-kumppaneidensa kanssa olisi minusa enemmän kuin suotavaa. Joskus treffaillin naista joka sattumala joutui puhumaan ex-kumppanistaan muutaman kerran, niin että tiesi varmasti minunkin kuulevan kaiken sanomansa (muutamaan kertaan sanoin / kertoi lähinnä, jollekulle toiselle kuin minulle ja minulle hän puhui ja tai kertoi ex-kumppanistaa parisen kertaa).
Koin vivaannutavana kun hän puhui ex-kumppanistaan joka kerta yksinomaan hyvin negatiiviseen sävyyn. Olisin tuon sävyn ymmärtänyt paremmin jos (a) hänen erostaan olisi ollu vasta lyhyempi aika, eikä non kolme-neljä vuotta. Jos (b) ex- olisi lyönyt laimin jotain kuten jättänyt maksamatta yheisen lapsen elatuksesta osan (a jolla lapsi asui joka toinen viikko) Tai (c) Jos heidän liittonsa olisi ollut hyvin lyhyt (Tiettävästi se oli enemmän ja vähemmän todellisuutta yli 10 vuotta; yhteisen lapsen he saivat kun olivat olleet yhdessä noin 6 vuotta)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
Miten niin revitään suhdekuvioihin?
Itse olen seurustellut ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen nyt ollut naimisissa kohta 15 vuotta, ja on siis ainoa seksikumppanikin.
Olin nuorena hyvännäköinen, fiksu ja kohtalaisen pidetty. Kukaan ei "yrittänyt repiä suhdekuvioihin", eikä toisaalta mitenkään syrjinytkään. Itsestäni vaan tuntui, ettei koko asia koskenut minua millään tavalla siinä elämänvaiheessa, en ollut kypsä siihen, ja selvästi pojat/miehet sen vaistosivat. Tiesin kyllä, että tahdon pariutua joskus, vakavasti ja pysyvästi, mutta minkäänlainen "säätäminen" ei ole koskaan kiinostanut minua, enkä ollut toisaalta riittävän kypsä loppuelämän parisuhteeseen. Sitten kun olin valmis, "ottaja" ilmestyi.
Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja eri elämäntilanteissa meillä myös on erilaisia tarpeita. On tosi hassua ajatella, että jos ei ole seurustellut tiettyyn ikään mennessä, ei joko ole kelvannut kenellekään (koska mielestäsi kaikki kelpaavat revitään mukaan kuvioihin) tai sitten on niin epäkuranttia tavaraa, että ei edes kykene seurustelemaan ja sitoutumaan.
Osalle meistä on tärkeää oppia ensin, kuka on itse, yksinään, itsekseen. Jos olisin seurustellut silloin, kun muutin pois kotoa ja asuin yksin, olisin viettänyt paljon vähemmän aikaa itsekseni, jolloin itsetuntemukseni ja -luottamukseni eivät olisi kehittyneet yhtä hyvin.
Minä itse asiassa luulen, että iso syy kariutuneiden parisuhteiden taustalla on se, ettei ihmiset ole koskaan olleet yksin. Eivät tiedä, keitä ovat, ja sitten valitaan väärä kumppani kun joku on ihan pakko olla koska kuka sitä yksin pärjäisi. Ja sitten erotaan, ja taas otetaan hätäpäissään uusi. Ad infinitum.
Samaistun tähän vahvasti. Vasta 23 vuotiaana ylipäätänsä koin olevani riittävän kypsä seurustelemaan kenenkään kanssa ja siitä meni useampi vuosi ennen kuin oikeasti olin siinä tilanteessa. Muistan teininä katsoneeni muiden suhteita kauhulla kuin näin miten pahaa jälkeä kypsymättömyys monessa suhteessa aiheutti. Joillekin jäi traumat, jotka vaivaavat vielä tänäkin päivänä ja estävät aikuisiän parisuhteita onnistumasta.
Tietysti joillakin meni jo nuorena suhteet hyvin. Itse koin kuitenkin varsin myöhään olevani valmis.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.
Miksi?
Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä.
En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.
Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?
Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.
On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.
No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?
Olen alle kolmekymppinen eli ei keski-ikä ihan nurkan takana sentään kolkuttele, onneksi. Kriteereitä ei tarvi viilata jos on mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa jota ei halua. Olen kyllä ollut lyhyessä suhteessa kriteereitäni vastaavan kiinnostavan ihmisen kanssa joten on heitäkin olemassa, mutta seurusteluksi se ei koskaan edennyt.
Eikä kannatakaan viilata. Ymmärrät varmaan kuitenkin miksi joillain saattaa hälytyskellon viisari värähtää.
Itse olen 29 ja kolmannessa pitkässä suhteessani. Kiinnostavia ja itsestäni kiinnostuneita miehiä on tullut elämän aikana vastaan niin monta etten osaa laskea. Olemme erilaisia, ehkä toisillemme vähän kummajaisia.
Osa meistä on hieman valikoivampia miesseuran suhteen. Minä olen 42 (ja onnellisesti naimisissa), ja olen tavannut elämässäni ehkä kolme miestä, joiden kanssa olisin voinut pariutua. Yhden kanssa sitten pariuduinkin.
Samaistun...
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään ole turn-off. Sitä parempi mitä vähemmän vaimo(- ja sulhas)kandidaatilla "kokemusta". Yhdessä kerkeävät sitten loppuikänsä harjoitella seurustelua, jos heistä tulee aviopari. Mahdolliset eksät eivät tuo lisäarvoa, päinvastoin.
Mitä haittaa siitä sitten on jos toisella on enemmän kokemusta? Jos kemiat kohtaa ja yhdessä on hyvä olla, tuo on aivan toisarvoinen asia. En ole koskaan seurustellut mutta ei minua haittaisi ollenkaan, jos mies olisi vähän kokeneempi. Oikeastaan haluaisinkin että olisi.
Itse olin 33 kun rupesin seurustelmaan ja jotain hyvin vaatimatonta räpellyustä oli takana siihen mennessä.
Ei mt -ongelmia saati päihteitä. Nyt olen onnellisesti aviossa ja mukavasti pärjännyt muuutenkin, joten jokaisella meillä on oma polkumme. Ei siis käänny pois-juttu.
Haluan liiton joka on järkiliitto. En kaipaa lussutusta tai sen sellaista. En pidä eritteistä. Suuyeleminenkin on hankalaa, koska saatraa vaihtua limaa.
Pidän suutelusta vain sellaisten kanssa kun mitään eritettä ei vaihdu minnekään. En ole oikeastaan edes suutelija.
Monen kiinnostus ainakin muhun on lakannut kun olen kertonut seurustelemattomuudesta. Tämä alkoi jo 20 vuotiaana. Olen luonnonkaunis ja hoikka eli sellainen jolla moni olettaa olevan vientiä. En ole vieläkään onnistunut saamaan suhdetta.
N25
Alue: Aihe vapaa
Eikä kannatakaan viilata. Ymmärrät varmaan kuitenkin miksi joillain saattaa hälytyskellon viisari värähtää.
Itse olen 29 ja kolmannessa pitkässä suhteessani. Kiinnostavia ja itsestäni kiinnostuneita miehiä on tullut elämän aikana vastaan niin monta etten osaa laskea. Olemme erilaisia, ehkä toisillemme vähän kummajaisia.