Lue keskustelun säännöt.
Sanavalmius vai hiljaa olemisen taito? Omat lapset ja kasvatus
28.11.2014 |
Kumpi on sinulle TÄRKEÄMPÄÄ:
Se, että lapsesi oppii olemaan hiljaa ja nolaamatta sinua
VAI
se, että lapsesi osaa vastata reippaasti, kun kysytään?
Pienillä lapsilla molempien taitojen hallitseminen yhtä aikaa on vaikeaa. Itse painiskelen sen kanssa, että lapseni ovat aika sanovaisia ja olettavat aika automaattisesti, että heidänkin mielipiteensä tai kommenttinsa ainakin kuullaan tai suvaitaan, vaikka ei nyt ihan toteutettaisikaan määräyksinä. En halua lasteni olevan despootteja enkä halua, että he huutavat ihmisten päälle. Joku roti.
Kuitenkin se, että lapseni yleensä vastaavat, kommentoivat, sanovat oman nimensä kysyttäessä ja ovat aloitteellisia keskustelussa, ei ainakaan täällä, missä me asumme, ole kovin tavallista saati suotavaa.
Kun itse olin pieni, meidän lasten piti olla hiljaa ja taka-alalla, leikkiä toistemme kanssa. Lapsi, joka kommentoi aikuisille tai osallistui keskusteluun, oli nokkava, pikkuvanha tai muuten omituinen. Meidän kotiympäristömme kulttuuri on vähän samanlainen kuin oma lapsuuteni 70-luvulla. Ihannelapsi on ujo, ujostelee, puhuu äidille/isälle julkisilla paikoilla vain vähän, silloinkin hihaansa. Ihmiset ihastelevat, onpa ihanan ujo. Ei ainakaan nolaa äitiään kysymällä, mistä vauvat tulevat, koska ei tahdo muutenkaan uskaltaa kodin ulkopuolella avata suutaan, ei toisille lapsillekaan. On tosi tärkeää, ettei tuppaudu, ole suuna päänä, ei luule itsestään eikä asetu silmätikuksi.
Olen miettinyt, pitäisikö minun jotenkin karsia lapsilta tätä ajatusta, että hekin voivat puhua. Toistaiseksi olen yrittänyt ohjata asiaa lähinnä niin, että hekin saavat puhua, kunhan käytöstapojen rajoissa: Ei huudeta toisten päälle, ei olla ilkeitä, ei kommentoida kovaan ääneen kenenkään ulkomuotoa ja annetaan muillekin suunvuoro. Koska lapseni puhuvat paljon, tämä ohjaaminen on arjessa tarpeen koko ajan.
Usein tuntuu ihmisten ilmoilla kuitenkin siltä, että parasta olisi, että he olisivat kokonaan hiljaa ja alkaisivat puhua esimerkiksi vasta, kun ovat parikymppisiä.
Kommentit (38)
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:58"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:54"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:31"]
Komppaan jossain määrin kakkosta. Sanoisin kuitenkin, että aikuisena hiljaaolemisen taidolla pääsee pitemmälle kuin "sanavalmiudella". Tottakai asiansa on osattava asiallisesti hoitaa, mutta suurimman osan ajasta on viisasta olla hiljaa ja tosiaan hoitaa omat asiansa, eikä rynniä suuna päänä siellä täällä kaikkien varpailla hölmöjä hölöttämässä.
[/quote]
Tää varmaan vähän riippuu siitä, missä itse on, missä opiskelee ja missä tekee töitä. Aika monessa paikassa tarvitaan aika lailla esillä olemisen taitoja, joita itse olen sitten saanut tosiaan harjoittelemalla harjoitella, kun ei se sadalle ihmiselle puhuminen ole ihan luonnostaan tullut. Eikä kritiikin julkinen vastaanottaminen ja siihen asiallisesti vastaaminen. Joissakin töissähän tuota ei tarvita, voi vain olla hiljaa ja mutista, että "no jossei kelpaa ni ei sit".
