Lue keskustelun säännöt.
Onko mieheni oikeasti täysin tunteeton paska?
Vierailija
29.11.2014 |
Meillä kuoli lapsi kohtuun 4 kk sitten. Pieni vauva jolla ei ollut vielä nimeäkään mietitty.
Mieheni tuntuu päässeen asiasta yli koska puhuu tosi paljon muille syntyvistä/syntyneistä vauvoista. Kertoo esim. miten hänen kaverinsa sai juuri pojan, näyttää fb:stä valokuvaa sanoen; "Kato nyt!" Kertoo mitä veljensä vaimolle ostaisi kun heille syntyy pian esikoinen. Tapasimme erään tutun joka oli viimeisillään raskaana, mä en pystynyt edes katsomaan häntä päin, saatika sanomaan hänelle mitään. Mies kysyi kummastellen että miksi et sanonut Jutalle mitään? Mutta mä en pysty katsomaan mitään kuvia, en puhumaan toisille syntyvistä vauvoista, en iloitsemaan mieheni veljen onnesta, en miettimään lahjoja.... Koska menetimme oman pienen aarteemme.
Me puhutaan hävettävän vähän omasta lapsestamme. En oikein osaa sanoa miksi, onko se on niin arka paikka vaiko koska mies on jo unohtanut hänet. Hän puhuu niin luontevasti muista lapsista. Mun on tosi vaikea ottaa puheeksi hänet... Pelkään ääneni särkyvän, koska ajatuksena tasollakin puheeksi ottaminen saa silmät täyteen kyyneliä.
Pari viikko takaperin kysyin mieheltäni että miettiikö hän ikinä lastamme. Mies oli hetken hiljaa ja myhäisi vain mmmh. Ei sanonut muuta, olin toivonut että kysyisi mietinkö minä jotta olisin voinut kertoa että päivässä ei kovin montaa tuntia ole kun en häntä miettisi.
Ulospäin kavereille ja perheille olen nauravainen ja oma iloinen itseni mutta totuus on täysin toinen. Rinnan päällä on iso kivi. Halauaisin yrittää uudelleen (raskautta) mutta en uskalla ottaa asiaa puheeksi mieheni kanssa, pelkään hänen sanovan että hän ei ehkä halua yrittää uudestaan, tms. Joskus olen todella vihainen miehelleni kun hän ei halua puhua asiasta, ihan kuin olisi unohtanut koko oman lapsensa. Onko kenelläkään kokemusta asiasta ja miten tässä asiassa pääsisi eteenpäin?
Sain itse kriisiapua synnytyksen jälkeen, mies ei halunnut tulla mukaan mutta minulle se puhuminen auttoi. Psykiatri neuvoi jo silloin meitä puhumaan aiheesta, mutta se on minulle tosi tosi vaikeaa eikä miehenikään näyttänyt lämpeävän sille että puhuttaisiin asiasta.
Kommentit (21)
Kerro miehelle miltä sinusta tuntuu. Kerro vaikka kaikki sama mitä tännekin kirjoitit.
Minä erosin miehestä, joka ei viikolla 15 tapahtuneen keskenmenon jälkeen osannut tai halunnut olla tukenani. Kaksi kuukautta keskenmenon jälkeen mies sanoi, että "siitähän on jo vaikka kuinka kauan aikaa", "mitä sä siinä enää itket" ja "pääsisit jo yli". Minulla on oikeus surra ja minulla on oikeus haluta jakaa elämäni selaisen ihmisen kanssa, joka sen ymmärtää ja osaa olla tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytyy myöntää etten pystyisi kovin hyvin eläytymään tyttöystävän suruun jos en olisi nähnyt lasta kohdun ulkopuolella.
[quote author="Vierailija" time="29.11.2014 klo 08:58"]
Täytyy myöntää etten pystyisi kovin hyvin eläytymään tyttöystävän suruun jos en olisi nähnyt lasta kohdun ulkopuolella.
