Seurustelematon kaunis nainen - onko turn-off?

Ei ole. Se vain herättää miehessä saalistusvietin.

Scary moviessa on se hirvittävä kohta, jossa suutelijoiden limat takertuvat toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään ole turn-off. Sitä parempi mitä vähemmän vaimo(- ja sulhas)kandidaatilla "kokemusta". Yhdessä kerkeävät sitten loppuikänsä harjoitella seurustelua, jos heistä tulee aviopari. Mahdolliset eksät eivät tuo lisäarvoa, päinvastoin.

Mitä haittaa siitä sitten on jos toisella on enemmän kokemusta? Jos kemiat kohtaa ja yhdessä on hyvä olla, tuo on aivan toisarvoinen asia. En ole koskaan seurustellut mutta ei minua haittaisi ollenkaan, jos mies olisi vähän kokeneempi. Oikeastaan haluaisinkin että olisi.

Lähes täysin samaa mieltä; sillä erotuksella, että omalta kohdallani kyse olisi kokeneemmasta naisesta. - Hämmäsynyt olenkin ollut kun edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti ylläpidetään kummallisia -paremman termin puuttuessa- uskomuksia kuinka miehen arvo nousisi, jos hänellä on aiempia kokemuksia parisuhteista

Toki tässäkin on jo sen verran edet, että osa, niistäkin miehistä, jotka näin ajaelevat lähökohaisesti saattava asettaa kuitenkin jo jonkinlaisen uopistisen "ylärajan" että ei nyt kuienkaan sellainen mies ole arvosteu jolla 500+ eri seksikumppania ja tai muuta säätöä naisten kanssa (Epämääräinen "suhdeluku" sopii paremmin tuo jykeväleukainen avaruuslenäjä-kirurgi-juriistirokkari-di-keikkoilija kaataa ja kellsitää naisen kuin naisen, eikä haitaa se, että hänellä paksu lompakko ja urheiluauto...

Entä sitten nainen hänen aronsa taas edelleen katsotaan laskevan jos hänellä on enemmän parisuhdekumpaneita, mahd  seksikumppaneia ja tai muita säätöjä tai kaikkia näitä yhteensä enemmän kuin oikeassa kädessä on sormia.      

turn off-hullu taas jankkaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

Miten niin revitään suhdekuvioihin?

Itse olen seurustellut ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen nyt ollut naimisissa kohta 15 vuotta, ja on siis ainoa seksikumppanikin.

Olin nuorena hyvännäköinen, fiksu ja kohtalaisen pidetty. Kukaan ei "yrittänyt repiä suhdekuvioihin", eikä toisaalta mitenkään syrjinytkään. Itsestäni vaan tuntui, ettei koko asia koskenut minua millään tavalla siinä elämänvaiheessa, en ollut kypsä siihen, ja selvästi pojat/miehet sen vaistosivat. Tiesin kyllä, että tahdon pariutua joskus, vakavasti ja pysyvästi, mutta minkäänlainen "säätäminen" ei ole koskaan kiinostanut minua, enkä ollut toisaalta riittävän kypsä loppuelämän parisuhteeseen. Sitten kun olin valmis, "ottaja" ilmestyi.

Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja eri elämäntilanteissa meillä myös on erilaisia tarpeita. On tosi hassua ajatella, että jos ei ole seurustellut tiettyyn ikään mennessä, ei joko ole kelvannut kenellekään (koska mielestäsi kaikki kelpaavat revitään mukaan kuvioihin) tai sitten on niin epäkuranttia tavaraa, että ei edes kykene seurustelemaan ja sitoutumaan.

Osalle meistä on tärkeää oppia ensin, kuka on itse, yksinään, itsekseen. Jos olisin seurustellut silloin, kun muutin pois kotoa ja asuin yksin, olisin viettänyt paljon vähemmän aikaa itsekseni, jolloin itsetuntemukseni ja -luottamukseni eivät olisi kehittyneet yhtä hyvin.

Minä itse asiassa luulen, että iso syy kariutuneiden parisuhteiden taustalla on se, ettei ihmiset ole koskaan olleet yksin. Eivät tiedä, keitä ovat, ja sitten valitaan väärä kumppani kun joku on ihan pakko olla koska kuka sitä yksin pärjäisi. Ja sitten erotaan, ja taas otetaan hätäpäissään uusi. Ad infinitum.

