Kaikki haluavat tukea, mutta riittääkö tukijoita?

Organisaatiot, joiden esitteitä ja puhelinnumeroita on saatavissa, olisivatkin se oikea ratkaisu. Neuvolasta sitä tietoa saa ja lääkäreiltä ja koulukuraattorilta ja lastensuojelusta, esimerkkeinä. Olen hyvin läheltä seurannut siskoni sosiaalista toimintaa (itse lapsensa syöpään menettänyt siskoni, toimi aktiivisesti syöpälasten vanhempien tukijärjestössä vapaa-ajallaan, vuosia) ja tiedän että apua järjestetään ja tukea tulee. On vain niin paljon ihmisiä, joille avun haku (oikeasti) on kynnys. En tiedä, miksi. Onko helpompi olla tekemättä mitään? Tai hakea tukea tuntemattomilta kuten täältä? Suurella osalla se näyttää olevan vain valittamista. Vähän niinkuin päiväkirjaan kirjoittaisi. Ja samalla kun valittaa täällä, toivoo että ongelmaa ei olekaan. Tuki-sanalla haetaan päähäntaputtamista. On ilmeisesti niin vaikeaa soittaa johonkin organisaatioon, missä ongelma olisikin sitten ”totta”.

Ongelma on hyvin yksinkertainen. Ennen kun oli ihan oikeita ongelmia kun väisteltiin pommeja ja kaikki piti syödä mitä oli tarjolla jos halusi pysyä hengissä ja vaatteiden tehtävä oli estää paleltumiselta ja niin edelleen. Tuolloin ei ollut aikaa millekään tyhjänpäiväisille henkisille höpötyksille.

Nyt kun asiat ovat hyvin, jopa liiankin hyvin niin keksitään kaiken maailman muotitauteja ja väännetään ongelmia tyhjistä.

Voi kokeilla asua viikon metsässä peseytymättä, pyyhkiä peffaa saniaisilla ja yrittää juosta rusakoita kiinni että saa ruokaa, kyllä loppuu äkkiä turhat mutinat.