[/quote]
Parisuhteessa yleensä ollaan toisen tukena, vaikka itse ei kokisi surua samasta asiasta..
Miehesi on tunteeton paska. Ei tue sinua surussasi, vaan hieroo suolaa haavoihin.
Ehkä sun kannattaisi käydä puhumassa asiasta jollekin ulkopuoliselle. Miehesi on päässyt asiasta yli ja sinä selvästikään et, mutta tuskin voit loppuikääsi olla puhumatta muiden vauvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.11.2014 klo 09:06"]
Ehkä sun kannattaisi käydä puhumassa asiasta jollekin ulkopuoliselle. Miehesi on päässyt asiasta yli ja sinä selvästikään et, mutta tuskin voit loppuikääsi olla puhumatta muiden vauvoista.
[/quote]
Tuskinpa vaan kyse on koko loppuelämästä. Ulkopuoliselle voi toki jutella, mutta parisuhteen kannalta asiasta olisi tärkeää jutella miehen kanssa. Vaikka mies olisi päässyt asiasta yli, mies voisi olla hieman hienotunteisempi ap:ta kohtaan.
Ei mies välttämättä ole päässyt yli. Entäpä jos hän käsittelee juuri suruaan ihastelemalla muiden lapsia. Jospa hän on oivaltanut sen tosiasian että teillä ei ole enää omaa lasta, joten ette voi tehdä oikein muuta kuin olla onnellisia muiden puolesta. Miehet yleensä käsittelee asiat omalla tavallaan, eivät he vouhkaa vuosikausia samasta asiasta. Tai sitten mies on päättänyt olla sinun kalliosi, joka ei murru kun sinulla on vaikeaa. Siitä ei ole mitään hyötyä jos te molemmat makaisitte sängyssä, itkisitte ja söisitte lohtuherkkuja. Silti, hänen pitäisi tukea sinua, koska sinä koet vielä niin voimakasta surua lapsesi menetyksestä. Mutta eroamaan en lähtisi asia takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on neljä lasta ja yksi varhainen keskenmeno ensimmäisen ja toisen syntyneen lapsen välillä. Vaimo koki tämän keskenmenon todella raskaasti. Minä miehenä en voinut samaistua siihen kipuun ja tuskaan täysin. Kohdussa oleva pieni sikiö ei ollut minulle samalla tapaa lapsi kuin vaimolle. Uskon että nainen kiintyy sikiöön ihan eri tasolla kuin mies. Itse olen huomannut että suhteeni lapseen alkaa muodostua syntymän jälkeen. Ehkä tämä selittää miehesi käyttäytymistä.
Olisipa miehelläsi viisautta puhua asiasta kanssasi. Yritä sinä puhua hänelle ja kerro surustasi. Miehesi ei ehkä voi tuntea samaa surua, mutta hän voi tukea sinua surussasi. Ja sitten peittojen väliin yrittämään uutta lasta! :)
Miehet(kään) eivät ole ajatustenlukijoita. Jos haluat puhua asioista, puhu. Älä yritä kysymysten kautta johdatella keskustelua siten, että sinä pääsisit puhumaan. Etkä sinäkään voi arvailla miehen ajatuksia uudesta yrityksestä. Kysy suoraan!
Miehesi ei taida avautua ajatuksistaan helposti, mutta aika kryptinen ihminen sinäkin taidat olla oman sanattoman viestintäsi takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt härkää sarvista kiinni ja puhutte asiasta, ette ole ajatuksenlukijoita. Näinhän juuri tuhotaan parisuhteet, kun eletään sen mukaan mitä kuvitellaan toisen ajattelevan.