Tuo epäkuranttius oli oma ajatuksesi. En tarkoittanut että ihminen, joka ei kaipaa suhdetta tai sitoudu, olisi epäkurantti. Itse kuitenkin miettisin 30-vuotiaan ikisinkkumiehen kohdatessani että jos ei pariutuminen ole tähän mennessä elämää ollut edes prioriteettien top vitosessa, onkohan se kovin tärkeää jatkossakaan.

Tuota en myöskään ymmärrä että ihmisen tarvitsee olla yksin oppiakseen tuntemaan itsensä. Elävätkö ihmiset jossain sosiaalisessa tyhjiössä ennen kuin löytävät parisuhteen? Itse en ole koskaan kokenut että parisuhde jollain tapaa häiritsisi itsetuntemusta. Ainakin itse olen ihan sama ihminen suhteessa ja sinkkuna.

Turn on

mies53v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

Miten niin revitään suhdekuvioihin?

Itse olen seurustellut ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen nyt ollut naimisissa kohta 15 vuotta, ja on siis ainoa seksikumppanikin.

Olin nuorena hyvännäköinen, fiksu ja kohtalaisen pidetty. Kukaan ei "yrittänyt repiä suhdekuvioihin", eikä toisaalta mitenkään syrjinytkään. Itsestäni vaan tuntui, ettei koko asia koskenut minua millään tavalla siinä elämänvaiheessa, en ollut kypsä siihen, ja selvästi pojat/miehet sen vaistosivat. Tiesin kyllä, että tahdon pariutua joskus, vakavasti ja pysyvästi, mutta minkäänlainen "säätäminen" ei ole koskaan kiinostanut minua, enkä ollut toisaalta riittävän kypsä loppuelämän parisuhteeseen. Sitten kun olin valmis, "ottaja" ilmestyi.

Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja eri elämäntilanteissa meillä myös on erilaisia tarpeita. On tosi hassua ajatella, että jos ei ole seurustellut tiettyyn ikään mennessä, ei joko ole kelvannut kenellekään (koska mielestäsi kaikki kelpaavat revitään mukaan kuvioihin) tai sitten on niin epäkuranttia tavaraa, että ei edes kykene seurustelemaan ja sitoutumaan.

Osalle meistä on tärkeää oppia ensin, kuka on itse, yksinään, itsekseen. Jos olisin seurustellut silloin, kun muutin pois kotoa ja asuin yksin, olisin viettänyt paljon vähemmän aikaa itsekseni, jolloin itsetuntemukseni ja -luottamukseni eivät olisi kehittyneet yhtä hyvin.

Minä itse asiassa luulen, että iso syy kariutuneiden parisuhteiden taustalla on se, ettei ihmiset ole koskaan olleet yksin. Eivät tiedä, keitä ovat, ja sitten valitaan väärä kumppani kun joku on ihan pakko olla koska kuka sitä yksin pärjäisi. Ja sitten erotaan, ja taas otetaan hätäpäissään uusi. Ad infinitum.

Tuo epäkuranttius oli oma ajatuksesi. En tarkoittanut että ihminen, joka ei kaipaa suhdetta tai sitoudu, olisi epäkurantti. Itse kuitenkin miettisin 30-vuotiaan ikisinkkumiehen kohdatessani että jos ei pariutuminen ole tähän mennessä elämää ollut edes prioriteettien top vitosessa, onkohan se kovin tärkeää jatkossakaan.

Tuota en myöskään ymmärrä että ihmisen tarvitsee olla yksin oppiakseen tuntemaan itsensä. Elävätkö ihmiset jossain sosiaalisessa tyhjiössä ennen kuin löytävät parisuhteen? Itse en ole koskaan kokenut että parisuhde jollain tapaa häiritsisi itsetuntemusta. Ainakin itse olen ihan sama ihminen suhteessa ja sinkkuna.

