yhteen tarkoitetut ihmiset

2

Totta kai on. 2-3 sellaista olen tavannut. Ikäerot ja erilaiset elämäntilanteet estivät kokeilemasta onnea.

Minulla on tuo tunne mieheni kanssa joka ikinen päivä, vielä kymmenen yhteisen vuodenkin jälkeen.

Tiedän tunteen. Olin naimisissa 20 vuotta yhden miehen kanssa, sain lapsia ja erottiin. Tapasin heti perään miehen, josta heti ekalla tapaamisella tiesin, että me kuulutaan yhteen. Niin tunsi hänkin. Heti. Nyt ollaan jo 8kk seurusteltu ja ollaan rakastuneempia kuin koskaan ennen. Puhelin soi, piippaa viestejä ja ollaan ihan hulluina toisiimme. Seksi ei ollut aluksi täydellistä, mutta nyt parempaa kuin mitä olen ikinä saanut keneltäkään. Älyllisellä tasolla sekä henkisesti ollaan ihan samanlaisia. Kaikki arvot ovat samat. Kaikki vaan sopii. Ei mitään sellaista ole ilmennyt, miksi tämä ei toimisi. Tämä on kerrassaan outoa!! ja olen onnellinen!! Ja juu, ikää on molemmilla jo 40v pintaan. Eli tiedetään mitä elämässä halutaan.

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:51"]

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 22:52"]On sellainen tunne. Tuli heti kun tapasin kyseisen ihmisen. Se tunne pysynyt jo pitkään vaikka emme ole ikinä edes suudelleet. (Varattuja molemmat). Joku näkymätön side yhdistää ja tiedän että toisella osapuolella on sama fiilis. Ehkä seuraavassa elämässä sitten. [/quote] Sama. Kummatkin ollaan naimisissa, mutta tiedetään että ollaan toistemme sielunkumppaneita. Mekää ei olla koskaan suudeltu, silti meidän välillä on jotain elämää suurempaa. Välillä satuttaa niin paljon. Seuraavassa elämässä ehkä mahdollisuus olla yhdessä. :)

[/quote]

Saanko udella, missä olette tavanneet tuollaiset miehet? Oletteko paljonkin heidän kanssaan keskustelleet, tunnetteko heidät oikeasti, vai ovatko he vain jotain hyvän päivän tuttuja? Mulla aina ihastuessa alkaa nimittäin mielikuvitus lentää, ja usein jos ne jutut on edenneet pidemmälle, niin vasta silloin olen huomannut, ettei se ihminen ollutkaan sellainen, kuin kuvittelin.

Kyllä uskon. mulla ja mieheni hyvällä ystävällä on tälläinen " suhde" hän on nimittäin itsekkin näin sanonut että hänestä tuntuu että me oltas yks ja sama henkilö. Jos näin voi sanoa, niin läheisemmät välit meillä on hänen kanssaan kuin minulla ja miehelläni, tunne ja ajatus tasolla siis. 

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:27"]

Eräs mies, jonka tapasin parisen vuotta taakse päin, vei sydämeni. Pian ymmärsin hänen olevan samanlainen kaikille naisille, mutta jostain syystä hän päästi minut lähelleen, ei seksuaalisesti vaikka himoakin on ollut monesti, vaan ainoastaan sydämeensä. Siitä lähin meillä on ollut side, romantiikkaa, treffejä, mutta kuitenkaan ei mitään pysyvää. Nykyään olen parisuhteessa toisen miehen kanssa, mutta aina tavatessamme ns. sielunkumppanini kanssa tunnen jotain erilaista. En osaa selttää sitä, mutta olemme jutelleet asiasta ja tiedän hänen tuntevan samoin. Kuitenkin järjellä ajatellessani ymmärrän ettei meistä voisi tulla mitään enempää, korkeintaan erittäin huono ja vahingollinen parisuhde meille molemmille.

[/quote]

Onkohan meillä sama miesystävä...

