Kuuluuko asiaan että uhmaikäinen uhmaa aivan kaikessa?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä menee ohi viiteenkymppiin mennessä.

Asiakaspalvelutyötä tekevänä voin kertoa, että monilla pahenee viidenkympin korvilla. Eilenkin heitettiin ostoskorilla, kun ei arviolta viisikymppiselle herralle löytynyt sopivia kenkiä meiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy vain siirtää lapsi hyvin vähäeleisesti pois kielletyn ääreltä. Ja lapsilukot kaapinoviin. Jotkut lapset nauttivat, kun saavat vanhempaan vauhtia, eivätkä osaa erottaa kielteistä huomiota myönteisestä.

Jaksamista! Taaperoa parempaa kärsivällisyystreeniä ei olekaan. Leikkitreffejä välillä toisten saman ikäisten kanssa?

Hän paukuttaa vaikka isolla legopalikalla ovea jos muu metelöinti estetään. Seisoo uhmakkaan näköisenä ja katsoo minua ja hakkaa ovea. Kysyn rauhallisesti että saatko tehdä noin. Lapsi vastaa en saa ja paukuttaa uhmakkaan näköisenä. Kysyn tiukemmin että aiotko jatkaa oven hakkaamista vai lähdetkö mieluummin jäähylle. Lapsi ei vastaa mutta hakkaa kovemmin ja ilme yhä uhmakkaampana. Ja sitten lähdetään jäähylle. Olipa kiva päivä. Ap

Mitäs jos vain ottaisit legon pois ja alatte tehdä yhdessä jotain? Lapsi kerjää huomiota. Yritä myös antaa positiivista huomiota jo ennen kuin tuo huomion kerääminen alkaa.

Mutta kun tätä tapahtuu kesken yhteisen kivan tekemisen jolloin kaikki huomioni on jo hänessä. Ap

Yleensä tuollaisessa tilanteessa kannattaa jättää lapsi täysin huomiotta. Kun lapsi lähtee tekemään tyhmyyksiä ( joku pakastimen oven paukuttaminen on sinänsä ihan harmitonta), niin kävele olkkariin ja ala lukea lehteä. Anna riiviön paukuttaa, se lopettaa kyllä kun huomaa ettei saa sillä sitä mitä haluaa: huomiota.

Jos tekee jotain, mistä on oikeasti vahinkoa, keskeytä se napakasti mutta edelleen eleettömästi. Jos paiskoo legoja, kerää ne kaikki pois, ja sano, että leikitään näillä sitten kun haluaa leikkiä nätisti. Ja anna yrittää aina kun haluaa --> ota kaikki pois HETI kun alkaa perseily.

Typerintä mitä uhmiksen kanssa voi alkaa tekemään on just tuollainen tahtojen taistelu ja jäähyttely yms. Se vaan lisää sitä turhaa uhmaa joka asiassa. Selkeät syy-seuraus-suhteet lapsen tekemisiin, turhien hölmöilyjen huomiotta jättö ja runsas positiivinen palaute silloin kun toimii fiksusti auttaa kaikkein parhaiten.

Sain useammalta taholta neuvon viedä jäähylle (en jätä sinne yksin kuitenkaan) ja puuttua heti uhmaamiseen ja estää se (tahtojen taistelu). Näitä neuvoja noudatin. No kai se sitten oli virhe. Parhaani oikeasti yritin ja luulin että neuvot oli fiksuja kun useampi neuvoi juuri samoin. Ap

Ap. mä olen itse ollut tosi omaehtoinen lapsi ja yksi mun lapsista myös on tosi omaehtoinen. Mun ekoja pitkiä lauseita on ollut " ja sinähän et minua määlää!". Eli uhmaa on todella ollut.

Mun vanhemmille oli tosi tärkeää aina päästä määräämään ja komentamaan ja näyttämään kuka määrää. Auttoiko? Tuliko musta vanhempiani kunnioittava ihminen? No ei todellakaan, päin vastoin halveksuin heitä ja tein selän takana kaiken mikä mun näkökulmasta mielivaltaisesti kiellettiin.