Hm. Aluksi en ole hän jota kommentoit mutta, mutta sanompa ohimennen, että on se osalle meistä on myös vähän tuurissaakin löytääkö ja saako mahdollisuuden parisuhteeseen alle 30 vuotiaana; vaikka tuskin tämä on vain sukupuoleen sidottua.. Itse olen mies

  Mutta siis monia saattaa hyvinkin kiinnostaa löytää ja kohdaa itselle parisuhdekumppan mutta haluaa uskoa ja luottaa siihen, että kumppanin löytäminen tapahtuisi, jotenkin luontevasti ja mutkattomasti. Ei toisin sanoen halua nähdä erityistä vaivaa saati työtä sen eteen, että kumppanin löytäisi.

Esimerkiksi itse olen toistaiseksi pysynyt poissa niin tinderistä kuin nettitreffipalvelimilta ja ikää on jo yli 30 vuotta. -  Onko tämä merkki, että olen priorisoinut elämäni väärin ja ajanut itsensi huomaamatta pisteeseen, että halutaan uskoa, ettei parisuhde vastakaan voi olla ensimmäsiä asioita tärkeyslistallani? - Ja viimeistään kun nyt kasaan taakkaa lisää itselleni kun jatkan, että en ole liiemmin osannut etsiä ja metsästää kumppania mistään muualtakaan. -Esimerkiksi baareista ja tai yökerhoisa, jotka lienevät niitä moraalisesti hyväksyttävimpien paikkojen joukossa, joissa voisi yrittää löyää ja kohdata mahd kumppani. - Toki tiedän, että häne voinee periaatteessa löyää mistä vain (Lieneekö omaa huonoa tuuriako sitten, että parhainkin ai parhaimmat "löytöni" voin nyt pitää kavreinanani tai ystävinäni. Se "jokin" on jääny tapahtumatta    

Ei minusta ihmisen tietenkään tarvitse asua ja elää yksin oppiakseen tuntemaan itsensä. Mutta toisaalta jos ja kun on parisuhteessa aina, niin ainakin osa voi ehkä(painosanalla ehkä) helposti ja huomaamatta  "jämähtää" opittuihin ja omaksuttuihin rooleihin. 

Tutkitusti on edelleen niin, etä monessa perheessä naiset tekevät huomattavasti enemmän ns. kotitöitä. Josta  saataa seurata että jos tulisi ero, niin aika moni meis saattaisi joutua pahimmillaan opettelemaan alusa asti, joidenkin tavanomaisempienkin kotiaskareiden teon.

Kuvaavaa on minusta myös joidenkin (uskoakseni enempi nais-oletettujen) esittämä kysymys, johon törmää tälläkin palstalla säännöllsien epäsäännöllisesti. Tuo kysymys kuuluu:

"Miten paljon kumppaninne (luullakseni useimmiten miehet) auttavat teitä kotitöissä?" - Siis tarkottiaako kysyjä, että kumppani  (oletusarvoisesti meis) on kotiaskareitten osalta lähinnä assistentin ja avustajan roolissa, joka toimii ja tekee lähinnä silloin kun häntä kehoitetaan ja pyydetään ei itsenäisesti ja omasta pääöksestään. 

Sinkkutaloudessa ei ole ketään joka pyytäisi ja kehottaisi. - Tai ehkä joilain on esimerkiksi oma äii tai sisko joka huolehtii, ainakin joskus. Tai sitten ei vain keään jonka taakse saattaisi piiloutua. -

Olen itse kohdannut (onenksi hyvin harvoin) seliykseen, että kun olen pyytänyt kaveriani ulso hän on alkanu selittämään, että ei voi koska kumppani on uolloin metsästämässä ja 15 ja 18 vuotiailla  lapsille sitä ja tuota menoa. Ok. fine. ihan mukava jos huomioit heidänkin menonsa ja ole itsekin niissä kiinni vaikka en ny ihan päässyt perille miten mutta joku toine kerta sitten. - Sinkun kohdalla taas jotkut, eivät suinkaan kaikki;- kirjoitin: jotkut olettavat,- että sinulla on aina aikaa ja vapaus vapaasti valita mitä ja milloin teet.        

Ei jatkoon kun ei ole elämänkokemusta jolla rakentaa suhdetta. Liian suuri riski että jokin oikku joka jää huomaamatta ajaa suhteen karille. Jokainen ihminen on kompromissi ominaisuuksia. Täydellisiä ei ole, paitsi n.arsistien kokoontumisajoissa.

Ajattelisin olevan mt-tapaus ,miehet piirittävät varmasti normijärkistä naista siten että jonkun on joskus onnistuttava.