[/quote]
Se, jota lainasit on työssä työssä, jossa esiintyminen on tärkeätä. Vielä tärkeämpää kun kuitenkin tietää, milloin EI ole sun vuoro esiintyä ja pitää silloin turpansa kiinni. TÄmä kuuluu myös siihen kritiikkiin ja sen vastaanottamiseen.
Kas, sadalle ihmiselle puhumisen voi opetella ja sen oppii kun sitä tarvitsee. Vuoronsa odottamisen oppii yleensä liian myöhään, vaiheessa jossa on jo tuhonnut uransa ja ihmissuhteensa hölöttämällä vääriä asioita väärissä paikoissa..
[/quote]
En valitettavasti yhtään tavoita tuota ilmiötä, mistä puhut. En ole koskaan tavannut fiksuja ihmisiä, jotka olisivat sanavalmiudella ja aloitteellisuudella tuhonneet uransa. Päinvastoin. Olen suorastaan ihaillen seurannut heille eteen avautuneita mahdollisuuksia kaikenlaisten asioiden toteuttamiseen, oli sosiaalinen konteksti sitten mikä hyvänsä.
Itse olen aina kamppaillut sen kanssa, että voisin ajatella olevani "joku", jolle myös kuuluu "jotain". Hiljaa olen oppinut olemaan, jo lapsena. Suun avaaminen oli paljon vaikeampaa. Ja kun sitä ei ollut harjoitellut, meni useita vuosia, että oppi sanomaan sosiaalistesti sopivia asioita, kun kielen päällä oli aina "no emmää, emmäävaan, ei kai tää ny, emmää halua häiritä, ei kai tästä ny vaivaa, emmää voi eiks ny joku joka osaa, enhän mä mitään, kyllä mää voin yrittää mutta kun mää vaan en osaa niin hyvin".
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:58"]
Kas, sadalle ihmiselle puhumisen voi opetella ja sen oppii kun sitä tarvitsee. Vuoronsa odottamisen oppii yleensä liian myöhään, vaiheessa jossa on jo tuhonnut uransa ja ihmissuhteensa hölöttämällä vääriä asioita väärissä paikoissa..
[/quote]
Minä en kyllä tunne ainakaan yhtään ihmistä joka noin olisi tuhonnut uransa ja ihmissuhteensa. Päinvastoin, usein nekin jotka joidenkin eriityyppisten ihmisten mielestä ovat ärsyttäviä hölöttäjiä ja päällepäsmäreitä, pärjäävät yleensä oikein hyvin, vaikkeivat kaikki heistä pidäkään ihmisinä. Niitäkin kuitenkin riittää jotka pitää. Eikä tosiaan mikään ura tuollaisesta tuhoudu. Ihmissuhteisiinkin nämä ihmiset lähinnä etsiytyvät sellaisten kanssa jotka joko ovat itse samantyyppisiä tai ainakin hyväksyvät piirteen, joten ei läheiset ihmissuhteetkaan siihen tuhoudu.
Kyllä se piene lapsen mielipide on monessa asiassa ihan yhtä tärkeä kuin vanhemmankin. Voi jopa joskus antaa uusia näkökulmia keskustelun aiheeseen. Ei se lapsi aina sano keskusteluihin yhtään mitään, mutta seuraa tarkasti kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, vaikka olisikin vanhempien mielestä keskittynyt leikkimään.
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:13"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:58"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:54"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 10:31"]
Komppaan jossain määrin kakkosta. Sanoisin kuitenkin, että aikuisena hiljaaolemisen taidolla pääsee pitemmälle kuin "sanavalmiudella". Tottakai asiansa on osattava asiallisesti hoitaa, mutta suurimman osan ajasta on viisasta olla hiljaa ja tosiaan hoitaa omat asiansa, eikä rynniä suuna päänä siellä täällä kaikkien varpailla hölmöjä hölöttämässä.
