Tyttöystäväni räjähti aikanaan nauramaan paskaisesti, kun ostin hänelle synttärilahjaksi runokirjan
Oltiin silloin parikymppisiä. Itse opiskelin tuolloin yliopistossa, tyttöystäväni oli duunari. Ensimmäistä kertaa rupesin miettimään olemmeko sopivia toisillemme, kun hän rupesi nauramaan paskaisesti kun ostin hänelle synttärilahjaksi runokirjan. Okei, olihan se aika lapsellinen veto, mutta se ilkeä nauru oli itselle tuolloin jonkinlainen shokki. Hän ei edes yrittänyt esittää, vaan hänestä se oli todella pelleveto. Ja siitä se matopurkki lähti sitten aukeamaan. Tajusin, että näemme maailman ihan eri tavalla ja hänen maailmassaan jyllää kovat arvot, itse olin vain pehmo. Erohan siitä tuli.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (51)
On joo, kirjoittelin ensimmäiselle poikaystävälleni (myöhemmin avopuoliso) pitkiä kirjeitä, kun asuttiin hetken aikaa eri paikkakunnilla suhteen alussa. Myöhemmin paljastui, ettei ollut jaksanut edes lukea niitä. Erilaisia ihmisiä olimme
Vierailija kirjoitti:
On joo, kirjoittelin ensimmäiselle poikaystävälleni (myöhemmin avopuoliso) pitkiä kirjeitä, kun asuttiin hetken aikaa eri paikkakunnilla suhteen alussa. Myöhemmin paljastui, ettei ollut jaksanut edes lukea niitä. Erilaisia ihmisiä olimme
Argh. Uskomatonta.
Ei ole välttämättä ilkeyttä, joillakin ei vaan ole kapasiteettia käsitellä asioita tai halua mennä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Jos on liikoja kuvitelmia toisesta, on se aina jonkinlainen shokki kun tajuaa että tyyppihän on ihan erilainen kuin minä. Yleensä nuorten ongelmia. Vanhempana valitsee puolisonsa toisin, eikä näitä ole samalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
On joo, kirjoittelin ensimmäiselle poikaystävälleni (myöhemmin avopuoliso) pitkiä kirjeitä, kun asuttiin hetken aikaa eri paikkakunnilla suhteen alussa. Myöhemmin paljastui, ettei ollut jaksanut edes lukea niitä. Erilaisia ihmisiä olimme
Olisinpa ollut poikaystäväsi. Olisin lukenut kirjeesi useaan kertaan ja kirjoittanut pitkiä, monisivuisia ja pohdiskelevia vastauksia sinulle. T. mies, joka tykkää klassisesta kirjeen- ja ajatuksenvaihdosta.
Olisin rakastanut runokirjaa! Terveisin runouteen erikoistunut kirjallisuustieteilijä.
Miten runokirjan antaminen lahjaksi olisi lapsellinen veto? Ihana lahja. Moni muu olisi osannut arvostaa.
Vierailija kirjoitti:
Miten runokirjan antaminen lahjaksi olisi lapsellinen veto? Ihana lahja. Moni muu olisi osannut arvostaa.
No ehkä siinä oli vähän sellaista lapsellista romantiikkaa mukana. Tai en minä tiedä oliko se lapsellista, mutta kuitenkin. Joka tapauksessa palkkana oli paskainen nauru, vähän niin kuin olisin ollut joku vähämielinen, joka teki jotakin törkeän noloa.
Hehe! Ihmiset on erilaisia.
ap
Minusta tuntuu, ettei tyttöystäväsi sittenkään pidä runoilua suuressa arvossa?
Vierailija kirjoitti:
Miten runokirjan antaminen lahjaksi olisi lapsellinen veto? Ihana lahja. Moni muu olisi osannut arvostaa.
Varmasti jos on samanhenkinen ihminen. Mutta jos annat lahjan jollekin rempseälle duunarinaiselle joka ei ole seurustelun aikana lukenut ensimmäistäkään kirjaa, niin onhan se vähän lapsellista ja motiivi mikä? Muuttaa naista?
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, ettei tyttöystäväsi sittenkään pidä runoilua suuressa arvossa?
Todella terävä johtopäätös.
