Vanhempani oli aivan paska ja suru ei tunnu loppuvan- muita?

Onko hän vielä elossa?

Minua on auttanut se, että olen tiedostanut sen, että ihmiset, jotka ovat nykyisin elämässäni, eivät ole aiheuttaneet minulle niitä ahdistuksentunteita, mitä toisinaan saan, vaan ne tulee menneisyydestä. Ne tunteet pitää ikään kuin "kipata" takaisin sinne menneisyyteen, kun ne yrittävät tulla nykyhetkeen.

Äitini dementoituminen on myös ollut minulle eräällä tavalla helpotus; hän ei voi enää hallita minua. (Joo, tiedän. Olen kamala ihminen, koska minulla on tällaisia tunteita, enkä kiellä niitä itseltäni.)

On elossa, ja vaikka yhteydenpito on minimissä, tulee hänestä usein paha olo. Hän ei edelleenkään näe kuin itsensä. Ap

Minulla on taito/kyky olla ajattelematta asiaa. Sillä olen pärjännyt. Tai se on ainoa keino pärjätä. Useinkin kaipaisin henkilöä, jolta kysyä neuvoa, saada apua/tukea. Vähän kateellinenkin olen, kun kuulen toisten hyvistä väleistä vanhempiinsa. Mutta se tunne menee yleensä kohta ohi

Asiassa vellominen ei auta. Siitä on oikeasti päästävä vaan yli, ymmärrettävä se, että vanhempiaan ei voi valita ja sulle nyt sattui nuo mitä on. Joskus paras tapa on katkaista välit ihan kokonaan.

Mitään menneisyydestä et voi kuitenkaan muuttaa, joten on parasta katsoa vain eteenpäin ja tehdä itse asiat toisin.

Mun pelastus oli omat lapset. Meidän suhde on niin ihana ja perhe-elämämme täysin erilaista kuin omassa lapsuudenkodissamme, että olen pystynyt unohtamaan ne pahat jutut ja tekemään uusia, parempia muistoja omien lasten kanssa. Olen katkaissut välit kumpaankin vanhempaani ja voin oikein hyvin. Minun perheeni on minä ja lapseni ja se riittää minulle vallan hyvin.

Äitihullu on päässyt pois suljetulta kun ketjuja pukkaa taas.

Oma äiti alkoholisti ja diagnosoitu narsisti.

Ota avioero äidistäsi ja keskity omaan elämään ja tulevaisuuteen. Ei mitään järkeä jäädä jonnekin menneisyyteen vellomaan omaa surkeaa lapsuuttaan. Se oli ja meni, sitä ei voi muuttaa. Itse päätin, että kun kotoa pääsen, niin alan elämään sellaista elämää, kuin haluan. Lapsuuteni ei määritä minua mitenkään ihmisenä.

Nyt 40 ja oma perhe. Pidän huolen, etteivät omat lapseni altistu äidilleni ja saavat elää turvatun lapsuuden. En enää muistele noita aikoja.

Minulla on samanlainen äiti, ja mietin hänen käytöstään kyllä valitettavasti joka päivä. Kuinka väärin on toiminut, kuinka itsekäs ja paska ihminen hän on. Eikä hän tajua mitään ja syyllistää minua käytöksestään? En ole mielelläni tekemisissäni hänen kanssaan. Olen yrittänyt, mutta hän ilkeilee joka kerta kun nähdään. Hänen takiansa minua myös alettiin kiusata koulussa. Jos olisin kasvanut normaalissa perheessä, en olisi luultavasti altistunut muiden persoonallisuushäiriöisten kidutettavaksi niin helposti.

Ainoa lohduttava asia on tieto siitä että oma elämäni on nykyään mukavaa muuten ja olen 100x parempi ihminen kuin hän, ja selvinnyt kaikesta. 

Vierailija kirjoitti:

Mun pelastus oli omat lapset. Meidän suhde on niin ihana ja perhe-elämämme täysin erilaista kuin omassa lapsuudenkodissamme, että olen pystynyt unohtamaan ne pahat jutut ja tekemään uusia, parempia muistoja omien lasten kanssa. Olen katkaissut välit kumpaankin vanhempaani ja voin oikein hyvin. Minun perheeni on minä ja lapseni ja se riittää minulle vallan hyvin.

Itsekin ajattelen että tämä voisi lohduttaa minua. Ei ole omia lapsia, mutta jos niitä teen, tiedän että en tule altistamaan heitä mummolleen ja pystyn itse tarjoamaan turvallisen lapsuuden. Että ehkä joskus sitten niitä teen. Mutta en ole vielä varma. Tällä hetkellä muut asiat enemmän suunnitelmissa. Narsistiäitini kinuaa lapsenlapsia, yrittää painostaa hankkimaan niitä. Ihmettelen paljon että miksi, luuleeko että pääsee neuvomaan ja jotenkin enemmän elämääni kiinni? Tai kontrolloimaan lastenlastensa elämää? Ehei, minä en heitä hänen kiusattavaksi päästäisi :)

Vierailija kirjoitti:

On elossa, ja vaikka yhteydenpito on minimissä, tulee hänestä usein paha olo. Hän ei edelleenkään näe kuin itsensä. Ap

Täällä sama tilanne. Toista ei voi muuttaa. Tunnelukko terapian avulla pääsin eroon sisälläni olevista ikävistä tunnetiloista ja ajatuksista, joita narsisti äitini on aiheuttanut eli voit muuttaa vain itseäsi.

Sinä olet arvokas ihminen ja sinun ei tarvitse uskoa mitään, mitä joku henkisesti sairas ihminen suoltaa ulos. Hänellä itsellään on huono itsetunto ja häpeä, jota hän yrittää siirtää toisille. Tärkeätä on pitää omat rajansa ja sanoa suoraan, että voi pitää suunsa kiinni.

Mun selviytymiskeino on tavallaan risteytys eteenpäin menoa ja vanhojen asioiden läpikäyntiä. Olen hyväksynyt sen että tietyt ihmiset tekivät mulle aikoinaan sen mitä tekivät, enkä voi muuttaa historiaa. Näillä mennään. Olen tehnyt itseni kanssa töitä jotta voisin olla mahdollisimman lähelle se ihminen joka haluan olla, vaikka lähipiirissä oli enimmäkseen vain päinvastaisia roolimalleja.

Toisaalta silloin kun huomaan että jokin asia menneisyydestä puskee sitkeästi pintaan, niin olen pyrkinyt miettimään sen läpi sen sijaan, että olisin yrittänyt ikään kuin sysätä koko asian pois. Mun kohdalla se asioiden työntäminen syrjään ei vain toimi; en saa niitä sillä tavalla oikeasti pois päiväjärjestyksestä.