[/quote]
Tää varmaan vähän riippuu siitä, missä itse on, missä opiskelee ja missä tekee töitä. Aika monessa paikassa tarvitaan aika lailla esillä olemisen taitoja, joita itse olen sitten saanut tosiaan harjoittelemalla harjoitella, kun ei se sadalle ihmiselle puhuminen ole ihan luonnostaan tullut. Eikä kritiikin julkinen vastaanottaminen ja siihen asiallisesti vastaaminen. Joissakin töissähän tuota ei tarvita, voi vain olla hiljaa ja mutista, että "no jossei kelpaa ni ei sit".
[/quote]
Se, jota lainasit on työssä työssä, jossa esiintyminen on tärkeätä. Vielä tärkeämpää kun kuitenkin tietää, milloin EI ole sun vuoro esiintyä ja pitää silloin turpansa kiinni. TÄmä kuuluu myös siihen kritiikkiin ja sen vastaanottamiseen.
Kas, sadalle ihmiselle puhumisen voi opetella ja sen oppii kun sitä tarvitsee. Vuoronsa odottamisen oppii yleensä liian myöhään, vaiheessa jossa on jo tuhonnut uransa ja ihmissuhteensa hölöttämällä vääriä asioita väärissä paikoissa..
[/quote]
En valitettavasti yhtään tavoita tuota ilmiötä, mistä puhut. En ole koskaan tavannut fiksuja ihmisiä, jotka olisivat sanavalmiudella ja aloitteellisuudella tuhonneet uransa. Päinvastoin. Olen suorastaan ihaillen seurannut heille eteen avautuneita mahdollisuuksia kaikenlaisten asioiden toteuttamiseen, oli sosiaalinen konteksti sitten mikä hyvänsä.
Itse olen aina kamppaillut sen kanssa, että voisin ajatella olevani "joku", jolle myös kuuluu "jotain". Hiljaa olen oppinut olemaan, jo lapsena. Suun avaaminen oli paljon vaikeampaa. Ja kun sitä ei ollut harjoitellut, meni useita vuosia, että oppi sanomaan sosiaalistesti sopivia asioita, kun kielen päällä oli aina "no emmää, emmäävaan, ei kai tää ny, emmää halua häiritä, ei kai tästä ny vaivaa, emmää voi eiks ny joku joka osaa, enhän mä mitään, kyllä mää voin yrittää mutta kun mää vaan en osaa niin hyvin".
Ap
[/quote]
No minä olen nähnyt näitä. Kyllä ne keskijohtoon asti voi päästä, mutta siitä ylöspäin ei enää pääse, jos ei osaa alkeellisia keskustelusääntöjä, esim puheenvuoron pyytämistä ja odottamista, vaan huutaa ja mölisee toisten päälle. Tietdän myös ihmisiä, joiden ura on tyssännyt tohtorinväitöskirjaan sen takia, että eivät osaa kunnioittaa hierarkiaa, eikä kukaan ota heitä johtamaansa projektiin mukaan. Tiedän myös ihmisiä, jotka eivät saa edes duunaritöitä ihan vai nsen takia,että moisia möläyttelijöitä ei voi päästää ihmisten kanssa tekemisiin, koska ne AINA sanovat jotain, joka loukkaa muita ihmisiä ja häpäisee firman. Puhuvat neekereistä ja sutturoista, kommentoivat asiakkaan vaatteita rumasti, puhuvat oppilaista "rikupettereinä" ja "apinoina" jne.
"Sanavalmiita" nämä kaikki varmasti ovat, mutta olisi parempi kun ymmärtäisivät olla hiljaa silloin kun asiallista sanottavaa ei ole.