Siksi mä olen oman lapsen kanssa toiminut täysin toisin - ja se todellakin on toiminut. Hän on siis jo yläkouluikäinen, ihana teini tätä nykyä.

Ihan ensimmäisenä sanoisin että valitse taistelusi. Jostain oven paukuttamisesta tai pakastimen availusta tai vastaavista on niin täysin turhaa pilata päivää ja riidellä.  Jätä huomiotta, tai kokeile huumoria, se toimii joillekin lapsille loistavasti. Eli esim. menet lapsen luo kun paukuttaa ovea, ja alat laskea että kuinka monta kertaa lapsi jaksaakaan sitä ovea paukuttaa? Vieläkö kerran jaksaa! Vau! Ja ei siis ivallisesti, vaan oikeasti huumorilla.

Nyt kun omat lapset ( poikia kaikki, yhdellä vielä ADHD), kolkuttelee jo aikusuuden kynnyksiä, olen alkanut entistä enemmän vihata sanaa "kasvattaminen". Kun ihan hirveän monelle vanhemmalle se oikeasti edelleen on tuollaista ihmeellistä koirakoulun pitämistä lapselle. OIkeasti ne lapset kasvaa ihan hirveän paljon kivemmiksi ihmisiksi, kun niiden kanssa ei koko ajan käy valtataisteluita tai varsinkaan aseta niitä asemaan jossa " sinä teet just niinkuin minä sanon".

Tässä kun on useamman lapsen kavereitakin varmaan jo lähemmäs sata tullut tutuksi, niin ihan selvää on se, että eniten rajoja kokeilee ja rikkoo, selän takana valehtelee jne. ne lapset, joilla on kaikkein kovin kuri kotona. He myös inhoaa vanhempiaan eniten, ja haaveilee mahdollisimman nopeasta kotoa pois muuttamisesta. Ylipäätään välit vanhempiin on tosi huonot. Omasta näkökulmasta on tosi vaikea ymmärtää miksi vanhemmat ehdoin tahdoin pilaavat välit lapsiinsa.

...jatkuu

Yhteistä noissa perheissä on aina se, että lasta ei oikeasti kuulla tai kuunnella, lapsen vaan halutaan toimivan vanhempien mielen mukaisesti. Ja yleensä ne siemenet kylvetään jo varhaislapsuudessa.

Ja jotta en tule väärin ymmärretyksi: Ei meilläkään lapset ole missään pellossa kasvaneet. Meillä on aina ollut selvää, että asialliset hommat hoidetaan, muuten saa olla kuin ellun kanat. ELi koulutyöt, kotityöt ja harrastukset kun hoidetaan, niin senkun pelaavat vaikka kokonaan muun ajan. Harrastukset saavat valita itse, mutta se mihin aletaan, se hoidetaan aina kauden loppuun asti. 

Pienestä pitäen on ollut selvää kaksi sääntöä: Ketään ei tahallaan satuteta eikä mitään tahallaan rikota. Kaikki muu on sitten ollut näitä valitse taistelu-tilanteita. Ja myöski kunnolla luovimaan opettelua: esim. kun tämä jääräpää lapsi jossain kohtaa sai aina kaupassa raivarit, koska aina alkoi pakkomielteisesti haluta jotain lelua tms. niin aika nopeasti opin, että on ihan turhaa sanoa lapselle, että ei, nyt et saa, ei osteta, muistatko mitä sovitiiin ja mäkäti mäkäti. Se vain lisäsi raivoa.

Sen sijaan kun sanoin lapselle, että hei, mä huomaan että sä ihan tosi paljon nyt haluat tätä lelua. Me ei voida ostaa sitä nyt tällä reissulla, mutta jos sä ihan yhtä paljon haluat sitä vielä huomenna/ viikon päästä tms. Niin sitten me voidaan tulla ostamaan se.

No ikinä ei tarvinnut hakea mitään, kun kyseessä oli vain hetkellinen pakkomielle lapselle, ja hänelle tärkeintä oli, ettei hänen tahtoaan lytätty.