Riippuu ihan mistä roikkuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei jatkoon kun ei ole elämänkokemusta jolla rakentaa suhdetta. Liian suuri riski että jokin oikku joka jää huomaamatta ajaa suhteen karille. Jokainen ihminen on kompromissi ominaisuuksia. Täydellisiä ei ole, paitsi n.arsistien kokoontumisajoissa.

Ajattelisin olevan mt-tapaus ,miehet piirittävät varmasti normijärkistä naista siten että jonkun on joskus onnistuttava.

Huokaus. Lieneekö onni, että itse en pysty erottamaan saati muutoin huomaamaan kenenkään parisuhde historiaa, enkä  seksikumppaniden määrää.

Kiusalliseksi olen kokenut ne hetket ja tilaneet kun  minulle paljossa tuntematon on halunnut niistä hyvin seikkaperäisesti avautua ja kiusallsien yksityiskohtaisesti niistä kertoa.

Mutta näin sanoessan olenkin varmaan vain kateellien.

PS: On mielenkiintosia ajatella millaisen kommenttivyöryn olisi Ap:n avaus saanut jos aloituksessa oltaisiin kysytty että onko turn off, jos seuruselematon ruma mies tai vaikka ruma nainen...       

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

Miten niin revitään suhdekuvioihin?

Itse olen seurustellut ensimmäistä kertaa 25-vuotiaana. Saman miehen kanssa olen nyt ollut naimisissa kohta 15 vuotta, ja on siis ainoa seksikumppanikin.

Olin nuorena hyvännäköinen, fiksu ja kohtalaisen pidetty. Kukaan ei "yrittänyt repiä suhdekuvioihin", eikä toisaalta mitenkään syrjinytkään. Itsestäni vaan tuntui, ettei koko asia koskenut minua millään tavalla siinä elämänvaiheessa, en ollut kypsä siihen, ja selvästi pojat/miehet sen vaistosivat. Tiesin kyllä, että tahdon pariutua joskus, vakavasti ja pysyvästi, mutta minkäänlainen "säätäminen" ei ole koskaan kiinostanut minua, enkä ollut toisaalta riittävän kypsä loppuelämän parisuhteeseen. Sitten kun olin valmis, "ottaja" ilmestyi.

Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja eri elämäntilanteissa meillä myös on erilaisia tarpeita. On tosi hassua ajatella, että jos ei ole seurustellut tiettyyn ikään mennessä, ei joko ole kelvannut kenellekään (koska mielestäsi kaikki kelpaavat revitään mukaan kuvioihin) tai sitten on niin epäkuranttia tavaraa, että ei edes kykene seurustelemaan ja sitoutumaan.

Osalle meistä on tärkeää oppia ensin, kuka on itse, yksinään, itsekseen. Jos olisin seurustellut silloin, kun muutin pois kotoa ja asuin yksin, olisin viettänyt paljon vähemmän aikaa itsekseni, jolloin itsetuntemukseni ja -luottamukseni eivät olisi kehittyneet yhtä hyvin.

Minä itse asiassa luulen, että iso syy kariutuneiden parisuhteiden taustalla on se, ettei ihmiset ole koskaan olleet yksin. Eivät tiedä, keitä ovat, ja sitten valitaan väärä kumppani kun joku on ihan pakko olla koska kuka sitä yksin pärjäisi. Ja sitten erotaan, ja taas otetaan hätäpäissään uusi. Ad infinitum.

Tuo epäkuranttius oli oma ajatuksesi. En tarkoittanut että ihminen, joka ei kaipaa suhdetta tai sitoudu, olisi epäkurantti. Itse kuitenkin miettisin 30-vuotiaan ikisinkkumiehen kohdatessani että jos ei pariutuminen ole tähän mennessä elämää ollut edes prioriteettien top vitosessa, onkohan se kovin tärkeää jatkossakaan.

Tuota en myöskään ymmärrä että ihmisen tarvitsee olla yksin oppiakseen tuntemaan itsensä. Elävätkö ihmiset jossain sosiaalisessa tyhjiössä ennen kuin löytävät parisuhteen? Itse en ole koskaan kokenut että parisuhde jollain tapaa häiritsisi itsetuntemusta. Ainakin itse olen ihan sama ihminen suhteessa ja sinkkuna.