No ei minusta oikein muu kannata kuin opettaa lapsille se kultainen keskitie, eli rohkaista sanomaan oma fiksu mielipiteensä, kun on sen aika, ja kun on aika kuunnella muita, on sen aika. Luultavasti lapsista ei saa keskenään samanlaisia tekemälläkään, eli joku kuitenkin aina hölisee väärään aikaan ja joku toinen ei saa sanaa suustaan. Ei ne kasvattajan mahdollisuudet rajattomia ole. Tulevaisuus voi lennättää lapset vaikka mihin, joten vaikka nyt tuntuisi hyvältä sopeutua lapsuuspaikkakunnan kulttuuriin, tulevasta ei tiedä. Ehkä ap:n lapset muuttavat jonnekin, jossa topakka sanavalmius onkin plussaa. Itselläni etenkin esikoinen ei välttämättä saa vastattua suoriin kysymyksiin mitään, tai ei etenkään pienempänä saanut, mutta voi kovaan ääneen kailottaa väärään aikaan - yritän kasvattaa, mutta ei kaikki onnistu nappia painamalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:23"]
No minä olen nähnyt näitä. Kyllä ne keskijohtoon asti voi päästä, mutta siitä ylöspäin ei enää pääse, jos ei osaa alkeellisia keskustelusääntöjä, esim puheenvuoron pyytämistä ja odottamista, vaan huutaa ja mölisee toisten päälle. Tietdän myös ihmisiä, joiden ura on tyssännyt tohtorinväitöskirjaan sen takia, että eivät osaa kunnioittaa hierarkiaa, eikä kukaan ota heitä johtamaansa projektiin mukaan. Tiedän myös ihmisiä, jotka eivät saa edes duunaritöitä ihan vai nsen takia,että moisia möläyttelijöitä ei voi päästää ihmisten kanssa tekemisiin, koska ne AINA sanovat jotain, joka loukkaa muita ihmisiä ja häpäisee firman. Puhuvat neekereistä ja sutturoista, kommentoivat asiakkaan vaatteita rumasti, puhuvat oppilaista "rikupettereinä" ja "apinoina" jne.
[/quote]
No ensinnäkin, keskijohtoon pääseminen on hieno saavutus, eikä moni siitä eteenpäin (tai edes sinne asti) haluakaan. Toinen ääripää eli hissukka joka ei uskalla puhua silloinkaan kuin pitäisi, ei pääse keskijohtoonkaan, vaan jää siihen perusduuniinsa valittelemaan itsekseen, että kun kukaan ei huomaa hänen työpanostaan ja muut vie kunnian.
Hierarkian kunnioitus tai kunnioittamattomuus taas ei niinkään liity sanavalmiuteen tai puheliaisuuteen. Varsinkin akateemisessa maailmassa tosiaan on ihmisiä jotka ei helposti hyväksy hierarkioita, mutta näitä löytyy yhtä lailla sisäänpäinkääntyneistä ja hiljaisista kuin puheliaista möläyttelijöistäkin.
Tuo viimeinen tapaus, esim. neekereistä, sutturoista tms puhuminen taas ei ole mitään sanavalmiutta, vaan pelkkkää junttimaisuutta ja typeryyttä. Toki he voisivat pinnalta vähän fiksummalta vaikuttaa jos eivät paukuttaisi kaikkia rasisistisia ja halveksuvia mielipiteitään ilmoille. Mutta useimmat sanavalmiit, kuten useimmat muutkin, on ihan fiksuja ihmisiä eivätkä möläyttele tuollaisia mauttomuuksia ja asiattomuuksia todellakaan. Useimmiten ainoa ristiriita on että joskus hyvin erilaisia persoonia voi ärsyttää sanavalmiimpien tilaa vievämpi ja äänekkäämpi tyyli, vaikkei puheen sisällössä mitään vikaa olisikaan. Esim. ujommat saattavat kokea etteivät ikinä saa puheenvuoroa kun ne hölöttäjät vaan hölöttää, kun eivät itse uskalla/koe kohteliaaksi vaan alkaa puhua päälle niin kuin muut tekee.