Sori, tuli pitkät jaaritukset, mutta siis lyhyesti: lasten kanssa pärjää ihan hirveän paljon paremmin huumorilla, myötätunnolla ja pelisilmällä kuin ehdottomilla säännöillä ja jatkuvalla napit vastakkain olemisella. Että sitten silloin kun harvoin oikeasti pitää jyrähtää, niin sillä on oikeasti se vaikutus mikä pitääkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä menee ohi viiteenkymppiin mennessä.

Asiakaspalvelutyötä tekevänä voin kertoa, että monilla pahenee viidenkympin korvilla. Eilenkin heitettiin ostoskorilla, kun ei arviolta viisikymppiselle herralle löytynyt sopivia kenkiä meiltä.

Mutta tiedättekö, ihan valtaosa ihmisistä ei koskaan kasva henkisesti aikuisiksi. Sellaiset ihmiset, joita ei ole lapsena kuunneltu, vaan ainoastaan pakotettu taipumaan aikuisen tahtoon, olemaan hiljaa ja nielemään kiukkunsa ja pettymyksensä käyttäytyvät aikuisena helposti noin.

Kun itse on tässä tehnyt tosi paljon töitä sen eteen, että itse kasvaisi henkisesti aikuiseksi edes nyt vihdoin 40+ iässä, niin tässä olen huomannut, että omat vanhempani esimerkiksi ovat tunne-elämältään täysin lapsia. Reaktiot on tuollaisia samanlaisia " kielsit minulta jotain, minä kostan heti" tai pienikin hylkäämiskokemus tyyliin:" sinulle ei käynyt minun ehdottama tapaaminen, nyt minä en vastaa kuukauteen puhelimeen, että tiedät miltä tuntuu" on tyypillistä toimintaa.

Valtaosa ihmisistä menee hautaan asti henkisesti lapsina. Ja nämä samat ihmiset eivät ymmärrä tai kestä sitä, että lapsille nykyään opetetaan tunnetaitoja, kun paras jälki tulee sillä, että saa vaan selkäänsä aina kun tekee jotain väärin. Sillenhän heistäkin on tullut tuollaisia hienoja korinheittelijöitä, empatiakyvyttömiä niin itseä kuin muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap nostaa. Vietämme vapaapäivän aamua kotona. Oli tarkoitus syödä rauhassa aamupala ja viettää aamupäivä mukavan yhteisen tekemisen parissa kotona kun ulkona sataa, ja sitten lounaan jälkeen lähteä sateesta huolimatta retkelle metsään. Jo ennen kuin sain aamupalan pöytään niin lapsi kehitti uhmakiukun jostain ihan tyhjästä. Aamupalan jälkeen lapsi sai valita mitä tehdään ja halusi että pelataan, pelaaminen meni puoliksi tavaroita ja ovia paiskoessa. Laitoin pelit pois ja ehdotin että piirretään. Käännyin ottamaan hyllystä kesken piirtämisen lisää paperia ja sillä samalla sekunilla lapsi kääntyi ja piirsi seinään (tietää että niin ei saa tehdä ja tietää että sillä saa minut hermostumaan). No kynät lähti ylähyllylle pariksi päiväksi pois, minulla on päänsärky jo aamusta ennen klo 10 ja lapsi pyörii tuskasena ja uhmakkaana. Tämä on kohta ihan sietämätöntä. Auttakaa.

Kai laitoit lapsen siivoamaan piirroksensa seinästä? Omat jäljet pitää korjata, tietysti. Ja jos nyt teit rangaistuksen lapselle kynien pois ottamisella, niin se on ihan turhaa, pienen lapsen ajantaju on kovin kehittymätön, ei hän tajua mitä on pari päivää.

Järkevintä olisi siis keskeyttää piirtäminen, ja todeta lapselle, että nyt piirtäminen ( ja ihan kaikki muu kiva) loppuu siksi aikaa, kunnes piirrosjälki on seinästä poistettu. Jos lapsi alkaa kiukutella asiasta, niin anna kiukutella, kyllä se jossain kohtaa lopettaa. Jos pyytää jotain muuta, niin kerrot että heti tehdään kun se jälki on seinästä poistettu.

Ja toki siis autat lasta siivoamaan, ja kaiken puhut ihan rauhallisesti. Ylenpalttiset tunnereaktiot ei koskaan auta.

Eikö tämä ole juuri sitä tahtojen taistelun rakentamista?