On mulla ollut yksipuolisia ihastuksia, pari seurustelusuhdetta ja sitten avioliitto sen oikean kanssa, sanotaan nyt sielunkumppani. Se mikä tässä ketjussa häiritsee, on että yksi mies kuvittelee minua sielunkumppanikseen. Itse haluaisin hänen jättävän minut rauhaan. Tätä on jatkunut melkein 10 vuotta, selvänä leikkii kaveria ja humalassa vonkaa. Lopetin kaiken vastaamisen hänen yhteydenottoihinsa jo pari vuotta sitten, kun alkoi kalmia. Mies nimittäin paljasti puhuvansa minusta nykyiselleen ja kertoneensa, että olen hänelle aina ja ikuisesti jotakin erityistä. Ihan totta, alkoi pelottaa. En todellakaan tunne samoin, kaveri olisin voinut olla, mutta en enää. Tuo on häiriintynyttä menneisyydessä elämistä tai sitoututumiskammoa tai vastaavaa kyvyttömyyttä elää tätä elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on. Keskittyisi sekin vain nykyiseensä tai etsisi uuden. Minä en ole se uusi.

Kyllä tiedän. Kun tapasin ensimmäisen kerran mieheni niin tiesin heti että siinä hän on, minun tuleva aviomies. Itse olin sillon vielä suhteessa, mutta lähdin siitä koska halusin tämän miehen.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 12:17"]

Kyllä uskon. mulla ja mieheni hyvällä ystävällä on tälläinen " suhde" hän on nimittäin itsekkin näin sanonut että hänestä tuntuu että me oltas yks ja sama henkilö. Jos näin voi sanoa, niin läheisemmät välit meillä on hänen kanssaan kuin minulla ja miehelläni, tunne ja ajatus tasolla siis. 

[/quote]

Mä en edes tunne mun miehen kavereita niin hyvin, että osaisin sanoa, olenko jonkun heistä kanssa samalla tunteiden ja ajatusten tasolla.

Missä te edes tapaatte miehiä, jotka uskovat sellaiseen hömppään, kuin sielunkumppanuus?

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:07"]

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:03"][quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:01"] On se hieno tunne mutta aivot se tuottaa, eikä mikään kohtalo. ja usein on vain yksipuolista. esim. stalkkerit kertoo usein tuota tarinaa. [/quote] Mistäs sä tuon niin varmaks tiiät? Et ole tainnut itse kokea sitä? [/quote] olen kokenut. Ja pettynyt. Enkä enää luota moiseen tunteeseen. Monet psykologit sanoo että siinä voi olla kyse siitä että "traumat kohtaavat", eikä se useinkaan ole alku hyvälle suhteelle, vaan alku myrskyisälle suhteelle.

[/quote]

Kiinnostavaa. Mistäköhän löytyisi lisää tietoa aiheesta?

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 12:37"]

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:07"]

[quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:03"][quote author="Vierailija" time="30.11.2014 klo 23:01"] On se hieno tunne mutta aivot se tuottaa, eikä mikään kohtalo. ja usein on vain yksipuolista. esim. stalkkerit kertoo usein tuota tarinaa. [/quote] Mistäs sä tuon niin varmaks tiiät? Et ole tainnut itse kokea sitä? [/quote] olen kokenut. Ja pettynyt. Enkä enää luota moiseen tunteeseen. Monet psykologit sanoo että siinä voi olla kyse siitä että "traumat kohtaavat", eikä se useinkaan ole alku hyvälle suhteelle, vaan alku myrskyisälle suhteelle.

[/quote]

Kiinnostavaa. Mistäköhän löytyisi lisää tietoa aiheesta?

[/quote]

Tuossa on varmaankin vinha perä.

Mulla on ollut jo lapsesta asti tunne, että joku tärkeä ihminen puuttuu elämästäni. Leikki-ikäisenä elin rinnakkasitodellisuudessa ja uskoin tuon henkilön kulkevan rinnallani. Vielä nuorena aikuisena ja pienten lasten äitinä koin hetkittäin haikeutta ja tyhjyyttä, ja ajattelin että minun pitäisi olla jossakin muualla jonkun toisen ihmisen lähellä, että olen väärässä paikassa. Ikävöin vielä silloinkin elämääni ihmistä, jota en vielä tuntenut. Nyt minusta tuntuu, että olen saanut yhteyden tuohon kaipaamaani ihmiseen. Toivon, etten menetä häntä enää, vaan saisin hänet edes jollakin tapaa osaksi elämääni...?