Ainakin minut kasvatettiin niin, että vieraillekin aikuisille sanotaan reippaasti käsipäivää, vastataan kysymyksiin, jne. Olisi ollut outoa ujostella jossain äidin seläntakana. Nyt, kun tapaa vieraita lapsia, on tosi kummallista, kun kouluikäisetkin menee vielä lukkoon tavatessaan vieraan aikuisen. Esim. olen ystäväni luona kylässä ja siellä on myös ystäväni 7-vuotiaan tytön koulukaveri. Tytöt tulevat eteiseen katsomaan, kun tulen sisälle. Moikkaan ystävän lasta ja totean sille toiselle lapselle, että hei, me ei ollakaan tavattu, mä olen X, mikäs sun nimi on? Ja ojennan käteni (meillä kotona lapset aina kätteli uudet aikuiset). Tyttö vetää nopeasti kätensä selän taakse ja vaan tuijottaa. Sanon uudelleen, hymyillen, niin, mikä sun nimi on? Lopulta ystäväni tytär vastaa.
Kyllä tuollaisesta tulee sellainen olo, että lapsi parka, tynnyrissä kasvanut ja vanhemmat ei kasvattaneet lainkaan. Meillä olin usein mukana esim. isän liikeneuvotteluissa iltaisin, kun äiti oli töissä myös ja lapsenvahtia oli vaikea saada. Siinä oppi kättelemään vieraita ihmisiä.
Minut kasvatettiin myös siihen, että lapset saa osallistua keskusteluun. Nimenomaan osallistua. Mutta eivät tulla kesken aikuisten keskustelun kerjäämään siihen huomiota esim. raahaamalla paikalle jonkin oman lelunsa ja sitten alkamalla kovaäänisesti selittää siitä muiden päälle. Tosin, ilmeisesti me saatiin kylliksi huomiota vanhemmilta muulloin, ei ollut tarpeen sitä huomiota alkaa muiden aikuisten seurassa kerjätä. Joo, joltain 4-vuotiaalta tuon vielä voi ymmärtää, mutta toki vanhemmat ohjeistaa sitten, että meillä on keskustelu kesken, täti tulee sitten hetken päästä katsomaan sun leluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:41"]
Ainakin minut kasvatettiin niin, että vieraillekin aikuisille sanotaan reippaasti käsipäivää, vastataan kysymyksiin, jne. Olisi ollut outoa ujostella jossain äidin seläntakana. Nyt, kun tapaa vieraita lapsia, on tosi kummallista, kun kouluikäisetkin menee vielä lukkoon tavatessaan vieraan aikuisen. Esim. olen ystäväni luona kylässä ja siellä on myös ystäväni 7-vuotiaan tytön koulukaveri. Tytöt tulevat eteiseen katsomaan, kun tulen sisälle. Moikkaan ystävän lasta ja totean sille toiselle lapselle, että hei, me ei ollakaan tavattu, mä olen X, mikäs sun nimi on? Ja ojennan käteni (meillä kotona lapset aina kätteli uudet aikuiset). Tyttö vetää nopeasti kätensä selän taakse ja vaan tuijottaa. Sanon uudelleen, hymyillen, niin, mikä sun nimi on? Lopulta ystäväni tytär vastaa.
Kyllä tuollaisesta tulee sellainen olo, että lapsi parka, tynnyrissä kasvanut ja vanhemmat ei kasvattaneet lainkaan. Meillä olin usein mukana esim. isän liikeneuvotteluissa iltaisin, kun äiti oli töissä myös ja lapsenvahtia oli vaikea saada. Siinä oppi kättelemään vieraita ihmisiä.
[/quote]
Ei ole aina kasvattamisesta kiinni, jotkut vaan on lapsena hyvin vetäytyvän ja ujon luontoisia, ja saattavat vetäytyä jopa entistä enemmän kuoreensa yrityksistä kasvattaa erilaiseksi.
Mutta mitään hätäähän tuossa ei ole, koska lapsuuden ujostelusta kyllä jokainen kasvaa yli. Ujo perusluonne todennäköisesti jää, onhan kyseessä synnynnäinen neurologinen piirre, mutta ei kukaan täysjärkinen aikuinen reagoi kuin säikky lapsi, vaan ujouden tunteesta huolimatta saa kyllä hoidettua asiat mitkä pitää hoitaa, ilman päällepäin näkyvää ujostelua.