Kyllä ja ei. Ei, koska lapsen kanssa ei jäädä vänkäämään tai määräilemään että NYT pitää siivota TAI joudut jäähylle. Lapselle vaan kerrotaan ihan rauhallisesti, että koska piirsit seinälle, se pitää siivota pois. Haepa tuolta keittiöstä rätti.

Ja jos lapsi ei hae, niin sitten voi todeta, että äiti menee tuonne olkkariin lukemaan ( mikä nyt kenellekin sopii), tule kertomaan sitten kun haluat alkaa siivota.

Missään kohtaa ei suututa tms. Väistämättä tulee hetki, jolloin lapsi tulee pyytämään jotain seuraavaa asiaa, jolloin todetaan, että sopii, mutta ensin siivotaan se piirros. Ai ei vieläkään? No äiti jatkaa lukemista, kerro sitten kun haluat sen tehdä.

Tämä on oikeasti ihan älyttömän toimiva keino, mutta harva vaan jaksaa viedä sen kovatahtoisen lapsen kanssa läpi sen muutaman kerran, mikä pitäisi jaksaa, että lapsi oikeasti oppii. Vielä harvempi toki tekee sen oikein, vaan jossain kohtaa suuttuu, ja alkaa sitten marttyyrina itse siivoamaan lapsen jälkiä ja jäkättää siinä samalla lapselle, ja taas seuraavan kerran menee homma pidemmälle ja huonommin.

Ja tottakai tämä lopulta on juuri sitä, että lapsi saadaan toimimaan toivotulla tavalla, eli siinä mielessä tahtojen taistelu käydään. Mutta ero on siinä, taisteleeko kaksi lasta lasten keinoilla juupas eipäs-raivarit-meiningillä, vai yrittääkö lapsi tehdä mitä haluaa, ja aikuinen näyttää rauhallisesti ja empaattisesti toiminnallaan että ei käy, ja samalla luodaan pohjaa syy-seuraus-suhteen ymmärtämiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap nostaa. Vietämme vapaapäivän aamua kotona. Oli tarkoitus syödä rauhassa aamupala ja viettää aamupäivä mukavan yhteisen tekemisen parissa kotona kun ulkona sataa, ja sitten lounaan jälkeen lähteä sateesta huolimatta retkelle metsään. Jo ennen kuin sain aamupalan pöytään niin lapsi kehitti uhmakiukun jostain ihan tyhjästä. Aamupalan jälkeen lapsi sai valita mitä tehdään ja halusi että pelataan, pelaaminen meni puoliksi tavaroita ja ovia paiskoessa. Laitoin pelit pois ja ehdotin että piirretään. Käännyin ottamaan hyllystä kesken piirtämisen lisää paperia ja sillä samalla sekunilla lapsi kääntyi ja piirsi seinään (tietää että niin ei saa tehdä ja tietää että sillä saa minut hermostumaan). No kynät lähti ylähyllylle pariksi päiväksi pois, minulla on päänsärky jo aamusta ennen klo 10 ja lapsi pyörii tuskasena ja uhmakkaana. Tämä on kohta ihan sietämätöntä. Auttakaa.

Kai laitoit lapsen siivoamaan piirroksensa seinästä? Omat jäljet pitää korjata, tietysti. Ja jos nyt teit rangaistuksen lapselle kynien pois ottamisella, niin se on ihan turhaa, pienen lapsen ajantaju on kovin kehittymätön, ei hän tajua mitä on pari päivää.

Järkevintä olisi siis keskeyttää piirtäminen, ja todeta lapselle, että nyt piirtäminen ( ja ihan kaikki muu kiva) loppuu siksi aikaa, kunnes piirrosjälki on seinästä poistettu. Jos lapsi alkaa kiukutella asiasta, niin anna kiukutella, kyllä se jossain kohtaa lopettaa. Jos pyytää jotain muuta, niin kerrot että heti tehdään kun se jälki on seinästä poistettu.

Ja toki siis autat lasta siivoamaan, ja kaiken puhut ihan rauhallisesti. Ylenpalttiset tunnereaktiot ei koskaan auta.

Eikö tämä ole juuri sitä tahtojen taistelun rakentamista?