Minulla itsellä on mies joka ei haluaisi ikäviä asioita penkoa, mutta on oppinut niin tekemään. Ja oppiminen on tapahtunut ihan niin, että olen vaatinut asiasta kanssani puhumaan ja jos toinen on sanonut jotain loukkaava minulle, niin sanon että se loukkaa ja miksi ja miltä se tuntuu...useasti miehet ovat suoraviivaisempia ja jatkavat elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. , se ei silti tarkoita etteivät he surisi asioita. Ja sulle itselle sanoisin, että se kivi pysyy siinä rinnan päällä juuri niin kauan kun pidättelet itkuasi ja patoot vihantunnetta sisällesi ja se voimistuu vain mitä kauemmin aikaa kuluu. Ole rohkea ja avaa itsesi ja tunteesi, tämmösseet asiat ei puhumatta selviä. Itsellä on ollut 3 keskenmenoa mitkä ovat selvinneet vasta 12 vk ultrassa...ja ollaan miehen kanssa juurikin samoja asioita käyty läpi tuolloin. Tsemppiä <3
Kiitos kaikille vastanneille.
Pakkohan se on ottaa puheeksi, pelkään vaan yli kaiken että mies ei halua enää yrittää, meillä on kaksi keskenmenoakin takana, ne menivät "onneksi" ihan ensimmäisillä viikoilla, vaikkakin nekin selvisi vasta sitten myöhemmin ultrassa. Tuntuu että jos otan asian puheeksi niin se on sillä selvä, joko mies halua vielä yrittää ja yritetään tai sitten mies ei halua enää yrittää ja meidän on erottava. Sylini ei ole koskaan tuntunut näin tyhjältä ja ajatuskin että se jää tyhjäksi siksi että mies ei enää halua on karmiva!
Joku totes että on vaikea eläytyä toisen suruun kun ei ole nähnyt sikiötä kohdun ulkopuolella. Me näimme ja pidimme aarrettamme sylissä tuntikaupalla.
Tiedän itsekin käyttäytyväni todella todella lapsellisesti kun en voi puhua raskaanaolevalle tutulle tai olla onnellinen juuri terveen ja elävän vauvan saaneen pariskunnan puolesta, mutta se on vaan niin vaikeaa! Miettiä vain että meilläkin olisi tuollainen onni JOS.......
Ap, kerää rohkeutta ja ottaa asian esille seuraavan kerran kun mies ihastelee naapurin vauvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä ettei teidän suhteessa voida puhua mistään suoraan ja rehellisesti. Ei kannata hommata lapsia jos suhde on tuossa tilassa. Muuten on aikalailla varma ero myöhemmin.
14, sepä se ku normaalisti puhutaan aina ja ihan kaikesta, ollaan toistemme parhaimmat uskotut, mutta tämä lapsen kuolema on ollut pahin kriisi meillä koskaan ja tuntuu että ollaan ihan jäässä molemmat. :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
IHANA miesvihaketju, hurraahuutoja!!!!
[quote author="Vierailija" time="29.11.2014 klo 13:02"]
IHANA miesvihaketju, hurraahuutoja!!!!
[/quote]
Okei, mä kysyn nyt vaikka ei pitäisi, mikä tässä ketjussa mahtaa olla miesvihaa??? Suurin osa vastaajista on suhtautunut hyvin myötämielisesti ap:n mieheen, eikä ap ainakaan miestään vihaa, päinvastoin.
Voisitko itse avata suusi, ap?
Miehesi ei välttämättä sure kesken mennyttä raskautta, eikä se tee hänestä tunteetonta. Jos sinä tarvitset tukea, sinun tulee pyytää sitä.
Ja sitten sanotaan, etteivät miehet osaa puhua tunteista...
Ap, miksi sinä sitten teeskentelet olevasi ok jos haluaisit että miehesi puhuisi menetyksestä ja olisi tukenasi? Et sano mitään ettei äänesi sortuisi itkuun? Mitä pahaa siinä olisi? Miksi et uskalla näyttää tunteitasi miehellesi vaikka samalla moitit häntä että hän ei näytä tunteitaan? Kyllä hänkin varmasti suree, ja luulen että ei ajattele niin että ette voisi enää yrittää uutta vauvaa, kuten joku jo sanoi, hänhän tuntuu suhtautuvan positiivisesti muidenkin vauvoihin.