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:41"]
Ainakin minut kasvatettiin niin, että vieraillekin aikuisille sanotaan reippaasti käsipäivää, vastataan kysymyksiin, jne. Olisi ollut outoa ujostella jossain äidin seläntakana. Nyt, kun tapaa vieraita lapsia, on tosi kummallista, kun kouluikäisetkin menee vielä lukkoon tavatessaan vieraan aikuisen. Esim. olen ystäväni luona kylässä ja siellä on myös ystäväni 7-vuotiaan tytön koulukaveri. Tytöt tulevat eteiseen katsomaan, kun tulen sisälle. Moikkaan ystävän lasta ja totean sille toiselle lapselle, että hei, me ei ollakaan tavattu, mä olen X, mikäs sun nimi on? Ja ojennan käteni (meillä kotona lapset aina kätteli uudet aikuiset). Tyttö vetää nopeasti kätensä selän taakse ja vaan tuijottaa. Sanon uudelleen, hymyillen, niin, mikä sun nimi on? Lopulta ystäväni tytär vastaa.
Kyllä tuollaisesta tulee sellainen olo, että lapsi parka, tynnyrissä kasvanut ja vanhemmat ei kasvattaneet lainkaan. Meillä olin usein mukana esim. isän liikeneuvotteluissa iltaisin, kun äiti oli töissä myös ja lapsenvahtia oli vaikea saada. Siinä oppi kättelemään vieraita ihmisiä.
Minut kasvatettiin myös siihen, että lapset saa osallistua keskusteluun. Nimenomaan osallistua. Mutta eivät tulla kesken aikuisten keskustelun kerjäämään siihen huomiota esim. raahaamalla paikalle jonkin oman lelunsa ja sitten alkamalla kovaäänisesti selittää siitä muiden päälle. Tosin, ilmeisesti me saatiin kylliksi huomiota vanhemmilta muulloin, ei ollut tarpeen sitä huomiota alkaa muiden aikuisten seurassa kerjätä. Joo, joltain 4-vuotiaalta tuon vielä voi ymmärtää, mutta toki vanhemmat ohjeistaa sitten, että meillä on keskustelu kesken, täti tulee sitten hetken päästä katsomaan sun leluja.
[/quote]
Sepä se, kun ei lasta voi muutta reippaasti vastaavaksi sillä, että "pim, nyt vastaat reippaasti". En itse lapsena ollut tuolla tavalla reipas, aikuisena sujuu kyllä vastaaminen, eikä etenkään se esikoiseni muuttunut reippaaksi tuosta noin vaan, vaan vasta pikku hiljaa. Suoraan sanottuna monet hiljaiset lapset eivät olekaan toljottavia ääliöitä, jotka on vain väliaikaisesti päästetty tynnyristä vapauteen, vaan ovat tarkkavaistoisia ja huomaavat kyllä, jos iloinen, reipas täti oikeasti ajatteleekin lapsesta, että "onpa tuo outo". Itse ainakin koin lapsena monet näennäisen iloiset ihmiset sisimmältään tosi kylmiksi. Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla hiljainen tai puhelias, eikä se vähennä/lisää kenenkään arvoa. Toivoisin joissain asioissa aikusilta hitusen enemmän suvaitsevaisuutta ja ARMOA lapsia kohtaan.
22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttää yksi erityisen sanavalmis lapsi, joka ohittelee röyhkeästi ja vaikka toiset lapset huomauttavat ja kieltävätkin, niin sama jatkuu. Lapsen isä seuraa kentän reunalla poikaansa ylpeänä. Saa enemmän treeniä, kun röyhkeästi vaan ei luovuta vuoroa toisille!
Valmentajat, jotka ovat nuoria ja kokemattomia, eivät ole keksineen tehokasta rangaistusta tälle pojalle! Kasvatus menee pieleen ja ympäristö ei puutu siihen. Mikä rangaistus pojalle? Sitten kun kielletään, viskoo ympäriinsä, ja häiritsee toisten peliä. Isä vähän, että noh noh, mutta jokaisen peliaika on jo hukattu. Harrastajataso. Tällaista häröilyä ei aina olla huomaavinaankaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ujo, lapsena tosi ujo, ujoutta lisäsi jos joku mainitsi siitä. Veljeni on sanavalmis hölöttäjä, äitini myös. Miten musta on tällainen tullut? Lapseni annan puhua, jollei rumia puhu tai muiden päälle.