Hm. Aluksi en ole hän jota kommentoit mutta, mutta sanompa ohimennen, että on se osalle meistä on myös vähän tuurissaakin löytääkö ja saako mahdollisuuden parisuhteeseen alle 30 vuotiaana; vaikka tuskin tämä on vain sukupuoleen sidottua.. Itse olen mies

  Mutta siis monia saattaa hyvinkin kiinnostaa löytää ja kohdaa itselle parisuhdekumppan mutta haluaa uskoa ja luottaa siihen, että kumppanin löytäminen tapahtuisi, jotenkin luontevasti ja mutkattomasti. Ei toisin sanoen halua nähdä erityistä vaivaa saati työtä sen eteen, että kumppanin löytäisi.

Esimerkiksi itse olen toistaiseksi pysynyt poissa niin tinderistä kuin nettitreffipalvelimilta ja ikää on jo yli 30 vuotta. -  Onko tämä merkki, että olen priorisoinut elämäni väärin ja ajanut itsensi huomaamatta pisteeseen, että halutaan uskoa, ettei parisuhde vastakaan voi olla ensimmäsiä asioita tärkeyslistallani? - Ja viimeistään kun nyt kasaan taakkaa lisää itselleni kun jatkan, että en ole liiemmin osannut etsiä ja metsästää kumppania mistään muualtakaan. -Esimerkiksi baareista ja tai yökerhoisa, jotka lienevät niitä moraalisesti hyväksyttävimpien paikkojen joukossa, joissa voisi yrittää löyää ja kohdata mahd kumppani. - Toki tiedän, että häne voinee periaatteessa löyää mistä vain (Lieneekö omaa huonoa tuuriako sitten, että parhainkin ai parhaimmat "löytöni" voin nyt pitää kavreinanani tai ystävinäni. Se "jokin" on jääny tapahtumatta    

Ei minusta ihmisen tietenkään tarvitse asua ja elää yksin oppiakseen tuntemaan itsensä. Mutta toisaalta jos ja kun on parisuhteessa aina, niin ainakin osa voi ehkä(painosanalla ehkä) helposti ja huomaamatta  "jämähtää" opittuihin ja omaksuttuihin rooleihin. 

Tutkitusti on edelleen niin, etä monessa perheessä naiset tekevät huomattavasti enemmän ns. kotitöitä. Josta  saataa seurata että jos tulisi ero, niin aika moni meis saattaisi joutua pahimmillaan opettelemaan alusa asti, joidenkin tavanomaisempienkin kotiaskareiden teon.

Kuvaavaa on minusta myös joidenkin (uskoakseni enempi nais-oletettujen) esittämä kysymys, johon törmää tälläkin palstalla säännöllsien epäsäännöllisesti. Tuo kysymys kuuluu:

"Miten paljon kumppaninne (luullakseni useimmiten miehet) auttavat teitä kotitöissä?" - Siis tarkottiaako kysyjä, että kumppani  (oletusarvoisesti meis) on kotiaskareitten osalta lähinnä assistentin ja avustajan roolissa, joka toimii ja tekee lähinnä silloin kun häntä kehoitetaan ja pyydetään ei itsenäisesti ja omasta pääöksestään. 

Sinkkutaloudessa ei ole ketään joka pyytäisi ja kehottaisi. - Tai ehkä joilain on esimerkiksi oma äii tai sisko joka huolehtii, ainakin joskus. Tai sitten ei vain keään jonka taakse saattaisi piiloutua. -

Olen itse kohdannut (onenksi hyvin harvoin) seliykseen, että kun olen pyytänyt kaveriani ulso hän on alkanu selittämään, että ei voi koska kumppani on uolloin metsästämässä ja 15 ja 18 vuotiailla  lapsille sitä ja tuota menoa. Ok. fine. ihan mukava jos huomioit heidänkin menonsa ja ole itsekin niissä kiinni vaikka en ny ihan päässyt perille miten mutta joku toine kerta sitten. - Sinkun kohdalla taas jotkut, eivät suinkaan kaikki;- kirjoitin: jotkut olettavat,- että sinulla on aina aikaa ja vapaus vapaasti valita mitä ja milloin teet.        

      

Kirjoitat fiksusti.