Kyllä ja ei. Ei, koska lapsen kanssa ei jäädä vänkäämään tai määräilemään että NYT pitää siivota TAI joudut jäähylle. Lapselle vaan kerrotaan ihan rauhallisesti, että koska piirsit seinälle, se pitää siivota pois. Haepa tuolta keittiöstä rätti.

Ja jos lapsi ei hae, niin sitten voi todeta, että äiti menee tuonne olkkariin lukemaan ( mikä nyt kenellekin sopii), tule kertomaan sitten kun haluat alkaa siivota.

Missään kohtaa ei suututa tms. Väistämättä tulee hetki, jolloin lapsi tulee pyytämään jotain seuraavaa asiaa, jolloin todetaan, että sopii, mutta ensin siivotaan se piirros. Ai ei vieläkään? No äiti jatkaa lukemista, kerro sitten kun haluat sen tehdä.

Tämä on oikeasti ihan älyttömän toimiva keino, mutta harva vaan jaksaa viedä sen kovatahtoisen lapsen kanssa läpi sen muutaman kerran, mikä pitäisi jaksaa, että lapsi oikeasti oppii. Vielä harvempi toki tekee sen oikein, vaan jossain kohtaa suuttuu, ja alkaa sitten marttyyrina itse siivoamaan lapsen jälkiä ja jäkättää siinä samalla lapselle, ja taas seuraavan kerran menee homma pidemmälle ja huonommin.

Ja tottakai tämä lopulta on juuri sitä, että lapsi saadaan toimimaan toivotulla tavalla, eli siinä mielessä tahtojen taistelu käydään. Mutta ero on siinä, taisteleeko kaksi lasta lasten keinoilla juupas eipäs-raivarit-meiningillä, vai yrittääkö lapsi tehdä mitä haluaa, ja aikuinen näyttää rauhallisesti ja empaattisesti toiminnallaan että ei käy, ja samalla luodaan pohjaa syy-seuraus-suhteen ymmärtämiselle.

Olen kokeillut tätä. Tilanteessa jossa lapsi ihan tahallaan ja uhmatakseen heitteli vaatteet pitkin asuntoa, siis ne jotka piti saada hänen päälleen. Lupasin kyllä auttaa pukemisessa mutta lapsi siis kaikin keinoin esti pukemista. Sanoin rauhallisesti että äiti juo kahvia nyt olohuoneessa siihen asti että olet kerännyt paidan ja housut eri huoneista kun ne sinne heitit ja joko puet itse tai annat äidin pukea. Ja että mitään kivaa ei tehdä ennen kuin paita ja housut on kerätty. Lapsi tuli kärttämään vaikka mitä leikkimistä mutta rauhallisesti toistin asian ja jatkoin kahvia. Tämä alkoi klo 1630 päivällisen jälkeen. Lopulta tuli ilta ja minun oli pakko luovuttaa sillä lapsen oli saatava iltapala ja päästävä nukkumaan, en voinut valvottaa häntä väkisin jonkun paidan takia tai laittaa nälässä sänkyyn. Eli lapseni uhmaa vaikka kuinka pitkään. Ap

Ei se kaikkien lasten kanssa ole, jotkut vain on kovapäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ap nostaa. Vietämme vapaapäivän aamua kotona. Oli tarkoitus syödä rauhassa aamupala ja viettää aamupäivä mukavan yhteisen tekemisen parissa kotona kun ulkona sataa, ja sitten lounaan jälkeen lähteä sateesta huolimatta retkelle metsään. Jo ennen kuin sain aamupalan pöytään niin lapsi kehitti uhmakiukun jostain ihan tyhjästä. Aamupalan jälkeen lapsi sai valita mitä tehdään ja halusi että pelataan, pelaaminen meni puoliksi tavaroita ja ovia paiskoessa. Laitoin pelit pois ja ehdotin että piirretään. Käännyin ottamaan hyllystä kesken piirtämisen lisää paperia ja sillä samalla sekunilla lapsi kääntyi ja piirsi seinään (tietää että niin ei saa tehdä ja tietää että sillä saa minut hermostumaan). No kynät lähti ylähyllylle pariksi päiväksi pois, minulla on päänsärky jo aamusta ennen klo 10 ja lapsi pyörii tuskasena ja uhmakkaana. Tämä on kohta ihan sietämätöntä. Auttakaa.