Taitaa useimmat suomalaisvanhemmat antaa lapselle ihan sellaisen kuvan jo pienenenä, ettei kukaan kuuntele. Tavan vuoksi sanotaan vain, että ole hlljaa, sshhht, suu suppuun. Ole nyt siinä, käyttäydy. Ei sillä lailla opi puhumaan kauniistikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 16:49"]
Tuo "sanavalmius" on alakoulun opettajan kannalta aika rasittava ja todella yleinen ominaisuus nykyään. Nimenomaan kuuntelemisen ja toistenkin mielipiteiden huomioon ottamisen taitoa joudutaan toden teolla treenaamaan, eikä kodeista tule tähän juuri tukea. Lapset, jotka ovat koko ajan suuna päänä, ovat isona joukkona melkoinen kokemus. Vanhemmista oma sanavalmis piltti on tietenkin nokkela ja hellyttävä, mutta luokkakaverit eivät kyllä koe samoin. Siinä mielessä muiden "miellyttämisen" taito kyllä hyödyttää lasta, että on raskasta elää peilaten koko ajan paheksuntaa ja kiukkua muiden katseista. Lapsi ei itsekään tiedä, että juuri se päällepäsmäröinti ärsyttää muita js jatkaa sitä aina vain, mutta samaan aikaan hän kyllä vaistoaa myös sen, ettei hänestä oikein pidetä.
[/quote]
Jatkuvasti mölisevä lapsi on lähinnä rasittava ihan kotonakin, harva vanhempi sitä omaa "tyhjää tynnyriään" jaksaa kuunnella. Siitä huolimatta se vanhempi ei välttämättä osaa, jaksa tai edes pysty kasvattamaan sitä lastaan sellaiseksi, ettei se luokassa pitäisi ääntä. Nimittäin kotona annettu oppi ei näillä pysy kauaa mielessä. Sitten kun ne oppivat olemaan hiljaa, eivät sano enää sitä vähääkään.
Tai ovat nimenomaan näitä takarivin häiriköitä, jotka huutelevat hölmöjä. Mutta ei kai kukaan vanhempi sellaista kannusta?
Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa!
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:09"]
[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 11:05"]
Minä vielä mietin tuota nolaamis-asiaa. Omat lapseni ovat jo aikuisia, ehkä aika on kullannut muistot, mutten muista kyllä, että kasvatusmenetelmissäni (mikäli niitä oli) tämä olisi ollut tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla, etteivät lapseni vain nolaisi minua.
Anteeksi, jos liikaa siihen takerrun, mutta se nyt oli ensimmäisessä lauseessa heti.
[/quote]
Ehkä oletkin luonnostasi ajatellut, että lapset ovat yksilöitä, eivät vain kasvatuksesi tai perheesi lippulaivoja? Joiden tehtävä on ensimmäisenä tuottaa sinulle/perheelle glooriaa ja vasta toiseksi olla itsejään.
ap
[/quote]Ehkäpä :) Olen miettinyt viime aikoina, kun tosiaan lapseni ovat jo täysi-ikäisiä, että taisimme me vanhemmat jotain tehdä oikein tai emme ainakaan vain väärin, sillä lapsistamme on tullut järkeviä, hienoja ihmisiä. Suurin kiitos kuuluu tietysti heille itselleen :)
Kyllä minä muistan silti monta tapausta, joitten vuoksi olen nolostunut, heidän sanomisistaan tai tekemisistään, mutta se oli aina jollain tavalla kyllä kasvattavaa, näki niin selvästi, missä kohtaa itse on mennyt metsään. Ja varmasti olen itsekin nolostuttanut heitä monta kertaa, vieläkin, äiti on kai aina jossain määrin nolo kun lapsen leikki-ikä on ohitse :D