Ärsyttävä kliseinen vastaus: Oma mieheni oli heti jo sellainen jonka kanssa tunsin kuuluvani yhteen. Suhteemme on ollut välillä vaikeakin (teininä tavattu ja jo lähes 20 vuotta yhdessä) silti en ole ikinä epäillyt tätä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Enkä voisi erota koska menettäisin sen yhden ainoan ihmisen jonka kanssa minun on tarkoitus olla koko ikäni.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 20:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 18:32"]

Mutta onko tällaisen sielunkumppanin kanssa arki kuitenkaan niin hyvää? Suuret tunteet aluksi ja lopulta vain tyhjyyttä ja pettymystä kun arki ei toimikaan.

[/quote]

Näinpä. Luultavasti se, ettei toista voi oikeasti saada, pitää sitä tunnetta yllä.

[/quote]

Juuri tätä epäilen. Voin hyvin kuvitella meidät rakastelemassa täynnä suurinta intohimoa, hellimässä ja hyväilemässä toisiamme, keskustelemassa läpi yön, matkustelemassa ympäri maailmaa. Mutta en osaa kuvitella meitä arjessa: sopimassa kumpi käy kaupassa ja kumpi tiskaa astiat, oksennustautia potemassa, työhuolia täynnä jne. En vain osaa. Ehkä se on merkki siitä, että arki tulee elää jonkun muun kanssa.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 20:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 18:32"]

Mutta onko tällaisen sielunkumppanin kanssa arki kuitenkaan niin hyvää? Suuret tunteet aluksi ja lopulta vain tyhjyyttä ja pettymystä kun arki ei toimikaan.

[/quote]

Näinpä. Luultavasti se, ettei toista voi oikeasti saada, pitää sitä tunnetta yllä.

[/quote]

No johan tässäkin ketjussa on useampi kertonut, että oma mies on sellainen ja yhdessä oltu kenties kymmeniä vuosia. Että repikää siitä.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 20:43"][quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 20:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 18:32"]

Juuri tätä epäilen. Voin hyvin kuvitella meidät rakastelemassa täynnä suurinta intohimoa, hellimässä ja hyväilemässä toisiamme, keskustelemassa läpi yön, matkustelemassa ympäri maailmaa. Mutta en osaa kuvitella meitä arjessa: sopimassa kumpi käy kaupassa ja kumpi tiskaa astiat, oksennustautia potemassa, työhuolia täynnä jne. En vain osaa. Ehkä se on merkki siitä, että arki tulee elää jonkun muun kanssa.
[/quote]

Mulla aivan päinvastoin. En osaa kuvitella meitä matkustelemassa, juhlimassa tai edes treffeillä. Mutta näen meidät niin hyvin arkisissa askareissa, töissä tai mattoja pöllyttämässä

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 20:34"]Miten te, jotka ette ole päätyneet yhteen sielunkumppaninne kanssa, olette päässeet yli tilanteesta? En halua jättää miestäni, mutta tämä toinen mies tuntuu niin tutulta että kun tapaamme ja sitten eroamme, purskahdan jälkeenpäin itkuun. En ole normaalisti näin tunneihminen ja omat reaktioni pelottavat minua.

Haluaisin jo unohtaa tuon ihmisen, mutta en osaa.
[/quote]

En ole päässyt yli. Eli ihan sama tilanne täällä, ja hyvät neuvot kelpaisi mullekin. Ja todellakin on pelottavaa miten uusia tunteita ja ennen tuntemattomia reaktioita on noussut esiin. Ja unohtaminen ei onnistu, vaikka tämä tunteiden yltäkylläisyys alkaa jo uuvuttamaan.

Mä kyllä sanoisin että se tunne on pitkälti jotakin alitajuista tuttuutta, joka perustuu lapsuudenaikaisiin kuvioihin. Itse ajattelin vuosia, että eräs mies on tuollainen. Kunnes tajusin, että hän oli hyvin samanlainen kuin äitini- ja nimenomaan äitini ongelmat. Eli hänessä oli jotain syvästi mulle tuttua ja kiehtovaa ja " tiesin" meillä olevan erityislaatuisen yhteyden. Ja niin tiesinkin, alitajunnan tasolla tiesin, miten kyseisten ongelmien kanssa tullaan toimeen ja sain siitä tyydytystä. MItään tekemistä rakkauden tai "oikean" kanssa sillä ei ollut. Tän jälkeen en ole uskonut mihinkään mystiseen oikeaan. Tietenkin asia voi toimia hyvinkin niin, että se mitä toisessa tunnistaa on hyvää ja toimivaa ja silloinhan on mahdollisuus jo lapsuudesta tuttuun läheisyyteen. Mut tässä tapauksessa ongelmiin.