Lapsi hakee rajojaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap nostaa. Vietämme vapaapäivän aamua kotona. Oli tarkoitus syödä rauhassa aamupala ja viettää aamupäivä mukavan yhteisen tekemisen parissa kotona kun ulkona sataa, ja sitten lounaan jälkeen lähteä sateesta huolimatta retkelle metsään. Jo ennen kuin sain aamupalan pöytään niin lapsi kehitti uhmakiukun jostain ihan tyhjästä. Aamupalan jälkeen lapsi sai valita mitä tehdään ja halusi että pelataan, pelaaminen meni puoliksi tavaroita ja ovia paiskoessa. Laitoin pelit pois ja ehdotin että piirretään. Käännyin ottamaan hyllystä kesken piirtämisen lisää paperia ja sillä samalla sekunilla lapsi kääntyi ja piirsi seinään (tietää että niin ei saa tehdä ja tietää että sillä saa minut hermostumaan). No kynät lähti ylähyllylle pariksi päiväksi pois, minulla on päänsärky jo aamusta ennen klo 10 ja lapsi pyörii tuskasena ja uhmakkaana. Tämä on kohta ihan sietämätöntä. Auttakaa.

Kannattaa ulkoilla aamulla/aamupäivällä ja sitten uudestaan iltapäivällä. Oma uhmaikäiseni vaati aikoinaan vähintään kolme tuntia ulkoilua päivässä, muuten meno oli ihan mahdotonta.

Miksi SINÄ uhmaat, ap. Jos yllytät vain, käyttäydyt väärin. Haluat estää toimintaa mutta et suostu uskomaan, että keinollasi vain lisäät sitä. Se on denialismia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap nostaa. Vietämme vapaapäivän aamua kotona. Oli tarkoitus syödä rauhassa aamupala ja viettää aamupäivä mukavan yhteisen tekemisen parissa kotona kun ulkona sataa, ja sitten lounaan jälkeen lähteä sateesta huolimatta retkelle metsään. Jo ennen kuin sain aamupalan pöytään niin lapsi kehitti uhmakiukun jostain ihan tyhjästä. Aamupalan jälkeen lapsi sai valita mitä tehdään ja halusi että pelataan, pelaaminen meni puoliksi tavaroita ja ovia paiskoessa. Laitoin pelit pois ja ehdotin että piirretään. Käännyin ottamaan hyllystä kesken piirtämisen lisää paperia ja sillä samalla sekunilla lapsi kääntyi ja piirsi seinään (tietää että niin ei saa tehdä ja tietää että sillä saa minut hermostumaan). No kynät lähti ylähyllylle pariksi päiväksi pois, minulla on päänsärky jo aamusta ennen klo 10 ja lapsi pyörii tuskasena ja uhmakkaana. Tämä on kohta ihan sietämätöntä. Auttakaa.

Kannattaa ulkoilla aamulla/aamupäivällä ja sitten uudestaan iltapäivällä. Oma uhmaikäiseni vaati aikoinaan vähintään kolme tuntia ulkoilua päivässä, muuten meno oli ihan mahdotonta.

Juuh, tarkoitus olla nelisen tuntia metsäreissulla. Ei voida olla sen lisäksi myös aamupäivää ulkona koska pakko pestä pyykkiä myös ja muutenkin kuusi tuntia ulkona sateessa on vähän liikaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi SINÄ uhmaat, ap. Jos yllytät vain, käyttäydyt väärin. Haluat estää toimintaa mutta et suostu uskomaan, että keinollasi vain lisäät sitä. Se on denialismia.

Ok. Miten minä uhmaan? Kerro, en ymmärrä. Ap

Joo muistan ton vaiheen. Siinä vaiheessa en voinut enää kuin nauraa kun sanoin taaperolle että onpas kaunis sininen taivas ja tämä täydessä kiukussa sanoi että eikä ole kun musta!