Aika huonostippa tunsit tyttöystäväsi, jos et tiennyt, ettei hän pidä runoista. Lahjan tulee olla mietitty juuri lahjansaajaa ajatellen. Pitäisin itsekin hieman outona, jos mieheni ostaisi minulle runokirjan. Minulla on yliopistokoulutus ja pidän kovasti kirjallisuudesta. Kirja onkin yleensä varma valinta lahjaksi, mutta ei missään nimessä runokirja. En vain oikein saa runoista mitään irti. Jäisi lukematta.
Ei ollut lapsellista. Tyttöystäväsi on ollut perinteinen white trash. Runous on monelle ylivoimaisen vaikeaa käsitellä, ja sitten projisoidaan se oma heikkolahjaisuus toiseen tuollaisella halveksuvalla käytöksellä. Luultavasti ollut sinulle kateellinen ja itsellään huono itsetunto.
Miksi nauraa toisen antamalle lahjalle vaikkei itse pitäisikään siitä? Itse luen jatkuvasti runoja. Tällä hetkellä paljon ranskalaisia runoja alkuperäisellä kielellä. Onneksi läheiseni arvostavat sitä.
Ostin kalliit keikkaliput (90€/kpl) ja vein exän konserttiin, jonne selvästikään ei halunnut. Lopulta lähdimme kesken kaiken pois, koska en enää kestänyt kuulla hänen valitustaan tekemättömistä töistään.
Et siis tuntenut tyttöystävääsi yhtään, kun lahja meni noin pieleen. Mitähän hän olisi tuumannut pornopikkareista?
Vierailija kirjoitti:
On joo, kirjoittelin ensimmäiselle poikaystävälleni (myöhemmin avopuoliso) pitkiä kirjeitä, kun asuttiin hetken aikaa eri paikkakunnilla suhteen alussa. Myöhemmin paljastui, ettei ollut jaksanut edes lukea niitä. Erilaisia ihmisiä olimme
Etkö tosiaan huomannut ettei se tiennyt/ muistanut mitään mitä sille kirjoitit tai kysyit kirjeessä?
Vierailija kirjoitti:
Miksi nauraa toisen antamalle lahjalle vaikkei itse pitäisikään siitä? Itse luen jatkuvasti runoja. Tällä hetkellä paljon ranskalaisia runoja alkuperäisellä kielellä. Onneksi läheiseni arvostavat sitä.
Tässäpä se. En minäkään viitsisi nauraa kellekään, vaikka se lahja olisi mielestäni järjetön tai suoraan sanottuna huono. Sen verran pitää omata käytöstapoja, että on kohtelias ja kiitollinen. Ei sitä lahjaa ole pakko käyttää, mutta lahjanantajaa ei saisi loukata - varsinkaan jos hän on todella tosissaan sen lahjansa kanssa.
Jos ostaa lahjan ajattelematta, millaista lahjaa sen saaja arvostaisi, käy helposti, kuten ap:lle.
Jatkossa osta sellainen lahja, jonka tiedät saajan haluavan eikä sellaista, jonka toivoisit saajan haluavan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On joo, kirjoittelin ensimmäiselle poikaystävälleni (myöhemmin avopuoliso) pitkiä kirjeitä, kun asuttiin hetken aikaa eri paikkakunnilla suhteen alussa. Myöhemmin paljastui, ettei ollut jaksanut edes lukea niitä. Erilaisia ihmisiä olimme
Olisinpa ollut poikaystäväsi. Olisin lukenut kirjeesi useaan kertaan ja kirjoittanut pitkiä, monisivuisia ja pohdiskelevia vastauksia sinulle. T. mies, joka tykkää klassisesta kirjeen- ja ajatuksenvaihdosta.
Itse asiassa, nyt kun tarkemmin mietin, tuo oli aika kova kolaus silloin. Tosin sitä ei siinä kiihkeimmässä ensirakastumisen huumassa niin ajatellut, kun oli muuta mielessä. Ehkä tuosta tapauksesta johtuen olen aika lailla salannut kirjoittamisharrastukseni. Anonyyminä nettiin vaan ajatuksiani raapustelen.
Aikoinaan vein silloisen poikaystäväni teatteriin, jossa ei osannut käyttäytyä yhtään. Koko ajan naputti miten typerää ja paskaa se on. Olisi pitänyt käydä vaan Makuunista hakemassa jotakin toimintaleffoja. Eipä sekään sitten kestänyt. Ällötti se miten vähän se viitsi edes yrittää, kun taas minä hyväksyin liikaa hänen junttimaisia paskapuoliaan. Onneksi pääsin eroon.