Teidän täytyy puhua asia halki, muuten sw jää aina kummittelemaan taustalle - varsinkin jos aiemmin olette pystyneet puhumaan "kaikesta". Mies ei ehkä uskalla puhua, koska pelkää loukkaavansa sinua (niinkuin Nut ilmeisesti on toisten lapsia ihastellessa tehnyt). Olen samaa mieltä, että se voi olla miehen tapa kohfdata ja käsitellä asiaa. Olennaista on, että kerrot miehellesi omista tunteistasi ilman, että odotat jotain tietynlaista reaktiota takaisin. Kipeä asia, jonka takia ei missään nimessä kannata pilata suhdetta tai älkää riitelemään, te olette kuitenkin molemmat "samalla puolella" ja yhtä lailla menetyksen kokeneita, toki raskaana olleena sinä olet voinut kokea menetyksen konkreettisemmin.
Ei siis kannata lakaista ongelmia maton alle, rohkeasti juttelemaan tai anna vaikka miehen lukea tämä ketju.
Lapsen kuolema on aina kova paikka parisuhteelle, samoin keskenmeno. Tiedän useita, joilla ollut keskenmeno tai useampia, mutta joille on myöhemmin syntynyt pikkuinen. Yksi ainoa pari näistä on hajonnut lapsen kuolemaan (ei keskenmenoja heillä), ja se lapsi oli jo alakouluikäinen.
Miehesi suree ehkä juurikin puhumalla muista lapsista ja osoittaa siten kaipaavansa lasta ja projisoi tunteitaan noihin muiden lapsiin. Kannattaa ehdottaa miehelle, että yritetään uudelleen, kun hänkin näkyy tykkäävän lapsista. Samalla pääset itse yli pienokaisenne kuolemasta. Hän on edelleen lapsesi, aina, mutta tilanne ei estä jatkamasta elämää eteenpäin. Pyydä neuvolalääkäriltä tukea keskenmenojen ehkäisemiseksi, niin saatte enemmän huolenpitoa.
Painaudu nyt miehesi syliin, täytä sylisi omalla miehelläsi ja tue sinä omalta osaltasi häntä, sillä vaikka tuntuu siltä, ettei mies välitä, niin kyllä häneenkin sattui ja lapsiasiat ovat tunteissa pinnalla. Se näkyy noissa hänen vauva- ja vauvamahaihailuissaan. Kun lähenet häntä, hänkin alkaa ymmärtää sinua, ja sitten voitte puhua asiasta. Kerro, että kaipaat, äläkä peitä kyyneleitäsi, vaan itke miehesi kainalossa, lähellä, turvaa hakien. Silloin hän ehkä ymmärtää sinua paremmin. Kerro omasta vauvan kaipauksestasi, kerro, miltä sinusta tuntuu miehen puhuessa muiden vauvoista ja ettet itse voi edes katsoa, kun sattuu niin kovasti, mutta älä vaan syyttele miestäsi, sillä hän reagoi miehen tavoin, kuten tuolla joku mies jo kertoikin, ja syyttely karkottaa hänet kyllä varmemmin etäämmäs. Hän kokee, ettet ymmärrä häntä, eikä hän sinua. Siksi suora omista tunteista SYYTTELEMÄTTÄ puhuminen on aina se oikea tapa, ja kainaloon, lähelle, pyrkiminen.
Asia on teidän yhteinen.
Ei hän varmasti ole täysin tunteeton, mutta ei myöskään koe asiaa samalla tavalla kuin sinä, kun ei ole lasta sisällään kantanut. Jos hän puhuu muista lapsista, minusta se kuulostaa että hänkin ehkä haluaa yrittää uudestaan. Puhu hänelle, vaikka joutuisit pakottamaan itsesi niin silti. Hän voi kokea, että sinä suhtaudut kylmästi jos et edes muita lapsia tahdo katsoa etkä puhu tunteistasi.