Kuunnelkaa yhdessä tää: (joskus huumori voi auttaa)

Neuvokaa mulle miten jaksan. Ollaan metsässä, mun päätä särkee yhä ja lapsi senkun uhmaa täälläkin vaikka piti olla kiva retki. Purskahdin itkuun kun en enää jaksa. Yritän kaikkeni että meillä olisi mukavaa yhdessä tekemistä ja lapsi käyttää sen kaiken ajan vain uhmaamiseen. Ap

Yritä harhauttaa. Koita olla reagoimatta ja sano että etsii vaikka viisi erilaista lehteä.

Tai sit sanot että nyt äidille tulee tosi paha mieli, ja kysyt että onko taaperolla paha mieli. Ihan silleen kiltisti, ei syyllistämällä.

Yritän suhtautua lapsen uhmaan ymmärtäväisesti ja jaksaa ja jaksaa ja sitten kun jaksaminen loppui niin vielä jaksaa. Mutta minulla on kuin työpaikkakiusattu olo, kuin joku kävisi minuutin välein vetäsemässä koneestani virrat irti tahallaan nähdäkseen vain reaktioni ja nauraakseen sille, kävisi joka toinen minuutti tökkimässä minua kynällä, joka kolmas minuutti yrittäisi kaataa tuolin altani ja samalla koko ajan paukuttaisi kattilankansia korvani vieressä. Ja minun pitäisi jotenkin siinä samalla saada työni tehtyä ja selvitä raivostumatta rauhallisena. Tiedän, että lapsi ei tajua mitä tekee, ei uhmaa tahallaan eikä pahuuttaan, mutta jaksamiseni rajat alkaa tulla vastaan. Ennen nämä metsäretkemme ovat olleet kivoja molemmille, nyt minä kävelen täällä uupumuksen kyyneleet silmissäni ja toivon ettei lapsi huomaa ja lapsi kerää maasta keppejä joilla yrittää mäjäyttää minua, kiellän ja estään ja selitän ei saa satuttaa, lapsi yrittää karkailla jne jne. Ja tiedän että kotimatka ei tule olemaan yhtään helpompi. Ap

Istuta se kannon nokkaan ja kysy miks tekee tollasta? Sanot ihan suoraan että harmittaa kun kaikki tuntuu olevan niin kurjasti, että mikä lapsen mielestä sitten ois sellasta kivaa, ettei tarttis ällitellä koko ajan.

Mun isä joskus tollasena aikana sano että " sun tahtos on mun taskussani" neuvoksi. Tarkoitti siis että vaikka lapsi kuinka temppuilisi minä oon se aikuinen ja loppupelissä määrään miten tehdään.

Vierailija kirjoitti:

Istuta se kannon nokkaan ja kysy miks tekee tollasta? Sanot ihan suoraan että harmittaa kun kaikki tuntuu olevan niin kurjasti, että mikä lapsen mielestä sitten ois sellasta kivaa, ettei tarttis ällitellä koko ajan.

Mun isä joskus tollasena aikana sano että " sun tahtos on mun taskussani" neuvoksi. Tarkoitti siis että vaikka lapsi kuinka temppuilisi minä oon se aikuinen ja loppupelissä määrään miten tehdään.

Olen yrittänyt jutella lapsen kanssa suoraan tästä tilanteesta ja selittää asiaa ja pyytää lasta selittämään miksi ei tottele missään. Lapsi menee mietteliääksi ja vastaa että en jaksa sanoa miksi teen niin. Selitin äsken miten paha mieli äidille tulee tästä, lapsi vain kysyy aikooko äiti itkeä kauan ja jatkaa hölmöilyjään. Hän siis vaikka heittää tahallaan hiekkaa päälleni jos ei muuta keksi vaikka tietään että siihen loppuu sillä sekunnilla ulkoilut ja kannan sitten huutavana suoraan kotiin. Ap

Lapsi kerhoon tai johonkin harrastukseen missä väsyy niin ettei jaksa enää hirveästi uhmata?

Vierailija kirjoitti:

Lapsi kerhoon tai johonkin harrastukseen missä väsyy niin ettei jaksa enää hirveästi uhmata?

Ei se väsy sillä tavalla, vaan väsyneenä uhmaa ja hölmöilee kahta kauheammin. Ap